Koirat.com

Mulla on sellainen tilanne, että olen työttömänä ja tässä odottelen AMK tuloksia. Eli mikäli pääsen kouluun, koulu alkaisi n. elokuun puolessa välissä. Tässä olisi siis mitä mainiointa aikaa pennulle! Olen ihan rehellisesti sanottuna koko ikäni haaveillut omasta koirasta enemmän tai vähemmän, oma koira jonka kanssa puuhastella kaikkea. Asun vielä äitini kanssa ja äiti antanut myöntymyksensä jos päätän pennun hankkia. Oma rotu löytynyt ja vieläpä mukava kasvattaja samalta paikkakunnalta, ihan muutamien minuuttien päästä. Kerran jo kävin katsomassa ja ihastuin pentuihin, päätin kuitenkin odottaa vielä valintakoetuloksia, jonka jälkeen osaan(tai ainakin toivon osaavani) tehdä päätöksen pennun hankinnan suhteen.

Satun vain olemaan tällainen murehtija-märehtijä joka miettii kaiken etukäteen, about 50 vuotta eteenpäin, ja tulos on siis se että alan epäröimään koiran suhteen. En ole bilettäjä tyyppiä, olen siis 23-vuotias ja muutamia kertoja käynyt baarissa ja lähinnä pakkopullalta tuntunut. Kaverit sijaitsee ympäri maata, joita tulee nähtyä hyvin harvakseltaan, eli toimintaa ja seuraa kaipaan. Urheilua olen harrastanut koko ikäni, mutta erinäisten loukkaantumisten takia nekin jääneet ja nykyään se ilmenee (juoksu)lenkkeilynä. Hirveästi on ollut hakusessa joku harrastus, mutta ei vaan keksi mitään tai mikään iske. Koiran kanssa harrastus ongelmakin voisi olla unholaa.

Sitä vaan alkaa niin miettimään ja murehtimaan liikaa, jo monta vuotta junnannut samoja kysymyksiä ja päätynyt usein lykkäämään koiran ottoa, mutta AINA se haave palaa... Nyt olisi niin otollinen hetki... Sitä miettii, että mitä jos pääsen kouluun ja yhtäkkiä saan paljon kavereita ja toimintaa ja sitten koira unohtuu, tai apua olen sidottu koiraan useiksi vuosiksi kaikki vapaus menee. Mutta sitten taas piruako minä "vapaudella", tähänkin asti vaan päivät tylsiä kun ei tekemistä ja vaikea aloittaa mitään yksin.

Nyt niin moni asia pennun oton suhteen voisi loksahtaa hyvin, se lopullinen päätös on vain niin vaikea muka tehdä... Mitä jos, mitä jos, jne. Jos nyt mietin että unohdan koko aiheen, kohta se taas tulee takaisin. Pitäisikö tässä nyt vain mennä periaatteella Go for it? Koiranotto kun ei todellakaan ole hetken mielijohde, kaikki mahdolliset skenaariot ja ajatukset käynyt läpi ja silti aina palaan haaveisiin omasta koirasta.

Jelppiä ajatuksiin

^Täällä toinen entinen murehtija- märehtijä

Itse tiedät parhaiten sopiiko pentu sinun elämäntilanteeseen Kukaan ei voi tietää elämäänsä 10 tai sen 50 vuotta eteenpäin, joten siitä on turha murehtia. Mun mielestä se, että olet miettinyt asioita noinkin monimutkaisesti ja huolella kertovat vain siitä, että olet valmis hankkimaan pennun. Et stressaisi ollenkaan, jos ei olisi järkeä päässä tai vastuunottokykyä Koiran omistajakin voi pitää vapaata ja nähdä kavereita, ne ovat aina järjestelykysymyksiä. Toki olisi hyvä olla joku hoitaja yms. taustaverkko lähellä, mutta ei sekään ole välttämätöntä.

Mä olin 19 kun ekan koiran hankin. Juuri muuttanut pois kotoa uudelle paikkakunnalle (kauas vielä...) opiskelemaan ihan yksin. Silloin pyöri päässä yhtä jos toistakin...mitä jos mitä jos...Mutta voin väittää, että pennun hankinta oli paras päätös, onneksi en jarrutellut enempää Aina oli joku kotona vastassa, eikä edes huvittanut lähteä baareihin tai muihin huvituksiin. Sitä paitsi sain paljon uusia kavereita koirapiireistä

Joten mun neuvo: Go for it

^^No ehkä kannattaa odottaa siihen asti että koulu alkaa ja katsot sitten kuinka paljon haluat mennä kavereides kanssa ym. Koira rajoittaa siinä jonkin verran,varsinkin pentukoira mutta toki niitä kavereita voi siltikin nähdä vaikka koira olisikin muttei ehkä niin huolettomasti kun pitää ajatella sitä koiraakin kun sen kanssa täytyy käydä ulkona säännöllisesti ym.
Mä olen ottanut opiskeluaikana koiran eikä siinä ollut mitään ongelmaa,mutta mä olenkin semmoinen ettei mun tarvitse juosta koko ajan kavereiden kanssa ym. Viihdyn hyvin kotonakin. Mut oikeastaan Ihan susta kiinni millainen olet =D

Ei koiran ottamista oikeastaan voi etukäteen täysin varmasti omalla kohdallaan tietää, että onko se satavarmasti oikea päätös. Sen voin omasta kokemuksesta sanoa, että koira on ollut lopulta paljon antoisampi juttu kuin ikuna osasin ajatellakaan. Meille koira tuli ihan puskasta, täysin harkitsematta ja yllätyksenä kuin faksi Jäätteenmäelle. Rotu oli ihan väärä ensimmäiseksi koiraksi, eikä muutoinkaan mikään mennyt kuten oikeesti suositellaan. Silti edelleen ollaan tosi iloisia, että näin kävi, runsaan vuoden kokemuksen jälkeen. Jo heti aamulla heräämisessä on ihan toinen klangi, kun on yks, jonka mielestä se on ihan mahtavaa, että taas alkaa uusi päivä ja makkarin ovi aukeaa.

En ole sellainen jonka täytyy jolkottaa jatkuvasti kavereiden kanssa. Enemmänkin kesällä mökkeillä ja muutenkin luonnossa ja ulkona puuhastelua. Olen (tai ainakin aina tähän asti olen ollut) sellainen että tulen töistä/koulusta kotiin ja sitten yritän keksiä tekemistä yksin tai kaverini kanssa. Yleensä lähden ulos pyörimään ja keksimään jotain tekemistä. Mutta sosiaalinen ihminen olen, olisi hienoa tavata uusia kavereita juuri koiranomistajien parista

Hoitajistakaan ei olisi minkäänlaista pulaa. Jos pääsen kouluun, tuntuu masentavalta ajatella että ensiksi pitää katsoa, miten koulu lähtee käyntiin ja vasta sitten taas uudelleen harkita pennun hankintaa. Jos tämä sitten vain lykkääntyy ja lykkääntyy ja sitten elämä lipuu tämän mahdollisuuden puolesta ohi... Mutta tunnen itseni, että jos sen nyt ottaisin, olisi alku tosi paniikkia ja stressaamista kunnes tilanne tasoittuisi. Samoin kävi hiirieni kanssa, pari alkupäivää olin ihan että miksi mun nämä piti hankkia, ja nyt ne on mun suurimmat rakkaudet Kun nyt saisi varmuutta tehdä päätöksen...

^Luulen että sun kannattaa hommata se koira vaikka heti. Mitä turhaan odottaa :)

Ollaan puhuttu avomiehen kanssa koiran ottamisesta jo vuosikausia, mutta nyt tässä kevään/kesän mittaan ollaan ihan tosissamme alettu harkita koiranpennun hankkimista. Rotukin on jo selvillä ja siitä löytyy itseltäni aiempaakin kokemusta. Saatiin sellainen vuokra-asuntokin, joka sijainnin ja koon perusteella olisi koiraystävällinen. Nykyiseenkin oltaisiin voitu ottaa koira, mutta mieluummin muutetaan vähän keskustan ulkopuolelle, jossa löytyy pissatusmaastoja ja hyviä lenkkipolkuja ihan vierestä. Asunto on 1. kerroksen kaksio, joten aika nopeasti pääsee pihalle. Vaikka vähän jännittääkin ajatuksena koiranpennun ottaminen kerrostaloon.

Elämäntilanne melkein kaikilta osin sopisi hyvin koiran ottamiseen. Baarissa käymiset on jääneet taakse ja vapaa-ajalla lähinnä lenkkeillään ja ollaan kotona eli koira sopisi niihin kuvioihin oikein mainiosti. Rahallisestikaan koiran hankkiminenkaan ei ole ongelma. Mutta sitten niihin asioihin, jotka mietityttää. Mulla on vielä vajaa vuosi opiskelua jäljellä, ja mies puolestaan valmistui juuri. Mies etsii kovasti töitä ja saattaa käydä niin, että hän voi saada töitä toiselta paikkakunnalta. Siinä tapauksessa olisin itse jouluun asti nykyisellä paikkakunnalla ja keväällä olisi harjoittelu, jonka pystyn tekemään myös muuallakin.

Oon miettinyt, että paras ajankohta koiran hankkimiselle tuossa tapauksessa olisi joulukuu, koska silloin mulla olisi mahdollista järjestää ainakin kolme viikkoa vapaata. Tietysti riippuu siitäkin, onko sopivia pentuja tuolloin saatavana. Kevät eli tammi-toukokuu menisi sitten meillä molemmilla (päivä)töissä ja se vähän hirvittää pennun kannalta. Toisaalta, tuskin se lykkääminenkään tekisi tilannetta sen helpommaksi, koska toiveena tietysti on, että valmistumisen jälkeen työllistyisi mahdollisimman pian. Eli voi olla, ettei niitä pitempiä vapaita ole tiedossa sitten ihan hetkeen eikä tätä koiran hankintaa haluaisi enää siirtää, kun siitä on haaveillut jo niin pitkään. Äidiltä tuli taas sellaista kommenttia, että koiraa ei kannata ottaa talvella, mutta eihän se nyt ole mikään este, vaikka omat haasteensa varmasti tuokin. Mutta halusin vain päästä kertomaan pään sisällä mylläävistä ajatuksista ja jos jollakin on jotain ehdotuksia tai kommentteja, niin antaa tulla vaan.

Minä oon molemmat koirat ottanut niin että sen viikonlopun verran ollut pennun kanssa kotona ja sitten ma normaalisti töihin. Ekalla koiralla oli toki kissat seurana vaikkakin alkuun eri tiloissa ja toisella toi toinen koira, mutta ei se tommonen lyhyt pätkä mikään ongelma ole.

Mun mielestä kaikkein paras on kun etsii sen teitä kiinnostavan pentueen ja kasvattajan ja siitä lähtee liikkeelle

Mä ite henk.koht en enää ottais talvipentua, pääsi niin paljon helpommalla ton kevät pennun kanssa kun pystyi ulkona olemaan ja sai siellä virtansa kuluttaa eikä tarvinnut kiirehtiä sisälle ettei pentu polo palellu. Sosiaalistamiset ja muut hoitui paljon helpommin jne. Mutta eipä sillä tietysti mitään väliä ole jos itseä ei haittaa vähän haastavampi ajankohta

Oijoi, onpa helpottavaa huomata etten ole ainoa jahkailija koiran hankinnassa ja muutkin painivat samojen asioiden äärellä

Itse olen pienestä asti toivonut koiraa, mutta vanhempani eivät koiraa halunneet, vaikka molemmat eläinrakkaita ovatkin. Päätin tuolloin, että otan koiran heti kun muutan omaan kotiin. Opiskelujen takia muutin jo 17-vuotiaana ja aloinkin tuolloin cavalierin pentuja katsomaan. Sitten kuvioihin tupsahti silloinen poikaystävä, joka oli allerginen koirille. Silti yritin neuvotella bichon frisetä tm. koiraa meille, mutta eihän siitä tullut kuin tahtojen taistelu. Jälkikäteen ajateltuna, eihän se olisi kovin fiksua ollut koiraa ottaa allergiseen kotiin

Vuonna 2010 löysin mielenkiintoisen rodun ja sain poikaystävän pentuja katsomaankin, mutta eihän niitä hirveästä väännöstä huolimatta kotiin saakka tullut. Erosimme 2013 ja ajattelin, että nyt otan heti sen koiran ennen kuin uusi kaksilahkeinen on siinä kertomassa näkökantaansa kävin taas pentuja katsomassa ja olin jo ottamassakin urospentua kotiin, mutta sitten iski ahdistus. Mitä jos koira pnkin hirveä riiviö ja en saa sitä mitenkään koulutettua? Minulla oli jatko-opiskelusuunnitelmia ja mietin että riittäääkö sittenkään aika jos pääsen opiskelemaan. Ahdistus iski niin kovasti iloisen pennun odottamisen sijaan että pistin pentuhaaveet jäihin taas joksikin aikaa. Asiaan ehkä vaikutti vielä se, että lähipiiri oli juurikin tuolla "pentu vie kaiken vapaa-ajan, sotkee ja tuhoaa kaiken" asenteella, joten en saanut tukea päätökselleni.

Nyt koirakuume jälleen kerran nostaa päätään. Tällä kertaa olen todenteolla perehtynyt koirien sielunelämään, kouluttamiseen, vaatimuksiin omistajalle, rotuun ym. En ole lähipiirille suuremmin asiadta puhunut, koska ajattelen,että päätös on minun ja kun saan sen tehtyä niin aion seisoa sen takana vaikka lähipiiri olisikin negatiiivisella kannalla. Kuvioissa on miesystävä joka pitää koirista ja joskus itsekin koiran haluaisi hyötykäyttöön, kuten metsälle (sitten omakotitaloon), mutta emme olosuhteiden pakosta asu vaikituisesti samassa kaupungissa. Eli asun tällä hetkellä kerrostalossa yksin,opiskelen, mutta opiskelu on melko rentoa. Kesäajat ja ajoittain muuten ole töissä, mutta pääsääntöisesti kotona. Nimenomaan kotona tekemättä mitään sen kummemmin järkevää, eli koen että aikaa koiralle olisi. Itse en niinkään metsäkoirien perään ole, vaan nimeomaan seurakoiran jonka kanssa mahdolliseti harrastaa.

Mikä siinä on vaan että vielä epäilyttää? Toisaalta tiedän että kyllä sen koiran haluan ja joskus se kuitenkin tulee. Odotanko vaan jotain hetkeä, jota ei koskaan tule? Eniten ehkä mietityttää, se kun joudun reissaamaan jonkin verran kaupungista toiseen (koira tulisi tietysti mukana) ja se, osaanko kouluttaa siitä sellaisen, että siihen ei mene vain päivästä toiseen hermot

Tulipahan pitkää tekstiä, mutta tosiaan tämä asia mietityttää. Toisaalta mitä enemmän olen lukenut, sitä varmempi olen, että kyllä minäkin osaisin

Bender kirjoitti:

Oijoi, onpa helpottavaa huomata etten ole ainoa jahkailija koiran hankinnassa ja muutkin painivat samojen asioiden äärellä

Itse olen pienestä asti toivonut koiraa, mutta vanhempani eivät koiraa halunneet, vaikka molemmat eläinrakkaita ovatkin. Päätin tuolloin, että otan koiran heti kun muutan omaan kotiin. Opiskelujen takia muutin jo 17-vuotiaana ja aloinkin tuolloin cavalierin pentuja katsomaan. Sitten kuvioihin tupsahti silloinen poikaystävä, joka oli allerginen koirille. Silti yritin neuvotella bichon frisetä tm. koiraa meille, mutta eihän siitä tullut kuin tahtojen taistelu. Jälkikäteen ajateltuna, eihän se olisi kovin fiksua ollut koiraa ottaa allergiseen kotiin

Vuonna 2010 löysin mielenkiintoisen rodun ja sain poikaystävän pentuja katsomaankin, mutta eihän niitä hirveästä väännöstä huolimatta kotiin saakka tullut. Erosimme 2013 ja ajattelin, että nyt otan heti sen koiran ennen kuin uusi kaksilahkeinen on siinä kertomassa näkökantaansa kävin taas pentuja katsomassa ja olin jo ottamassakin urospentua kotiin, mutta sitten iski ahdistus. Mitä jos koira pnkin hirveä riiviö ja en saa sitä mitenkään koulutettua? Minulla oli jatko-opiskelusuunnitelmia ja mietin että riittäääkö sittenkään aika jos pääsen opiskelemaan. Ahdistus iski niin kovasti iloisen pennun odottamisen sijaan että pistin pentuhaaveet jäihin taas joksikin aikaa. Asiaan ehkä vaikutti vielä se, että lähipiiri oli juurikin tuolla "pentu vie kaiken vapaa-ajan, sotkee ja tuhoaa kaiken" asenteella, joten en saanut tukea päätökselleni.

Nyt koirakuume jälleen kerran nostaa päätään. Tällä kertaa olen todenteolla perehtynyt koirien sielunelämään, kouluttamiseen, vaatimuksiin omistajalle, rotuun ym. En ole lähipiirille suuremmin asiadta puhunut, koska ajattelen,että päätös on minun ja kun saan sen tehtyä niin aion seisoa sen takana vaikka lähipiiri olisikin negatiiivisella kannalla. Kuvioissa on miesystävä joka pitää koirista ja joskus itsekin koiran haluaisi hyötykäyttöön, kuten metsälle (sitten omakotitaloon), mutta emme olosuhteiden pakosta asu vaikituisesti samassa kaupungissa. Eli asun tällä hetkellä kerrostalossa yksin,opiskelen, mutta opiskelu on melko rentoa. Kesäajat ja ajoittain muuten ole töissä, mutta pääsääntöisesti kotona. Nimenomaan kotona tekemättä mitään sen kummemmin järkevää, eli koen että aikaa koiralle olisi. Itse en niinkään metsäkoirien perään ole, vaan nimeomaan seurakoiran jonka kanssa mahdolliseti harrastaa.

Mikä siinä on vaan että vielä epäilyttää? Toisaalta tiedän että kyllä sen koiran haluan ja joskus se kuitenkin tulee. Odotanko vaan jotain hetkeä, jota ei koskaan tule? Eniten ehkä mietityttää, se kun joudun reissaamaan jonkin verran kaupungista toiseen (koira tulisi tietysti mukana) ja se, osaanko kouluttaa siitä sellaisen, että siihen ei mene vain päivästä toiseen hermot

Tulipahan pitkää tekstiä, mutta tosiaan tämä asia mietityttää. Toisaalta mitä enemmän olen lukenut, sitä varmempi olen, että kyllä minäkin osaisin

1. "Täydellistä" hetkeä ei koskaan tule 2. On vaan parempia ja huonompia hetkiä ottaa koira. Jos koet että nyt on elämäntilanne jolloin on aikaa, rahaa ja jaksamista niin mitä sitä vitkuttelemaan asian kanssa ( äskeisen ei ollut sarkasmia). Kuullostaa siltä että olet kuitenkin miettinyt asiaa vuoden jos toisenkin, ja rotukin on varmaan aika halkipuhki harkittu? Saako udella mitkä rotua olet ajatellut? :)

Itsekkin mietin hyvin hyvin hyvin pitkään koira asiaa. Ja välillä oli just noita "poikaystäviä" ja koulukiireita estämässä koiran hankintaan . Lähipiirikin (tiettyjä kavereita lukuunottamatta) suhtautui usein hyvin vastahakoisesti koiranhankinta ajatuksiini. Nykyään olen ihan tyytyväinen etten ottanut siihen elämäntilanteeseen koiraa. Vaikka porukat viimeiseen asti vastustivat, niin johan on ääni kellossa muuttunut kun koira tuli taloon ja näkivät siitä kuvia (tarkennan nyt vielä että en siis asu kotona). Tällä hetkellä taloudessa on 10 viikkoinen(kohta 11vk) pentu, joka osaa välillä aiheuttaa harmaita hiuksia ja toisinaan miettii mihin sitä on oikein ryhtynyt. Vaikka teen vuorotyötä, ja arkirytmi on vaihteleva mutta onpahan ainakin nyt rahatilanne suopeampi kun opiskelu aikoina ym. Rahan lisäksi vaatii toki paljon aikaa, ja jaksamista. Mutta kaikesta kyllä selviää. Ja vaikka saisit ihan riiviö pennun ( niin kun mulla) niin voit ajatella että sitä seuraavan koiran kasvattaminen on jo paljon helpompaa

Eikä se koiran omistaminen ole puoliksikaan niin dramaattista kuin mitä mä esimerkiksi etukäteen ajattelin. Ulkoilusta ja muista puuhista tulee hyvin nopeasti rutiinia jos siihen on nyt yhtään motivoitunut ja koirasta tulee tavallaan itsestäänselvä osa arkea. Tottakai on aina zäänssi että koira sairastelee, tuhoaa tai kiristää varsinkin nuorena hermoja tavalla tai toisella, mutta se on se minkä hyväksyy kun koirakauppoja lähtee hieromaan. Mä itkeskelin viikon kun ensimmäinen koira oli puhelimitse varattu kun olin ihan varma että siitä tulee ihan kelvoton persreikä, nyt keväällä neljä vuotta myöhemmin otin aika kasuaalisti kolmannen kun ajattelin että o the more the merrier. Jos tekee mieli ja resursseja on niin siitä sitten vaan, täydellistä hetkeä tuskin kun tosiaan koskaan tulee.

Turbulenssi: Juu, vakavissani olen sen 11 vuotta enemmän ja vähemmän sitä koiraa miettinyt. Ikää alkaa olla jo lähempänä 30, ja tuntuu että mitä vanhemmaksi tulee niin sitä enemmän stressaa. Nyt muutaman vuoden olen griffoneita katsellut ja paria pentuetta käynyt katsomassakin melko varma olen että tuo minun rotuni olisi, toki en ole vielä muitakaan vaihtoehtoja poissulkenut. Haukkuherkkyyshän tuolla kerrostalossa on vähän huono juttu, mutta aika monella pienellä koiralla taitaa olla sama homma. Ja onhan se mahdollisesti poiskoulutettavissa. Mkä pentu sinulla on Turbulenssi? Mitkä ovat mielestäsi isoimmat haasteet ensimmäisten viikkojen jälkeen?

Meillä kanssa lähipiiri miettii kaikkea negatiivisten asioiden kautta. Tuo Naukusen mainitsema asia, että ajatellaan että koiran ottaminen muuttaa elämää todella dramaattisesti on kyllä totta. Alkuunhan se varmasti niinkin on, ja itsekin välillä mietin onko aikaa sitten mihinkään muuhun. Mutta järjellä kun miettii, niin kyllähän noita pennunomistajia liikkellä näkee ilman pentuakin. Ja onneksi on myös koiraihmisiä, jotka kannustavat asian suhteen ja tuovat realiteetteja myös niiden positiivisten asioiden kannalta. Ja tiedän kyllä että jos koiran otan, niin on kyllä lähipiirikin myyty, (etenkin vanhempani)ja sieltäkin hoitopaikka tarvittaessa löytyisi.

Huoh, ajattelin että en varmaan ole tarkoitettu koiraa ottamaan kun näin kovasti mietin, että jaksanko ja onko minusta siihen, mutta ehkä se kuuluu vain tähän prosessiin jollain tapaa. Naukunen: elelin noissa itkuahdistustunnelmissa pari vuotta sitten samalla lailla viikon, ja sitten päätin odottaa vielä pennun ottamista josko tällä kertaa mietin loppuun saakka, ja kestän sitten sen ahdistuksen vain...

Bender kirjoitti:

Turbulenssi: Juu, vakavissani olen sen 11 vuotta enemmän ja vähemmän sitä koiraa miettinyt. Ikää alkaa olla jo lähempänä 30, ja tuntuu että mitä vanhemmaksi tulee niin sitä enemmän stressaa. Nyt muutaman vuoden olen griffoneita katsellut ja paria pentuetta käynyt katsomassakin melko varma olen että tuo minun rotuni olisi, toki en ole vielä muitakaan vaihtoehtoja poissulkenut. Haukkuherkkyyshän tuolla kerrostalossa on vähän huono juttu, mutta aika monella pienellä koiralla taitaa olla sama homma. Ja onhan se mahdollisesti poiskoulutettavissa. Mkä pentu sinulla on Turbulenssi? Mitkä ovat mielestäsi isoimmat haasteet ensimmäisten viikkojen jälkeen?

Meillä kanssa lähipiiri miettii kaikkea negatiivisten asioiden kautta. Tuo Naukusen mainitsema asia, että ajatellaan että koiran ottaminen muuttaa elämää todella dramaattisesti on kyllä totta. Alkuunhan se varmasti niinkin on, ja itsekin välillä mietin onko aikaa sitten mihinkään muuhun. Mutta järjellä kun miettii, niin kyllähän noita pennunomistajia liikkellä näkee ilman pentuakin. Ja onneksi on myös koiraihmisiä, jotka kannustavat asian suhteen ja tuovat realiteetteja myös niiden positiivisten asioiden kannalta. Ja tiedän kyllä että jos koiran otan, niin on kyllä lähipiirikin myyty, (etenkin vanhempani)ja sieltäkin hoitopaikka tarvittaessa löytyisi.

Huoh, ajattelin että en varmaan ole tarkoitettu koiraa ottamaan kun näin kovasti mietin, että jaksanko ja onko minusta siihen, mutta ehkä se kuuluu vain tähän prosessiin jollain tapaa. Naukunen: elelin noissa itkuahdistustunnelmissa pari vuotta sitten samalla lailla viikon, ja sitten päätin odottaa vielä pennun ottamista josko tällä kertaa mietin loppuun saakka, ja kestän sitten sen ahdistuksen vain...

Täältä löytyy cirneco dell'etna. Hmm, vaikea sanoa kun kohta vasta kolme viikkoa takanapäin. ensimmäiset 2 viikkoa oli kyllä aikamoiset, voin sanoa ihan suoraan että väsytti toden teolla eikä kyyneliltäkään vältytty. Vuorotyön ilot ja pentuarki Nyt vähän onnneksi jo tasoittunut, ja voi alkaa käyttää aikaa enemmän luoksetulo harjoituksiin, sosiaalistukseen, katsekontaktiin, hihnakäytös.. mitä näitä nyt on. Ensimmäiset viikot lähinnä siivosin koiran jälkiä-vein koiraa ulos asioille-ja jatkoin taas kotona siivomista. Lepäsin, söin - jos itse vaan suinkun jossain välissä kerkesin. Sitten hankin kunnon harjoitus(pissa)alustat, enkä ravaa enää ihan yhtenään ulkona, vaikka itsehän siitä eniten kärsii mitä vähemmän ulos pentu kerkee tehdä asioita.

Itse koen henk koht suurimmiksi haasteiksi keskittyä niin moneen tärkeään asiaan (samaan aikaan) arkitottelevaisuuden kannalta. Ehkä otan vaan liikaa paineita, mutta pelkään että unohdan keskittyä johonkin olennaisen asian opettamiseen. Koirahan oppii kuitenkin koko ajan, niin se että ois mahdollisimman johdonmukainen ja hyvänä esimerkkinä.

Kuuluu ehdottomasti asiaan miettiä huolellisesti omat resurssit ( ja epäillä niiden riittämistä). Muistan voivotelleeni muutamalle ystävällinen "mitäs jos.." "entä jos" "osaanko mä nyt tarpeeksi" "riittääkö rahat ja aika". Mutta siinä vaiheessa kun ystävä joka on itse ottanut opiskelijana pennun(ja pärjää hyvin) antaa mulle "siunauksensa" ottaa koiran niin, ehkä sitä voi kuunnella. Se tunne että kokeeko nyt varmasti olevansa tarpeeksi valmis, ei katoa mihinkään odottamalla - ainakaan mulla ei kadonnut.

Hui, ihan kuin omaa tekstiä lukisi olen lukenut noita koulutusasioita, ja mietin kanssa että miten pitää alusta asti olla niin johdonmukainen ettet vahingossa tule opettaneeksi pentua vaikka juurikin hökeltämään joka kerta kun ovi aukeaa jne. Itse tuppaan kanssa olemaan sellainen suorittajaluonne, ja kaiken pitäisi onnistua priimasti. En kuitenkaan haluaisi että menee ilo koko pentuajasta jos stressaa vaan kokoajan miten sitä pennun kanssa on.

Mutta ihana kuulla myös noita pentuelämän realiteetteja. On varmasti lupa väsyä ja olla stressaantunut. Eipä sitä varmaan kukaan odotakaan että se ihan ruusuilla tanssimista olisi. Pessimisti ei ainakaan pety

Minä tartutin kanssa opiskelijakaveriin pentukuumeen. Olisihan se kiva jos olisi toinen samassa tilanteessa jakamassa tuntoja. Lähipiiristä löytyy onneks koiraihmisiä kasvatusavuksi.
Mites haasteiden ohella, mikä on ollut parasta pentuajassa? Onko joku asia yllättänyt jopa positiivisesti ja oletko ollut tytyväinen päätökseesi?

Bender kirjoitti:

Hui, ihan kuin omaa tekstiä lukisi olen lukenut noita koulutusasioita, ja mietin kanssa että miten pitää alusta asti olla niin johdonmukainen ettet vahingossa tule opettaneeksi pentua vaikka juurikin hökeltämään joka kerta kun ovi aukeaa jne. Itse tuppaan kanssa olemaan sellainen suorittajaluonne, ja kaiken pitäisi onnistua priimasti. En kuitenkaan haluaisi että menee ilo koko pentuajasta jos stressaa vaan kokoajan miten sitä pennun kanssa on.

Mutta ihana kuulla myös noita pentuelämän realiteetteja. On varmasti lupa väsyä ja olla stressaantunut. Eipä sitä varmaan kukaan odotakaan että se ihan ruusuilla tanssimista olisi. Pessimisti ei ainakaan pety

Minä tartutin kanssa opiskelijakaveriin pentukuumeen. Olisihan se kiva jos olisi toinen samassa tilanteessa jakamassa tuntoja. Lähipiiristä löytyy onneks koiraihmisiä kasvatusavuksi.
Mites haasteiden ohella, mikä on ollut parasta pentuajassa? Onko joku asia yllättänyt jopa positiivisesti ja oletko ollut tytyväinen päätökseesi?

Parasta pentuajassa.. kun pentu nukkuu!! No eivais. Mutta ihan kivaa sekin välillä. Toivottavasti en nyt saa super materiaalisti leimaa mutta kaikenlaisten asioiden..valjaiden, pantojen ym osto on super kivaa, tuntuu ettei niitä voi olla liikaa. Harvoin pääsee eläinkaupasta tyhjin käsin ja ostaa vaan niitä juttuja mitä oli tarkoitus Ainii paitsi tän piti liittyä varmaan itse pentuun? No on ainakakin saanu nauraa paljon ton ja meidän toisen koiran toljailulle kun ne leikkii keskenään. Toivottavasti en oo ainut jonka mielestä pentu arki osaa olla alkuun aika väsyttävää/hermoja raastavaa. Kun pentu ei luonnollisesti osaa vielä mitään, niin tuntuu että se "kiusaa" koko ajan vaikka pentuhan se vaan on ja pennut on sellasia Hampaat on terävemmät kun oisin ikinä osannu kuvitella. Siinä ei isompaakaan miestä naurata kun tuo iskee hampaansa enemmän tai vähemmän leikillään. Etenkin jos onnistuu tähtää kaulaan tai naamaan. Pitäis varmaan jotain hyvääkin sanoa? Se on ainakin tosi rohkea, reipas ja hyvä ruokahalu.

Niin ja olen ollut tyytyväinen päätökseeni kaikesta huolimatta Meidän ekan koiran kanssa oli hieman helpompaa pentu aika, ja tää on täysi ääripää. Onneksi se ei ole ikuisesti pentu

Hahah..ensimmäiseen kysymykseen taisi olla helpompi vastata kun positiivisiin asioihin
Mutta kyllähän ne taitaa melkoisia riiviöitä olla ennen kuin rauhoittuvat ja tavoille oppivat. Eli parin vuoden päästä ja tuo vuorotyö varmasti rassaa vielä aika paljon pentuajassa. Itselläni olisi tällä hetkellä mahdollisuus olla paljonkin kotona koiran kanssa. Luentoja on muutama tunti päivässä ja niidenkin kanssa voisin aika paljon joustaa. Ongelma olisi kyllä joulu, jolloin olen lupautunut töihin ja saattaisi olla pitkiäkin vuoroja. Tiedä sitten voisiko 4-5 viikkoa kotona ollutta pentua jättää jo yksin kahdeksaksi tunniksi? Jouluna voi hoitopaikatkin olla vähän pannassa.... Tai sitten pitäisi lykätä kevääseen pennun hankintaa.

Mutta voin kuvitella että paljon iloa tuottaisi kun pentu alkaisi oppia asioita. Kotona olisi aina joku jonka mielestä olet parasta seuraa ikinä. Ainakin toivottavasti koiran kautta tutustuisi varma,sti myös uusiin koiraihmisiin ja saisi harrastuksia. Itse olen miettinyt tokoa ja agilitya muun muassa.

Itsehän en ole yhtään materialisti. Kävin katselemassa jo pantoja vaikkei koko koirasta ole vielä tietoakaan

Odotitko kauan omaa pentuasi vai tuliko se kotiin pian sen jälkeen, kun teit päätöksen pennun ottamisesta?

Itselleen ei kannata asettaa ihan tolkuttomia paineita tuosta perustottelevaisuudesta eikä pentua kannata yrittää kouluttamalla kouluttaa heti luovutusikäisestä asti. Taajamassa asuva pentu näkee kyllä ihan tavan arjessa paljon asioita joihin sen olisi suotavaa tottua, ja pennun perusluonnekin määrittää pitkälti sen että minkä mielipiteen se lopulta muodostaa asioista. Pennunomistaja ei ole epäonnistunut jos pentu ei heti kiinnostu nameista tai ei enää murrosiän jälkeen halua leikkiä muiden koirien kanssa, paljon helpommalla pääsee itse kun hyväksyy heti etteivät kaikki yksilöt ole joka asiassa samanlaisia.

Minusta parasta mitä pienen pennun kanssa voi tehdä on tehdä itsensä mieleiseksi, leikkiä, etsiä yhdessä herkkuja, tutkia metsiä ja ylipäänsä viihtyä pennun kanssa. Se tuntuu vaikealta kun on väsynyt ja uusi pentu stressaa, mutta on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Ohjaajan kanssa innokkaasti touhuamaan oppinut pentu on helpompi motivoitava silloin kun siltä toivotaan jotain tiettyä käytöstä. Lisäksi on hyvä tunnistaa sellaiset "ongelmat" joihin ei tarvitse heti tarttua selaamalla kymmenen koirakirjaa ja konsultoimalla kuutta eri kouluttajaa, varsinkin pennuilla kun on paljon erilaisia lyhyitä mutta ärsyttäviä käytösvaiheita jotka menevät kyllä ohitse kun käytöksestä ei ota stressiä eikä sitä rohkaise. Usein ohjaajan passiivisuus riittää pennulle signaaliksi siitä että asiassa ei ole mitään merkillistä eikä toisaalta kannattavaa.

Niin ja voihan olla että pentukin aistii jos omistaja stressaa ja on kireä koko ajan. Pitäähän siitä koirasta voida nauttiakin ja onhan se tosi paljon kiinni pennun luonteestakin. Eipä noita koiriakaan voi oikein muottiin laittaa.

Mitenkä nyt useamman pennun kasvattaneena, teitkö jotain toisin uusien pentujen kohdalla kuin ensimmäisen?

Bender kirjoitti:

Hahah..ensimmäiseen kysymykseen taisi olla helpompi vastata kun positiivisiin asioihin
Mutta kyllähän ne taitaa melkoisia riiviöitä olla ennen kuin rauhoittuvat ja tavoille oppivat. Eli parin vuoden päästä ja tuo vuorotyö varmasti rassaa vielä aika paljon pentuajassa. Itselläni olisi tällä hetkellä mahdollisuus olla paljonkin kotona koiran kanssa. Luentoja on muutama tunti päivässä ja niidenkin kanssa voisin aika paljon joustaa. Ongelma olisi kyllä joulu, jolloin olen lupautunut töihin ja saattaisi olla pitkiäkin vuoroja. Tiedä sitten voisiko 4-5 viikkoa kotona ollutta pentua jättää jo yksin kahdeksaksi tunniksi? Jouluna voi hoitopaikatkin olla vähän pannassa.... Tai sitten pitäisi lykätä kevääseen pennun hankintaa.

Mutta voin kuvitella että paljon iloa tuottaisi kun pentu alkaisi oppia asioita. Kotona olisi aina joku jonka mielestä olet parasta seuraa ikinä. Ainakin toivottavasti koiran kautta tutustuisi varma,sti myös uusiin koiraihmisiin ja saisi harrastuksia. Itse olen miettinyt tokoa ja agilitya muun muassa.

Itsehän en ole yhtään materialisti. Kävin katselemassa jo pantoja vaikkei koko koirasta ole vielä tietoakaan

Odotitko kauan omaa pentuasi vai tuliko se kotiin pian sen jälkeen, kun teit päätöksen pennun ottamisesta?

Kyllä uskon että voi jättää kahdeksaksi tunniksi kun aloittaa yksinoloharjoitukset heti, ja pidentää pikkuhiljaa niin kerkeää tottumaan. Toki jos on joku joka voi käydä vaikka katsomassa pentua päivällä hetken aikaa (antamassa ruokaa tms) niin sekin varmasti ihan hyvä.

Parasta on kyllä koiran ilo kun tulee kotiin ja uusiin ihmisiin tutustuu kyllä aika helposti koirien kautta, niin täällä netissä kun lenkkipoluilla/puistossa. Harrastukset on kyllä plussaa koiran kanssa, niin koiralle kun omistajallekkin yhteistä mielekästä tekemistä.

Odotin pentua noin 11 viikkoa. Noin kolme viikkoa ennen kuin syntyi, ja reilut 7 viikkoa kun tuli luovutukseen. Jännää aikaa kyllä tuo odottaminen. Vaikka se aluksi tuntuu siltä ettei aika tunnu menevän mihinkään, mutta kyllä se lopulta aika nopsaa menee kun yrittää lakata " odottamasta" koko ajan.

Bender kirjoitti:

Mitenkä nyt useamman pennun kasvattaneena, teitkö jotain toisin uusien pentujen kohdalla kuin ensimmäisen?

Otin rennommin, vaadin vähemmän ja opetin heti pienestä pitäen koiran aktiiviseksi oppijaksi naksuttimella. Eli arkielämän kannalta en siis juurikaan. Kaksi tuoreinta tulivat selkeämmin harrastuskoiriksi, joten niiden kanssa on tullut tehtyä ihan kokeilumielessä asioita eri tekniikoilla ja panostettu enemmän leikkiin ja palkkautumiseen.