Koirat.com

Meillä on meinannut useampaankin otteeseen mennä perhesopu koiran takia. Yksin asuvana naisihmisenä en osannut kuvittellakaan olevani ilman koiraa kun sellainen tai useampi on aina ollut. Vanhempani kuitenkin ilmoittivat nykyistä koiraa hankkiessani että mihinkään en ikinä pääse enkä voi juhlia tai matkustaa tai oikeastaan tehdä yhtään mitään kun se koira taas tulee jalkoihin ja he sitä eivät ainakaan huolehdi! Vanhemmillani ja lähipiirilläni on lisäksi vallalla käsitys että onnellinen koira esimerkiksi hyppii ihmisten päälle, vetää hihnassa kun lenkkeily on niin kivaa ja menee kaikella tavalla sekaisin jokaisesta huomion osoituksesta. Myös esimerkiksi sisällä haukkuminen on suotavaa koska sehän on tosi hassua kun kyseessä on pieni valkoinen palleromussukkaihanapusipusi. Kun sitten aloin kasvattaa koiraani kunnolliseksi koirakansalaiseksi, joka on rauhallinen eikä tee mitään edellämainituista sain kuulla olevani mm. julma ja tunteeton eläinrääkkääjä ja oma äitini ilmoitti minulle topakasti toivovansa ettei minulle todella koskaan siunaannu omia lapsia niinkuin se lääkäri sanoi. Suunnilleen samat asiat sain kuulla muutamilta naapureiltani, jotka eivät voineet ymmärtää miksei koirallani ole lupa mennä edes kutsuttaessa vieraiden ihmisten tai koirien luo ilman minun lupaani. Nyt kun koirani on aikuinen rauhallinen, sisäsiisti, hyväkäytöksinen ja ennenkaikkea iloinen pikkukoira on lähipiirini unohtanut menneet ja nauttii mielellään koirani kanssa olemisesta kun sen kanssa kaikki on niin helppoa. Monet ovat myös onnitelleet minua kuinka hyvä tuuri kävi kun sain tällaisen helpon pikkukoiran (eikä sitä naapurin räkyttäjää) jonka kanssa kaikki sujuu kuin vettä vaan eikä mistään tarvitse vääntää. kaikkein lähimpieni kanssa keskustelin jälkeenpäin kuinka paljon ne sanat minua satuttivat ja kaikki pyysivät anteeksi. Toiset taas eivät tule koskaan ymmärtämään kantaani ja niiden ihmisten kanssa huomaan että minulla on päivä päivältä vähemmän puhuttavaa. Suurin palkinto minulle itselleni on kuitenkin mieheni, joka ei ole koskaan kyseenalaistanut minua tässä asiassa ja koirani joka luottaa ja turvautuu minuun ja heiluttaa häntäänsä iloisesti hyppimättä joka päivä ovella kun tulemme kotiin <3

Menee välillä muuhunkin kuin koiriin(muitakin elukoita on), joen anteeksi

Meidän perheessä on aina ollut koiria, siskon ja veljen muutettua hekin hommasivat omat koirat, eikä se yllättänyt että meillekkin tulee elukoita.
Ensin meille tuli parta-agama, josta kaikki kiinnostu, sitten tuli iguaani ja se vähän arvelutti, mutta silti kaikki tykkäsivät siitä. Sitten Tara ja tämä asia kauhistutti eritoten äitiäni, koska kyseessä rotuna dogo argentino.. Noh, kyllä kaikki rakastu tuohon koiraan ja myöhemmin kun otimme Aapon, katsoivat meitä tyhminä minun ja miehen sukulaiset. Kyseessähän oli 6vuotias venäjältä tullut pitti. Kaikki heltyi siihenkin. Terraariopuoli levahti, ja parhaillaan omistimme 15 hämähäkkiä, 6käärmettä, muutaman liskon.. rupespa vieraat jotenkin häviämään ja eipä oikein kukaan enää käynyt täällä
Aapon kun jouduimme lopettamaan, nyt sitten kun tuo Bojo koeajalla, monet kahtoivat että "EI", koska meillä on jo yksi koira, terraelukoita (jotka kuulema pitäisi hävittää) ja vielä toinen koira. Olen sanonut omille vanhemmilleni että nämä elukat on meidän asia, joko minun kanssa voi haastaa riitaa kun niitä on, tai voi elää normaalisti ja hyväksyä asia, koska minä hoidan eläimeni ja koulutan koiriani.
Ja olen isot ärräpäät sanonu siskolleni ja äitilleni, koska ne kaksi ovat valittaneet paljon nuista elukoista ja ovat uskoneet että ne on minun(ja mieheni tietty) eikä ne voi vaikuttaa asiaan. Joten nykyään kyselevät kuulumiset ja käyvät silloin tällöin, mutta joitakin (esim.siskoa) ei ole näkynyt meillä, sen jälkeen kun hämähäkkejä tuli taloon

En kyllä muista että kukaan olisi koskaan sanonut yhtään mitään. Tosin meillä on kyllä ollut aina koiria, joten kenellekään ei ole tullut yllätyksenä että ne rajoittavat menemisiä tai niiden hoito maksaa. Kaveripiiristä melkein kaikki ovat työkseenkin eläinten kanssa tekemisissä joten ymmärtävät kyllä, eivätkä sukulaisetkaan ole ainakaan mulle suoraan koskaan mitään ihmetelleet. Tosin varsinaisista koiraharrastuksista osa on aika pihalla, töissä kun sanoin pomolle meneväni koiran kanssa treeneihin kun olin edellisellä viikolla suorittanut BH-kokeen, oli pomo ihan aidosti ihmeissään "pitääkö sun vieläkin mennä sinne koirakouluun?" Hänellä on kyllä itselläänkin koiria mutta koiraoppinsa hän on saanut joskus aikana ennen koirakouluja ja -kokeita, ja oli ajatellut että koiran kanssa käydään siellä koirakoulussa, suoritetaan loppukoe ja sitten se koira on koulutettu.

Aika hassua, jos on omat rahat niin ei kai se kenellekään kuulu mihin ne käyttää? En minäkään tiedä miten jotkut jaksavat harrastaa jalkapalloa, tanssia, telinevoimistelua jne. kun omat harrastukset ovat aina liittyneet eläimiin, eikä minua kiinnostaisi harrastaa mitään mihin eläimet ei kuulu, mutta ymmärrän silti että joku muu voi silti olla kiinnostunut niistä muista asioista.

Meillä kyllä ihmiset on pääsääntöisesti ottanu tämän mun elämätavan/harrastuksen tosi hyvin. Ainut mikä kauhistuttaa on rahanmeno. Kun haluan ostaa näille vähän enemmän kuin on pakko. Tämä rahanmeno ns. "turhuuksiin" hiertää varsinkin iskää ja avoa, jotka jaksaa asiasta huomautella. Mutta mihin ihmeeseen mä rahani laittaisin, jos en omiin rakkaisiin? En mä osaa säästää. Eikä mun vaatekaappiin mahtuisi niin paljoa vaatteita jne.

Toki jotkut meidän harrastukset on herättänyt ihmetystä (esim. verijälki), joka toki voi kuulostaa hassulle, mutta muuten ihmiset suhtautuu ihan positiivisesti. Kaikki tuntuu kyllä ymmärtävän tosi hyvin sen, miten tärkeitä nämä eläimet on mulle.

Mun vanhemmat tykkää mun koirista ja kissoista tosi paljon. Avokin tykkää, mutta hänen kanssaan käydään kyllä jatkuvaa keskustelua mm. varusteiden määrästä ja myös eläinten määrästä. Eikä mun vanhemmatkaan oikein ymmärrä sitä, että haluaisin näitä otuksia enemmän. Heidän mielestä 2 koiraa on ihan maksimi.

Minä kun lapsena kysyin voisinko saada koiran -oli aina vastauksena että joo jos teet sille aitauksen pihalle.. Silloin siis ilmiselvästi koira tarkoitti jotain pystykorvaa (isäni metsästi vielä silloin "suvun" pystykorvalla pari kertaa vuodessa).
Oli meillä lapsilla ensin kaloja sitten undulaatteja (ne piti antaa pois kun veljeni paukahti astmaatikoksi mutta siitä huolimatta>) ja mulla ja siskolla hoitokanit kesäisin (naapurista lainassa ei mitään kesähylkykaneja) mulla itselläni katras hiiriä ("kasvatustyötä" teini-ikäisenä ja hiirinäyttelyitä) sekä myöhemmin vuorollaan kaksi herramarsua ja rottia...ja taas hiiriä ihan seurailtavaksi,
kunnes 28 vuotiaana vihdoin uskalsin ottaa tämän ensimmäisen koirani. Uskalluksesta siksi että pohdin asiaa pitkään ja asuin kaupunkiyksiössä silloin, mietin ettei sellaiseen koiraa voi ottaa ja miten pääsen sen kanssa liikkumaan autottomana (lapinkoira oli silloin mielessä vahvasti).

No, äiti kun kuuli että koira tulossa, alkoi heti kauhistelu että sehän syö kaikki paikat hajalle (vaikuttimena naapurin ja sukulaisten isommat koirat ja niiden puruvoimat =) ja kun selvis että "pikkuinen pystykorva" niin reaktio oli että sellanen räksy ei oo varmaan ikinä hiljaa ei sitä kukaan jaksa
Muutamaan näyttelyyn kun erehdyttiin menemään niin kommenttia tuli "eihän teiän mihinkään näyttelyihin pitäny mennä ja kallistakin on" (niin sitä mieli muuttuu ja on se nyt jo melkosen hintavaa).
Nyt kun syystalvesta käytiin muutamaan otteeseen koirakylpylässä niin "mitääh se sellanen on, johan nyt hehhehhee koirille oma kylpylä (maksaa varmaan kamalasti) ei meidän Minka sellasta tarvii, ei se tykkää" Meni kylläkin viimeisillä kerroilla ihan itse uimasilleen rampilta

Sitten nää meidän rodunsisäiset puuhat eli tapaamiset, kävelyt ja leirit.. no nyt on alkanu upota kaaliin että tällä koiraharrastuksella on tähän asti ollut vain ja ainoastaan positiivinen vaikutus. Niin on koiraneitikin ollut mulle tassuterapeutti, en tiedä missä olisin jos ei tuota (ja nyttemmin pentua) olisi tullut. Ainoastaan koiran painoon liittyvän kritiikin otan vastaan, se kun ei itselle tunnu muuten aukeevan kun koiran ulkonäköön tottuu vähän liiankin kanssa ettei enää huomaa jos/kun tuo kastraattikuningatar on tukevoitunut turhasti.

Kyllä koirat on tykättyjä kovastikin meidän perhepiirissä ja kotikodin naapurustossa. Äiti osaa olla tiukkana koiralle mutta isä taas ei raaski kieltää tai sanoa napakasti vaikka syytä olisikin joskus, viimeks oli pakko taas huomauttaa että oikeasti pitää sanoa tiukasti jos meinaa yleensäkään koiran tekemisiä oikaista, muuten vesittyy koko homma näiden kanssa. Ainainen juttu on kanssa se että äiti tykkää kutsua koiria heidän ainoiksi lapsenlapsikseen ja aina sanon etten tykkää siitä vaan olen koirien emäntä enkä äiti. Yhtä itsekästä on toivoa lapsenlapsia (niitä oikeita) ja yhtä itsekästä on olla haluamatta lapsia, joten tasoissa ollaan toistaseks

Tästäpä tuleekin romaani
Kyllä tällaisen lauman omistajana saa kuulla paljonkin kritiikkiä, mutta minkäs teet, elämäntapa tämäkin.
Vanhempani ovat aina jaksaneet nillittää koiramäärästä ja -laadusta. Edesmennyt Tao oli heillekin hyvin rakas, mutta he saivat aikoinaan oppia kantapään kautta kuinka haastava rotu on kyseessä. Tao jäi pienestä pitäen kokonaan minun kontilleni, kun se ei oikein taipunut muiden tahtoon. Taisi olla perheelle pettymys silloin, eikä ymmärrystä riittänyt kun hankin toisen, ja vieläpä vaikean kodinvaihtajan.
Äiti on liian monta kertaa saarnannut siitä, kuinka jonain päivänä tulen järkiini ja ymmärrän ettei koirat oikeasti ole tärkeitä. Äiti on jankuttanut loputtomiin, kuinka tyhmä olen ollut kun ole jättänyt esim. vaihto-oppilasvuoden väliin koiran takia. Nykyään suhtautuminen koiriin on suopeampaa, kun heillä itselläänkin on kaksi koiraa, mutta tiibetinmastiffi on edelleen ihan väärä rotu äidin ja isän mielestä.
Kun erosin edellisestä puolisostani, mm. äiti ja isosisko vannottivat olemaan hiljaa koirista jos joskus jonkun varteenotettavan miehen löydän. Kehottivat kertomaan vasta sitten myöhemmin kun mies on jo kiintynyt Eivät oikein ymmärtäneet, etten enää ikinä ryhdy suhteeseen koirien suhteen nihkeilevän miehen kanssa, enkä enää ikinä halua kuulla valitusta miehen vanhemmilta. Noh, ei noilta kaikilta osin ole vältytty vaikka olinkin tarkka. Mies valittaa toisinaan koirien aiheuttamista tuhoista (täysin ymmärrettävää) ja kuluista (jotka itse kylläkin maksan..). Miehen vanhemmat valittavat koirien määrästä, ja miehen isä kehottaa säännöllisin väliajoin antamaan jonkun pois
Sukulaisista ukki tuntuu ymmärtävän koiraharrastukseni parhaiten, vaikka toisinaan tuhahteleekin "perheenlisäykselle". Ukki kyselee aina koirien kuulumisia, ja oli aidosti pahoillaan kun Saga jäi tyhjäksi viimeisestä astutuksesta, kun taas vanhempieni mielestä se oli onnenpotku. Ukki sanoo aina että minun kuuluisi työskennellä eläinten parissa, ja on kovasti harmissaan etten pitänyt eläinlääkistä vaihtoehtona. Ukki myös jaksaa aina kysellä eräästä koirahankkeestani, vaikka ei kaikkia muita asioita aina muistakaan.
Kaveripiirissä suhtaudutaan hyvin vaihtelevasti. Ne jotka eivät koirista liiemmin välitä, ymmärtävät olla lässyttämättä minulle arvomaailmastaan. Jotkut koiraihmiset arvostelevat rotuvalintojani, minkä ymmärrän täysin. Tiibetinmastiffi ei sovi kaikille, eikä kaikki ymmärrä jääräpäistä koiraa joka ei tee ikinä mitä sanotaan Schipperke on monen makuun liian pieni ja mitäänsanomaton. Makuasioita.
Joitakin konflikteja on tullut työelämässäkin. Kerran olen joutunut jäämään töistä pois koiran sairastumisen takia, mikä tuntui olevan kovin vaikea asia ymmärtää. Kukaan muu ei voinut koiraa hoitaa, koska koiran lääkäriin vieminen ei olisi onnistunut keneltäkään muulta.
Taon kuolema oli minulle äärimmäisen kova paikka, eikä moni ymmärrä kuinka vaikeaa luopuminen oli. Avon äiti joutui viemään minut lääkäriin Taon kuolemaa seuraavana päivänä, ja ihmetteli avolle reaktiotani, kun kyseessä ei kuitenkaan ollut ihminen. Ei ollut ihminen, ei, mutta minulle kaikkein rakas ystävä joka oli minulla ollut 12 vuotta. Se koira oli minulle kaikki kaikessa, ja minun silmissäni aivan täydellinen. Tao ei ollut kaikkien kaveri, mutta minulle sitäkin rakkaampi ja uskollisempi. Ei surua voi mielestäni mitata sillä, mikä laji on kyseessä. Palasin eilen töihin sairausloman ja kesäloman jälkeen, ja kerroin ihan avoimesti miksi olin poissa, ja että kesäloma sujui aika synkissä merkeissä. Monista huomasi aika selkeästi, etteivät ymmärtäneet lainkaan poissaoloa koiran kuoleman takia. En minä jaksa siitä ottaa paineita. Tuskin olisivat halunneet minua sinne parkumaankaan.

Tästä taisi tulla romaani:

Meillä on vaihtelevasti suhtauduttu..

Silloin kun Wilma (kääsna 2,5 v.) oli vasta tulossa meille, mun isä sanoi että älkää ottako koiraa. Hänellä on ollut monta koiraa nuorempana, joten kyllä tiesi mistä puhui.

Varsinkin äitini on valmis hoitamaan Wilmuria ja iskäkin sille heltyi. Wilma on meidän läheisten suosikki, koska sitä on koulutettu. Meidän äiti on myös ollut jo sitä mieltä, että ehkä Wilmalle olisi hyväksi, jos meille tulisi bortsu.

Jos me ollaan opittu jotain uutta tai joku vanha juttu onnistuu paremmin ovat oikeasti iloisia ja kiinnostuneita meidän erilaisista kilpailuista ja näyttelytuloksista.

Äitini tekee Wilman kanssa niinkuin pyydän, tiedän voivani jättää koiran sinne huolettomasti hoitoon. Äiti mieluummin soittaa ja kysyy jos on joku missä ei tiedä miten toimia Wilman kanssa.

Miehen perhe on ollut innoissan koirasta, mutta taisivat olla kanssa vastaan silloin kun Wilma oli vasta tulossa. Nykyään ihmettelevät usein kuinka paljon Wilma osaa ja kyselevät miksi opetan sille niin paljon juttuja. Eivät ymmärrä miksi koiran kanssa touhutaan paljon erilaisia asioita.
Eivät myöskään ymmärrä koiran kouluttamisesta mitään, eivätkä myöskään ymmärrä, etten anna heille koiraamme hoitoon.

Mulla on ensin ollut mies ja vasta sitten tuli koira. Koira on enemmän mun juttu, mutta kyllä kysyin mieheltäni monta kertaa, oletko ihan tosissasi. Ja on isännän pikku mussukka myös.
No Wilma on nyt reilut 2,5 vuotias sekä harrastuskaverini. Harrastetaan agilitya, tokoa sekä temppuilua sekä sijoituskoirana näyttelyt ovat osa elämäämme.

Mulle on monta kertaa sanottu positiivisen iloisena, että hienoa kun jaksat touhuta koirasi kanssa paljon. Mulle koira on elämäntapa ja kun rupesin puhumaan toisen koiran hankinnasta, että saan kunnon harrastuskoiran, niin kyllä saattavat ihmetellä, mutta ovat positiivisia ja heitä kiinnostaa miksi haluan juuri bortsun seuraavaksi.

Töissä pomot ovat olleet ymmärtäväisiä, että koiran treeneihin haluan päästä juuri tiettyinä iltoina. Ei ole ollut ongelmaa.

Suurimmaksi osaksi olen saanut joko neutraalia tai positiivista kommentoitia.
Mies joskus kysyy, että onko aina pakko mennä treenaamaan, mutta ei enää.. Nykyään on tottunut ja tajuaa, että se on mun henkireikä, kun pääsen koiraporukan kanssa treenaamaan ja näkemään kavereita. Sekä huomannut, että koira on myös onnellisen väsynyt kun se on päässyt tekemään esim. agilitya sekä leikkimään kaverin kanssa.

Mulle on tärkeää, että koirani on aktiivinen ja innoissan päästessään työskentelemään. Wilman kanssa elämä ei ole ollut mitään ihan helpointa, joten jos joku tulee mulle rutisemaan mun koiran kouluttamisesta, voin sanoa että sopii yrittää.
Nimittäin Wilman motivoimiseen ja työskentelyhalukkuuteen on panostettu paljon ja siitä hyvästä mulla on nykyään aivan mahtava harrastuskoira.
Myöskin koirani koulutukseen panostan paljon ja teen kaikkeni, että pääsemme kaikkiin sellaisiin koulutuksiin, jotka katson tarpeelliseksi.

Meillä ei kukaan ole kyseenalaistanut meidän harrastusten hintaa.. meidän äiti on saattanut ihmetellä koiran takkeja ym. Mutta kun olen perustellut nypittävän rodun tarvitsevan takkia esim. jos karva nypitään keskellä talvea sekä ymmärtää muunkin kun perustelee.

Mies sanoi niin kauan saa harrastaa ja olla seurojen jäsen, kunhan hoidan maksut ym.

Meille ei kamalasti ollut asiaan vastustusta. Tietty hieman anoppi sanoi että kun ootte nuoria ja haluatte ehkä viel matkustella jne.
Viikonloppuna kuulin, että on tyhmää ostaa koiralle esim. poron taikka hirven lihaa :D. Omatpahan on periaatteeni ja rahani... kommentti tuli siis toiselta koiranomistajalta. Samalla tuli puitua miksi ostan tiettyä ruokaa isommalla rahalla, kun kuitenkin kaikissa säkeissä on tyyliin ihan samaa tavaraa ja samasta teurastamosta ne ylijäämälihat mitä ihmisruoaksi ei kelpuuteta. jep.

Mulle ei ole kukaan uskaltanut tulla suoraan päin näköä sanomaan, mutta kautta rantain olen kuullut erinäisiä asioita.
On mm. epäilty sitä että onko musta ulos lähtijäksi koiran kanssa loskasäällä, vai jääkö se sitten miehen vastuulle..

Myönnettäköön, että ajatus jalkarätin kokoisista loskahiutaleista ei saa minua kiljumaan riemusta mutta koiran kanssa aion mennä kyllä ulos - säällä kuin säällä.
Se nyt vaan sattuu mielestäni kuulumaan asiaan kun omistaa koiran. Ihan samalla lailla kuin kissanomistajana hommaan kuuluu hiekkalaatikon puhdistus, tai karvapallo-oksennusten siivoaminen matolta.

Tähän asti kuitenkin on eniten tullut kritiikkiä siitä, että miksi pitää hankkia koira joka maksaa, ja vieläpä yli tuhat euroa. Niitähän kun jaellaan ilmaiseksi tuolla, senkus haet vaan..

En saanut ottaa kotikotiin vielä koiraa koska pikkuveljeni piti olla allerginen ja siitä olisi tullut kustannuksia jne jne..

Sitten kun omaan kämppään muutto läheni ja samalla koiran hankinta mahdollistui, ja aloin etsiä sopivaa rotua ja kasvattajaa, porukat alkoivat vinkua että "no jos jostain ilmaiseksi jonkun saa niin ehkä sitten voi ottaa"..

Joo varmaan ne olis tosi tyytyväisiä jos olisin ottanut jonkun ilmaiseksi saatavan koiran :D :D.. Nyt nekin tykkää ainakin Pepestä ja hoitaa sitä kohtuullisen mielellään, toki asutaan 400 km päässä eli kovin usein emme siellä ole riesana.

Toisen koiran otto meni siinä samassa hujauksessa, pienellä ihmettelyllä. Mutta nyt kun jäinkin yhtäkkiä sinkuksi kahden koiran kanssa niin on ollut ihmettelemistä sekä itsellä että muilla. Vieraanikin aina jaksaa jauhaa että on varmaan aika rankkaa kahden noin aktiivisen koiran kanssa ja kyllähän se elämä yhtä koiraa onkin. Kun jo perushoitoon ja lenkitykseen menee niin paljon aikaa työpäivän jälkeen, en ole jaksanutkaan kouluttaa niistä täydellisiä koiria kuten tietysti aluksi aioin. ;o)..

Toisaalta koiraporukoista olen saanut samanhenkisiä kavereita jotka ymmärtää yskän ja ongelmat, ja mulla ei ole koskaan tylsää! Jos mulla ei olisi koiria niin tekisin varmaan enemmän töitä (opiskelun ohella) tai harrastaisin enemmän hevosia.

Koirani tosin ovat pieniä ja söpöjä, joten se helpottaa hieman muiden suhtautumista. Paitsi eräs mies"ystävä" kyllä pelkäsi ja hieman inhosi niitä (etenkin kun ne hyppi sänkyyn).. ;).. Tosin mun mielestä koiriin suhtautuminen kertoo paljon ihmisen muustakin luonteesta, erähenkisyydestä, hienohelmaisuudesta yms..

Tavoitteena olis saada koirista kauniisti käyttäytyviä ja helppoja, kun lähden ulkomaille puoleksi vuodeksi.. Saas nähdä kuinka käy.

Olen kuullut kanssa sata kertaa sen vanhan mantran että "sen kanssa on pakko mennä sitten ulos vaikka olis minkälainen keli". Nojoo, tottakai on, mutta jos sieltä tulee vettä ku Esterin takamuksesta/ on 30 astetta pakkasta niin ei tuo koirakaan siellä viihdy vaan käydään vaan pissalla ja tehdään sitten sisätreeniä tai muuta aktivointia sen päivän.

Mun vanhempani tiesivät että kauaa en ehdi omassa asunnossa asua kun meille tulee koira, ja kun puoli vuotta muutosta tuo piski hommattiin niin iloisia vaan olivat kun mulle vihdoin sen koira tuli (ja vielä niin että pissat ovat mun lattiallani, ei heidän). Kaverit sen sijaan olivat skeptisempiä, monet tuota lällyttäneet ovat samaan hengenvetoon todenneet että "Oivoi, ei meillä vaan olis aikaa". Avon veljen tyttöystävä totesi ylimielisesti kun koirasta tuli puhe että "Kyllä mekin joskus mietittiin mutta ei kiinnosta nousta aamulla monta tuntia ennen töitä ulos".

Olen saanut jonkin verran kritiikkiä koiraihmisiltä siitä että mulla on sekarotuinen koira harrastuskoirana, kun "eihän sen kanssa saa osallistua mihinkään". Väärin, toki ei tulla koskaan kantamaan pokaalia kotiin minkään valtakunnan arvokisoista, mutta kun me harrastetaan siksi että meillä olisi kivaa

Mä en ole kyllä kuullut lähipiiriltä koskaan kritiikkiä koirailusta. Ensimmäinen koira saapui taloon kun olin yhdeksän vanha ja siitä lähtien on ollut koira jaloissa pyörimässä koko ajan (pisin tauko ilman piskiä oli puolisen vuotta ennen kuin tämä nykyinen höseltäjä löysi tiensä meille). Vanhemmilta siis ei mitään negatiivista ole koskaan kuulunut ja isän kotona oli aina koiria kun hän oli nuori, vieläpä isompia rotuja kuten rottis joten nää dallut nyt on ollut suvulle lähinnä kivoja sylikoiria. Sukuloimaan pitää lähteä monen sadan kilometrin päähän ja siellä kyllä ymmärretään että koirat otetaan huomioon kun reissuja suunnitellaan. Myös ystävistäni kaikilla melkeinpä on koira joten ymmärrys 'koirarajotteita' kohtaan on kohdallaan.

Mä en ole ollut mikään harrastaja-ihminen koirien kanssa, ensimmäisten en senkään takia että olin silloin niin kovin nuori eikä kulkeminen harrastuksiin olisi onnistunut. Nykyisen kanssa haaveilin alkuun monistakin harrasteista mutta ne jäivät kun kodinvaihtajalla pukkasi pintaan 'vähän' onkelmaa toisensa jälkeen. Keskityin siis vain kouluttamaan koiraa rauhassa kuntoon ja se homma ei varmasti lopu koskaan, harrastushaaveet tämän kanssa kuopattiin enkä halua sitä tulevaisuudessakaan altistaa turhille stressitekijöille. Tämän jaarittelun pointtina siis se, että dallun kanssa ilmeisesti pitäisi harrastaa, ainakin välillä tuntuu siltä että näin ajatellaan. Minusta taas dallu menee mainiosti lenkkikaverina ja seurakoiranakin. Vaativathan ne paljon aktivointia ja liikuntaa, mutta kyllä ne tarpeet saa tyydytettyä ilman mitään järjestettyä harrastustoimintaakin. (Haaveissa on toki harrastuskoira, heti kun aika vain on sopiva toiselle piskille). Harrastamattomuudesta tulee siis joskus kyselyitä, mutta ei ainakaan vielä kovin pahassa hengessä.

Mitään rahaan liittyvää mutinaa en ole kuullut, minusta ois hassua semmosta edes kuullakkaan. Mitä ihmettä se kenellekkään kuuluu mihin minä rahani laitan? En minäkään mene autonomistajille huutelemaan että "ookkonä vähän urpo kun tunget rahas tommoseen peltikasaan?"

Kristalli kirjoitti:

Tähän asti kuitenkin on eniten tullut kritiikkiä siitä, että miksi pitää hankkia koira joka maksaa, ja vieläpä yli tuhat euroa. Niitähän kun jaellaan ilmaiseksi tuolla, senkus haet vaan..

Mun isän perheellä on siis myös koira, mutta se ei ole isän vastuulla.

Minua pidettiin superhienostelijana, kun halusin tietynlaisen hienosteluharrastuskoiran (mudin) ja se piti kaikenlisäksi hakea ulkomailta (Ruotsista) kun sillä hetkellä ei ollut pentuja Suomessa. Siis mitä ajan ja rahan tuhlausta ! Ja pentu maksoi 1000 euroa, siis pienen omaisuuden !

Isän perheen lapset halusivat pienen kivan seurakoiran, ja niinpä he sellaisen saivat. Isä oikein rehvasteli minulle että tällaiset aidosti koirista rotuun katsomatta kiinnostuneet ottavat mitä saavat, ja esitteli ylpeänä halvalla saatua paperitonta piskiään, jota ei tarvinnut kaukaa hakea. Yritin ihan tosissani selittää mikä ero on ostaa paperillinen koira, joka maksaa, kuin paperiton, joka - yllättäen - lähtee halvemmalla. Ei mennyt läpi sitten millään. Alkoi vain turhauttamaan.

^voi murrin :D Kertokaahan kaikille jotka murmuttaa ilmaisista paperittomista koirista, että täällä on yks hullu, joka matkusti vuokra-autolla Göteborgista Tukholmaan ensin vain katsomaan koiraa ja toisella kerralla hakemaan...

Davehan ei maksanut siis kuin noin 550e (kustannukset mitä on mennyt organisaatiolta mm. lääkkeisiin ja lentoihin Irlannista) + muutamia satasia sitten bensoihin ja autojen vuokraamiseen ja tietty oma aikansa matkustamiseen. Olisi siis ihan hyvin saanut paperillisen rotukoirankin sillä hinnalla ja samasta kylästä :).
Mutta kun se piti olla just Dave!

Ite en kyllä ole kuullut muilta kuin isoäidiltä pikkusen soraääniä tästä mun koiraharrastuksesta, lähinnä siitä kun niin isoja ja hurjia on pitänyt mennä hommaamaan nehän vielä syö mut... No ajan kanssa sekin on mennyt ohi kun on mummo päässyt tutustumaan poikiin ja nykyään jos tulee kylään tai itse menen koirien kanssa kylään hänen luokseen ni on ostettuna säkit siankorvia yms Ja kun kasvanut olen perheessä jossa aina koiria ollut niin eipä se ketään tuttua ole ihmetyttänyt et niitä sit on ollu ja tulee olemaan aina!

Onhan tuon tyyppistä huomauttelua saanut itsekkin osakseen. Miksi sijoittaa koiraan ja koiran hakuun 100 000 ruplaa, eikä riitäkään, kun jonkin sortin pihan vahdin saa halvemmallakin - käy mönkimässä naapurin navetan tai aitan alla ja ottaa ensimmäisen pennun, joka sieltä nyt käden ulottuville sopivasti sattuu tai vaihtoehtoisesti käy tallista heinien seasta valitsemassa sen kivoimman värisen. Eikä maksa mitään. Vakuutuskin on - perävalovakuutus nimittäin.
Kun lähtee venäjältäkin koiraa hakemaan, saa varautua ajamaan tuhansia kilometrejä ja tankkaamaan autoakin sitten sen mukaan, majoituksiin menee rahaa - siellä ajellaankin useampi päivä, kun junallakin liikkuminen kestää usein jopa päiviä. Viisumit maksaa, passit pitää olla voimassa, vakuutukset on oma lukunsa. Rajalla voi tulla maksuja, joihin ei ole varautunut jne. Hyvin tingitty hinta huippukoirasta on noin 25 000 ruplaa, sen halvemmalla ei saa, kun huippukoira maksaa muutoin siinä 40 000-80 000 ruplaa.
Ei ole halpaa ei, mutta laatu maksaa.

^ Miten ruplat kääntyy euroiksi?

^ valuutat.fi
Näyttäisi tällähetkellä 100 000 ruplaa = yli 2500 euroa

Yksi euro on noin 40 ruplaa ja 1 rupla jotain 0,03 euroa.
Jossain oli hyvä muunnin, mutta en nyt sitä kuollaksenikaan löydä.

Löytyi - valuuttamuunnin. Tuolla on aika helppo laskea.

en osannut nyt muokata (ehkä se oli myöhäistä?) omaa kirjotustani joten lisäys tähän väliin. Suurin arvostuksen osoitus mulle on koiraharrastuksen osalta se, että saan pitää koiraa/koiria mukana töissä. Siellä on oman koirani lisäksi vanha pommirouva (12v) ja pomollakin on bordercollie, joka tosin ei "mahdu" tuonne kun on sen verran häselö.
Koko pieni työyhteisö muutenkin on lemmikkimyönteinen, tänään viimeksi kun tulin koirineni töihin, oli yhteistyökumppanimme/asiakkaamme kahden ragdoll-kissansa kanssa käymässä Että ei valittamista.. Työni ei ole edes eläinalan työtä.