Koirat.com

iin3 kirjoitti:

Harmi vaan että vanhempien edessä muutun aina aiheesta puhuttaessa itkuiseksi pikkutytöksi , pitää kai harjoitella puolustuspuhetta..

Miksi sun pitää puolustella päätöksiäsi vanhemmillesi, jos omillasi jo asut? Sen kun otat koiran, sinun oma päätöksesi se on. Et tarvitse siihen enää vanhempien lupaa tai hyväksyntää.

^Paitsi siinä tapauksessa jos vanhemmat ei voi sietää koiria ja hän paljon kotonakin oleilee (kuten lomat). Ainakin meillä aiheuttaa pahennusta siskon koirat. Siskolla on pität lomat ja hän ne sitten kotona viettää. Koirat on ulkona irti, kaivaavat kukkapenkit, kuljettelevat kenkiä pitkin pihoja ja kakkivat pihalle. Turkissaan sotkevat kuistit hiekalla ja mullalla. Siinä jo koirarakaskin ihminen on kauhuissaan..

Itse kunhan koiran otan, niin pitkään keskustelen vanhempieni kanssa, että kuinka toimitaan kun menemme sen kanssa sinne. Rodun ulkonäkö ja turkki ainakin miellyttävät, niin voi olla ettei sillä ole ulkokohtaloa, ellei karvanlähtöaika ole.

Pääasiassa ihmiset suhtautuvat koiraharrastukseeni kuten mihin tahansa muuhun harrastukseen (joka vie paljon aikaa). Mies nyt ei ole mitenkään koiraihminen vaikka ensimmäinen koira on yhdessä otettu ja vaikka se välillä ihan mielellään koiria rapsutteleekin, joten sen suhtautuminen nyt ehkä on kuitenkin ollut negatiivisinta, etenkin hetkinä kun koirat on tuhonnett jotakin tai pissanneet/ripuloineet sisälle tms.
Meillä on kotona aina ollut eläimiä ja itsellänikin lemmikkejä ala-asteikäisestä saakka, joten heidän suhtautumisensa koiriinkin on aika arkista. Anoppilassa anoppi oli varmaan koiran hankinnasta kuullessaan varmaan vähän sitä mieltä, että miksi sellainenkin pitää riesakseen hankkia, mutta pennun saapumisen jälkeen on anopinkin hyppysistä tainnut herkkupala jos toinenkin tipahtaa ruuanlaiton lomassa.
Negatiivisin suhtautuminen on ehkä eräässä sukulaisperheessä, jonne ei ole enää lapsen saavuttua saanut koiria sisälle viedä, joten täytyy myöntää, että se on vähentänyt meidänkin vierailuja. Meillä on kyläillessä usein koirat mukana, joten pyrin tietenkin siihen, että niistä olisi mahdollisimman vähän haittaa (kerään kakat, pyyhin tassut, jne.)

Kyllä minä sain kuulla olevani hullu kun suostuin ottamaan Pätkiksen Kikille kaveriksi sen viimeisille ajoille.. Kun Kiki sitten kuoli,kaikki huokasivat helpotuksesta "onneks on enään yksi"

Minä en voi oikeastaa jutella koirista vanhemmilleni taikka edes sisarilleni kun ei ne ymmärrä.
Loukkaannuin äidille ja veljelleni kun he viittasivat että minulle taitaa olla koirat tärkeämpiä kun omat lapset.

Anoppi sanoi että mun lapset on kasvaneet koirapuiston laitamille,että mä hermostuin.
Toki me ollaan lenkkeilty joka päivä useasti ja pysähdytty siihen koirapuistoonkin, mutta olemme kyllä käyneet myös lastenleikkipuistoissa.

Moni ei ymmärrä sitäkään miksi se ruoka jota koiralle annan on niin tärkeetä.Saan kuulla napinaa et voisi kai noille sunkin rakeille jotain antaa vaan kun en tiijä mitä niille saa antaa.
Äitini antaa niille ruuan tähteitä ja voi ihanuus kun koirat on ripulilla kiva matkustaa se 600km kotiin autolla :(

Maalla asuvat tuttavat ei ymmärrä miksi mun lappalaiset ei ole ulkona.Jos esim.matkustamme sinne maalle niin mun pitäis ihan tost vaan laittaa sisäkoiriksi tottuneet koirat pihalle koko päiväksi.Siitä tulee sitten riitaa ja olemme kotona,sitten naristaan kun ette käy kylässä ei nää enää niitä lapsenlapsia.

Meillä koirat on perheenjäseniä ja ne kulkee sinne minne mekin,ei tietenkään minnekkään kauppaan yms.

Sarahia kirjoitti:


Miksi sun pitää puolustella päätöksiäsi vanhemmillesi, jos omillasi jo asut? Sen kun otat koiran, sinun oma päätöksesi se on. Et tarvitse siihen enää vanhempien lupaa tai hyväksyntää.

En tietenkään tarvitse lupaa tai hyväksyntää, mutta kun kaikesta muustakin ollaan aina juteltu niin koira-asiat tuli ihan luontevasti mukaan. Ja ei varmaan tarvisikaan puolustella päätöksiäni jos vain osaisi sanoa että asia on nyt näin ja piste. Se ei vain ole kaikille niin helppoa.

Mutta pentu on nyt tosiaan ollut kotona pari päivää ja äitini kutsuu jo itseään sen ihmis-mummoksi . Että ihmeitä voi tapahtua.

Kun itselläni nyt on kakkoskoira varauksessa yhdessä äitini (ja isäni) kanssa niin kyllä tuntuu ikävältä, että monella vanhemmat suhtautuvat kielteisesti koiraharrastukseen. Meillä on aina ollut omien vanhempieni puolesta selvyys, että koirat kuuluvat elämään ja perheeseen, ne tuovat niin paljon hyvää ja hienoa mukanaan että harva muu harrastus yltää samalle arvostuksen tasolle heidän silmissään. He ovat aina olleet valmiita auttamaan koirien kanssa tarjoamalla hoitoapua ja myös rahallista tukea, kun yllätyksiä on joskus tullut eteen. Olen kiitollinen heille siitä, että olen tämän harrastuksen kotoa saanut mukaani.

Omalta osaltani voin sanoa, että olen kyllä kannustamassa omia tenavia tälle samalle tielle. 14-vuotiaan poikani on ollut tarkoitus aloitella agilityharrastusta tuon meidän porkkiksen kanssa, mutta valitettavasti vain täällä korpikuusen kannon alla kurssit ja paikat niille ovat kiven alla, joten ei olla päästy aietta pidemmälle, omat esteet ovat tilauksessa, jotta voitaisiin kotosalla vähän treenailla alkuun.

... Ja tytölle olen luvannut kymmenvuotislahjaksi "oman" koiran (siihen on vielä reilu kolme vuotta), rotumietinnät ovat jo kovasti käynnissä. Mies ei ole tässä touhussa ihan yhtä vahvasti mukana, koirat ovat minun ja lasten juttu, mutta kyllä hänkin niistä pitää ja lenkittää ym. vaikkei olekaan ohjaamassa lapsia koulutuksen saloihin ja muuhun harrastustoimintaan.

Iin3: Niin ne mummot pehmenevät ja hassahtavat, kun "lapsenlapsensa" kohtaavat, hienoa!

iin3 kirjoitti:

En tietenkään tarvitse lupaa tai hyväksyntää, mutta kun kaikesta muustakin ollaan aina juteltu niin koira-asiat tuli ihan luontevasti mukaan. Ja ei varmaan tarvisikaan puolustella päätöksiäni jos vain osaisi sanoa että asia on nyt näin ja piste. Se ei vain ole kaikille niin helppoa.

Mutta pentu on nyt tosiaan ollut kotona pari päivää ja äitini kutsuu jo itseään sen ihmis-mummoksi . Että ihmeitä voi tapahtua.

Mä ymmärrän ihan täysin, että haluaa sen vanhempien "hyväksynnän", vaikka omillaan asuisikin. Mä nyt edelleen käytän vanhempien taloutta hyväksi, lähinnä heidän mulle aikoinaan ostaman ponin elättämisen takia. Vaikka mun vanhemmat eivät ole koiraa luvanneet koskaan hoitaa enkä mä ole niin ajatellutkaan, niin on se kivaa, että edes siinä määrin hyväksyvät, että voin välillä heittää esimerkiksi viikonloppupäiväksi koiran sinne. Koiraihmisiä eivät ole kumpikaan, mutta on meillä sentään elukoita aina ollut. Äitistä varsinkin huomaa, että on jopa oppinut/uskaltautunut hieman komentamaan. No, meillä eivät vanhemmat ole koskaan kyllä olleet mitään vastarannankiiskejä joka asiassa ja ovat tainneet tietää jo mun lapsuudesta asti, että mulle joskus koira tulee.

"Kyllä nuo koirat on vaan niin kivoja" - pääsi useamman kerran nytkin viikonloppuna äidin suusta Minähän en uskaltanut kertoa tuon pennun tulosta etukäteen vanhemmille (vain sisaret ja muutama muu tiesivät) vaikka olen jo kolkyt ja risat.. Kyllä se kotiväen hyväksyntä kuitenkin jossain arvossa on edelleen.
Vein vaan sitten joku viikonloppu sen näytille. Jossain vaiheessa äidin piti tietenkin sanoa "ettet vaan ainakaan kolmatta ota?" No, se lähes kuvitteli kun oltiin menossa poniraveja kattomaan koirien kanssa että olen raviponinkin hetikohta hankkimassa

Eli tais jonkinverran hätkäyttää tuo Kirin kotiutuminen noinniinkun "yllättäen" Luulen kyllä että vielä kaihertaa jossain määrin tämä mun tempaus enkä aina tiedä onko nuo suloisuuden ylistykset aina ihan täydestä sydämestä lausuttuja. Isä on puolestaan hitaasti lämpiävää sorttia siinä mielessä että vanhempi koira on kietonut sen tassunsa ympärille ihan täysin, mutta tämän pienemmän täytyy vielä vähän tehdä töitä saman aseman saavuttamiseksi

Voi olla että kun ollaan tuolla porukoilla niin se aamuinen koirien ulosvieminenkin oli pikkupentuaikana lähinnä lattiapintojen eikä koirien hyvinvoinnin edistämistä Omassa asunnossakin on parketti ja siitä on tasaseen huomauteltu että taas on uus naarmu ja onko tuosta noussut puusyy ylös pissalätäkön takia jne. Myönnetään että oli siinä kaupunkiasunnon muovimatossa hyvät puolensa mutten silti suostu elämään kuin museossa ettei lattiaan vaan tulisi mitään elämänjälkiä..

Mä en ole kyllä ikinä kertonut porukoille etukäteen että mulle tulee koira, Olen tyyliin vain ottanut mukaan kyläilyreissulle ja sitten ne on kyllä hyväksynyt dogin,ei niitä haittaa.Olenhan sentään aikuinen ihminen ! Ei siinä sen kummempaa .
Ainiin paitsi Tessan hain isän kanssa sillonkun olin 15-vuotias mut sekin oli vähän monimutkainen juttu kun äiti ei olis halunnut mulle koiraa.mut en jaksa selittää...

Piksi kirjoitti:

Ainakin meillä aiheuttaa pahennusta siskon koirat. Siskolla on pität lomat ja hän ne sitten kotona viettää. Koirat on ulkona irti, kaivaavat kukkapenkit, kuljettelevat kenkiä pitkin pihoja ja kakkivat pihalle. Turkissaan sotkevat kuistit hiekalla ja mullalla. Siinä jo koirarakaskin ihminen on kauhuissaan..

Tommonen on mun mielestä tosi typerää. Toki eihän koira sille mitään voi jos hätä iskee, mutta kyllä minä ainakin keräisin kasat pois, että ois muillakin mukava pihalla olla. Kai siskollesi on sanottu ja koiria myös komennettu? Olimpa ite sitten missä tahansa koirani kanssa niin pyrin kyllä olemaan silleen ettei siitä mitään haittaa aiheudu kellekkään.

^Munkin mielestä tosi typerää. Itte kyllä kans katson aina ettei mun koirasta ole haittaa muille.

^^
On sanottu, mutta kun ne tuutelit sitä ja tuutelit tätä. Ei oikein sana mene perille. Ja koiria taas ei voi oikein komentaa jälkikäteen, kun hätä on jo tullut aiemmin.

Ei ne kakkaraiset edes ole se pahin puoli, ku ei niitä nyt joka päivä tule (yleensä käyvät metsässä), vaan se ettei hän ymmärrä sitä että koirat eivät ole tervetulleita. Tai toki olisivat, jos hän itse hoitaisi ne kunnolla. Mutta välillä hän lähtee rimputtelemaan koko viikonlopuksi tai enemmän ja soittaa kerran "Oottehan koirat hoitaneet" sellaisella äänellä mihin ei oikein voi ruveta rähjäämään. Ja tottakaihan ne hoidetaan, eläviä olentoja kuitenkin ovat.

Tarkemmin ajateltuna ne koirat eivät ole edes se ongelma, vaan juuri se, kuinka helposti sisko ne muiden niskoille "sysää". Toinen kuitenkin on todella kiltti ja toinen taas periaatteessa kiltti, mutta luonteeltaan vaativampi (eikä noin huolettomalla asenteella sitten ole niin kiltti taas). Jälkimmäinen kylläkin terrorisoi Retua, minkä takia taas itse melkeinpä vihaan koko koiraa. Ajaa pois pihasta, saattaa käydä päälle (nykyään Retu käy päälle ensin, kun on jo tarpeeksi usein saanut tuon päällensä) ja muutenkin provosoi ukkoa. Retu ihan stressissä kun kaksi akkaa tungetaan samalle reviirille ja hänet ajetaan pois pomon pallilta niin sanotusti.
Aiemminkin olen tainnut mainita, kuinka Retu kutsui viime kesänä naapurin tytöt apujoukoiksi ja katsoi pihalla vallinnutta rähinää like the boss..

Tulipa pitkä ja vaikeaselkoinen teksti. No kuitenkin, pointtini asioissa on ylipäänsä se, että se koiran hankinta kyllä kuuluu vanhemmille jos heidän luonansa aikoo aikaa viettää. Itse en tykkäisi jos joskus lapseni (ei sellaisia vielä kyllä ole) ottaisivat koiria ja tulisivat meille ja olettaisivat että meitä niitä kiinnosta hoitaa. Kyllä ainakin jos koiran haluaa sisälle tuoda niin imuria saa heiluttaa ja tassuja pestä. Siskon koirat ovat ulkoasukkeina vanhempieni luona, kun tämä ei suju.

^Tuosta tuli mieleen, että joillain ihmisillä tuntuu olevan asenne, että kyllä vanhemmat mielellään hoitavat heidän koiransa ja se myös kuuluu vanhempien velvollisuuksiin ihan kysymättäkin, jos nuorta polvea sattuu kiinnostamaan enemmän jokin muu välillä. Sitten itketään, jos "isovanhemmat" menevät sanomaan etteivät aina jaksaisi koiria pitää ja vaikkapa, että olisi kiva tehdä jotain omaakin välillä. Ei kysytä lainkaan mahtaisiko olla jotain omia suunnitelmia. Veljeni alkuun käytti vanhempiamme aikalailla tähän tyyliin. Nyttemmin hän on oppinut kuitenkin ottamaan huomioon myös sen, että noillakin on myös omia työasioita ja muita juttuja, joita haluavat tehdä.

Usein on myös niin, että ihmiset, jotka ensin käyttävät vanhempiaan itseselvinä ilmaisina aina käytössäolevina koiravahteina, jatkavat samaa saatuaan lapsia ja sysäävät lapset sitten mummolaan suurinpiirtein joka viikonloppu kysymättä jaksavatko isovanhemmat tai olisiko näillä jotain omia suunnitelmia. Ja jos isovanhemmat joskus uskaltautuvat sanomaan olevansa väsyeitä eivätkä oikeasti jaksa aina hoitaa kurittomia koiria/lapsia, loukkaannutaan verisesti ja laitetaan välit poikki ja itketään ystäville ja netissä eri palstoilla kuinka välinpitämättömiä ne vanhukset ovatkaan.

Tällaisten ihmisten kohdalla ymmärtää vanhemmilta sen nuivan asenteen koiranhankintaan, varsinkin useamman koiran, kun tuleehan se asia sitten luultavasti enemmän tai vähemmän heidän riesakseen. Meillä pelaa hoitoapu molempiin suuntiin, minä otan ilomielin vanhempieni koiran tarvittaessa meille ja vanhempani joka lomalla suorastaan kerjäävät paria lasta kerrallaan hoitoon, JOS joskus olisimme lähdössä reissuun he ottaisivat meidänkin koiramme mieluusti hoiviinsa... MUTTA ei tulisi mieleenikään lykätä heille viittä lasta ja koiraa hoitoon joka viikonloppuna tai lomilla, että saisin vähän levätä ja humputella miehen kanssa.

Kun aikuisia ihmisiä ollaan niin pitää sitä osata nähdä omat rajansa ja se millaisen lauman kanssa vielä pärjää, ei koiria (lapsista puhumattakaan) voi hankkia vain siksi, että ne ovat niin kivoja pitää aina silloin, jos ei satu olemaan jotain "tärkeää tekemistä".

^Samaa mieltä, itsekin meinasin verrata asiaa tuohon "mummo-ongelmaan", että kun ne lapsetkin työnnetään hoitoon vaikkei aina sitä halua ja jaksamista olisi.

Mutta lapsista sentään yleisesti tykätään (tai isovanhemmat tykkää). Vanhempani kun eivät tykkää koirista ei yhtään. Retu on ainoa, joka niiden sydämen on onnistunut sulattamaan "Ethän nä vie poekaa poesa"

Ja tosiaan, kun aikuisia ollaan. Siskoni on minua yli kymmenen vuotta vanhempi, ettei ole enää edes aikuisuuden "kynnyksellä", kuten itsestäni voisin ikäni puolesta sanoa (19).

VOin kyllä kuvitella, kuinka suuri mielipaha hänelle tulee asioista kuitenkin. Se, että äiti ja isä eivät tykkää hänen koiristaan yhtään mutta minun Retusta taas tykkäävät. Ja se, että Retu saa olla kotona kesät talvet ja talvella jopa sisällä, niin sekin varmasti riepoo. Mutta kun kaikista niin koirista, kuin ihmisistäkään ei vaan voi tykätä.

Itse olen alusta alkaen kun olen tässä koiran hankintaa suunnitellut, niin jutellut vanhempieni kanssa. Ihan ensimmäiset kommentit olivat "Se ei sitten meille hoitoon tule", mutta pitävät minua hieman vastuuntuntoisempana ja nyt jo kyseleevät että "millonkas se koira sitten tulee". Huomaa, kuinka ovat tyytyväisiä, etten ole niin spontaani koirahankkeissa, vaan odottelen ajan kanssa, että asiat ovat varmasti niin, että se koira meille voi tulla.

^Jeps, totta että ovat hieman eri asioita. Samaa on kuitenkin se, että jotkut vain luottavat ja olettavat, että vanhempien rakkaus ja vastuuntunto lapsiaan kohtaan sisältää myös sen, että lapset aikuistuttaan voivat itse vapaa-ehtoisesti hommatut huollettavansa (elukat tai lapset) tuosta vain lykätä hoitoon "mummulaan", niin ettei toisille anneta edes valinnanvaraa kieltäytyä. Ilmoitetaan vain, että tuodaan musti tai ville silloin ja silloin hoitoon niin ja niin pitkäksi aikaa, kun ollaan varattu matka maailman ympäri, eikä sitä voi ottaa mukaan. Jos vanhemmilla olisi jotain omaa suunnitelmaa niin tottahan näiden pitää joustaa.

Jos/kun "isovanhempia" aiotaan pitää ilmaisena aina saatavilla olevana hoitoapuna niin silloin ei pidä loukkaantua myöskään siitä, että nämä kyselevät jatkosuunnitelmia tyyliin "ei kai niitä ainakaan enempää ole tulossa?"
(käytän nyt tuota isovanhemmat termiä, vaikka puhunkin tässä pääasiassa nimenomaan koirien hoitoonlykkäämisestä ja tuo lapsiviittaus on vain vertauskohteena)

Kun koiranhankkija on alusta asti avoin ja rehellinen ja osoittaa olevansa kypsä ottamaan vastuun, on aidosti ottamassa eläintä itselleen eikä heitelläkseen sitä hoitopaikasta toiseen, silloin varmasti harvan lähipiiri vastustaa koiran ottamista. Koiraharrastus ei todellakaan ole huonoimpia harrastuksia, ainakin minä mieluummin näen lapseni rypemässä viikonloppuisin koirien kanssa metsässä kuin jossain ryyppäämässä päiväkausia.

Meillä on ainakin sellainen tilanne että jos ei anoppilaan tai meidän kotiin olisi koirilla yöksi sisälle asiaa niin sitten jäisi kokonaan menemättä. Ulos en koiria yöksi jättäisi, en ketään niistä. Ei meillä oikeen ole ketään jota pyytää koiria hoitamaan, eikä kyllä halujakaan tuhlata niitä tuollaisiin käynteihin vaikka jostain sellainen saataisiinkin. jos lapsia tulee niin tarttee jonkinlaista kortteeria alkaa pohjammaalta etsimään sillä ajatus mukuloiden, tavaroiden ja koirien rahtaamisesta ees taas kahden paikan väliä yhden yön takia ei innosta.

Mun vanhemmat on aina suhtautunu aika suopeesti noihin koiriin.
Ekan koirani sain 9-vuotiaana ja vanhemmat sen mulle ja veljelle hankki. Toinen koira tuli vielä asuessani kotona (viimeisiä kuukausia tosin) ja silloin ostin koiran omilla rahoilla ja lupasin siitä täysin itse huolehtia.
Vanhemmat tietää miten tärkeitä eläimet mulle on ja toisen koiran hankkimisessa ei kauaa kättä väännetty.
Kahden seuraavan tulosta en kertonut ennen kuin pentu oli mulla käsissä ja vein sen porukoille kylään. Pientä kauhistelua siinä oli, mutta melkein heti vanhemmatkin oli pennulle täysin myytyjä
Nytkin kun koiria on kolme, niin mun vanhemmat osallistuu niiden hoitoon mielellään. Ihan itse ehdottavat että toisin koirat hoitoon jos jonnekkin olen menossa.
Vaikka heillä itelläänkin on oma koira, niin 4 kanssa pärjääminen ei tuota ongelmaa.
Täytyy sanoa että mun vanhemmat on ehkäpä jopa vähän ylpeitä musta ja koirista. Siitä että miten mä ihan yksin pärjään niiden kanssa ja usein kehuvat miten kilttejä koirat on, kun vieraat kauhistelevat niiden määrää.

Paras kaveri on ihan koiraihminen itsekkin ja hänen kanssaan mä voinkin olla ihan oma itteni ja puhua pälättää koirista niin paljon kun lystää.
Suurin osa muistakin kavereista kyselee koirien kuulumisia ja tiedän että ne tekee sitä sen takia että tietävät koirien olevan suuri osa mun elämää ja tärkeitä. Se kertoo vähän siitä että ne välittää vaikka ei niitä oikeastaan kauheasti koirien jutut kiinnostaiskaan.
Puolitutuissa on eniten semmosia ärsyttäviä tyyppejä jotka epäilee mun pärjäämistäni, jotka väittää etten mä puhu muuta kun koirista tai ettei mulla oo mitään muuta elämää.
Muttei mua oikeastaan niiden mielipiteet haittaa.
Mulla on muutakin elämää, mä vaan sovitan koiratkin siihen elämään, koska mulle ne on perheenjäseniä. Koirat on elämäntapa.

Tuli yhden kaverin kanssa keskustelua vähän tätä sivuavasta aiheesta. Olikohan uudessa Koiramme-lehdessä vai missä juttu erilaisista koiraharrastajista. Siinä sitten joku sinkkunainen kertoi, miten koirat määrittelee niin auton, työpaikan, asunnon kuin puolisonkin valintaa. Ei ottaisi allergista miestä tai jos mies ei pitäisi koirista jne. Itse olin aivan samaa mieltä, että tottakai näin. Ja kaveri taas kauhuissaan (vaikka itse eläimistä paljon pitääkin), että eihän ne koirat nyt koko elämää saa hallita. Mitä mieltä te olette? Tilanne toki on eri jos pitkäaikainen kumppani yllättäen allergisoituu, tai on todettu allergiseksi ennen kuin itse on innostunut koiraharrastuksesta. Mutta jos olisin sinkku, niin kyllä se olisi ihan perusedellytys että se miesystäväehdokas olisi koiraihminen tai ainakin ymmärtäisi että luuhaan ehtoot pitkät treeneissä, lenkillä ja milloin missäkin koirien kanssa. Ja että menot ja reissut on suunniteltava koirien / koiran mukaan, samoin just auto- ja asuntohankinnat. Allergikolle sanoisin kyllä heippahei vaikka kuinka olisi uljas uros, ennen lähempää tuttavuutta ja heilastelua. Ystävät on asia eri, kun ei niiden ole pakko meillä käydä jos oireilee niin pahasti. Ja yksi toinen kaveri kyllä istuu vapaaehtosesti meillä aina silmät punasena niistäen ja Ventolinea imien, koska allergiastaan huolimatta tykkää niin paljon koirista, että haluaa ehdottomasti välillä tulla Lunaa rapsuttelemaan, kun omaakaan ei voi ottaa... Mutta ne on sitten jokaisen omia valintoja. Sitä en kyllä sitten tiedä mitä tapahtuisi jos mies nyt kehittäisi jonkun koira allergian itselleen. Ei kai semmosetkaan nyt ihan yhtäkkiä leimahda aikuisena terveeseen ihmiseen jos ei ennestään mitään muita allergioita tai taipumuksia ole ollut... Kai sitä sitten koitettaisiin siedättää ja lääkitä vaan niin pirusti. Ei mieskään kyllä Lunasta haluaisi luopua vaikkei sen kanssa niin puuhailekaan muuten.

Ja työelämässä asia on mulla vielä selvempi. En ikinä ottaisi työtä, jossa vaikka joutuisin hirveästi matkustelemaan ja olemaan kotoa pois, vaikka siitä maksettais mitä. Enkä suostu jäämään ylitöihin jos se tarkoittaa sitä että koira on kohtuuttoman pitkän aikaa yksin. Harrastus- ja vapaa-ajanviettopuolellakin muut jutut joustaa aina koiran tieltä. Enkä näe siinä mitään ongelmaa. Valintoja on elämä täys.

muoks, osaan kirjoittaa....

Minä en voisi seurustella allergisen miehen kanssa. Elukat ja varsinkin tuo koira on mulle niin tärkee, että ei sitä ilman pystys tai haluis olla. Ja sekin, että kyllä sen miehen pitäisi pitää eläimistä, koska niitä mulla tulee olemaan aina sekä olla valmis niitä myös tarvittaessa hoitamaan jos joskus jonkun kanssa samankaton alle muutan. Lunan kanssa en enää koskaan muuttaisi kerrostaloon tai ison kaupungin keskustaan tai ylipäätään paikkaan jossa on turhan paljon ihmisiä, koiria ja liikennettä.

Autolla ei oo tällähetkellä mitään väliä koska mulla on vain yksi koira, mutta jossain vaiheessa varmasti tulee hommattua koiraysävällisempi auto, että sais häkit konttiin ja koirilla ois turvallista olla.

Ja yleensä, kyllähän se elämä pitää suunnitella elukoiden mukaan. Kissathan pärjää pidemmän aikaa keskenään, mutta koira taas ei. Ja kyllä mulla on että max 9h voin Lunan jättää kotiin yksikseen, en pitempään.

Tää nykyinen mies saa oireita kissoista, joka vähän pelottaa, mutta en todellakaan ole niistä luopumassa.

Enkä ikinä minäkään menisi semmoseen työpaikkaan jossa päivät venyisivät pitkiksi, ylitöitä voin tehdä, mutta kotona saa kuitenkin käydä välillä ja ei ole kun vajaa 10min ajomatka kotiin.