Koirat.com

Meille kun tuli eka koira niin anoppi oli ainut joka oli aidosti iloinen. Anoppi onkin ihana apu kun ottaa hoitoon millon vain ja välillä jopa pyytää saada hoitoon(koirat, kissa, lapsi)ja asuu niin lähellä et sinne on helppo viedä. Kenellekkään ei edes kerrottu etukäteen vaan vasta kun meidän kääpiöpinseri Alma oli kotona, kun jotenkin ei vaan tehnyt mieli kuunnella mitään lässytystä mistään kun oltiin miehen kanssa jo päätös tehty ja käyty pentuja katsomassa. Almastakin ainut joka enemmän voivotteli oli mun mummi joka ei muutenkaan eläimistä välitä.

Nyt kun meille tuli Dalmis pentu Nella niin sisko sano et ootte hulluja(siis ei koska otettiin koira vaan mun jaksamisen takia kun meillä on myös 8kk poikavauva) ja isä sano et te tarvitte isomman asunnon tolle laumalle, mikä onkin totta! Ja pakko myöntää että mummi kun on matkoilla niin sille en ole edes kertonut

Rahasta ei kukaan ole sanonut kun mulla oli oma hevonen melkein kymmenen vuotta ja siihen meni rahaa 600-1000 euroo kuukaudessa ja toi summa olis nyky hinnoilla vielä isompi kun Amarin lopetuksesta on jo 5vuotta. Muutenkin kaikille mun sukulaisille on aina ollu yhtä selviö kun mulle että mulla on aina eläimiä oonhan hevosalan ammattilainen

Ainut mistä lapsena kuulin kritiikkiä oli se kun meillä äitin luona oli enemmillään 7kissaa. Se oli joidenkin mielestä liikaa, meistä se oli normaalia

Niin... pääasiassa koira ymmärretään, koiraharrastuksia ei. Kaikista vaikeinta tuntuu olevan tämä. Eli kun koiralle on opetettu perus arkielämän hallinta, sen kanssa ei enää koskaan opetella mitään uutta eikä tehdä muuta kuin lenkkeillä. Ja muuta vaihtoehtoa ei ole, ellei ole kyseessä poliisi- tai opaskoira.

Pääasiassa kaverit on eläinrakkaita ihmisiä, monella on tai on ollut koira / koiria. He ovat lähinnä olleet kiinnostuneita touhuistani ja kyselevät, mitä Lunalle kuuluu. Moni minut hyvin tunteva kaveri tiesikin, että ennen pitkää olosuhteiden ja rahatilanteen salliessa koira minulle tulee, se on jotenkin niin itsestäänselvää. Mä olen aina ollut tämmönen eläin-ihminen... Koirattomat kaverit ei aina meinaa tajuta, etten mä halua / voi sitä koiraa jättää kymmeneksi tunniksi yksin ja lähteä suoraan töistä huitelemaan jonnekin.

Äitikin sen tiesi, etten mä kauaa kestä ilman koiraa olla, ja arvasikin sen, että kun on kamat saatu omaan omakotitaloon muutettua, on pentu jo varattuna. Hänen jakeluun taas ei millään meinaa mahtua tuo harrastaminen ja siihen panostaminen. Tai se, että koira saa meillä tulla sohvalle ja sänkyyn, se saa nuolla likaiset lusikat joskus (jonka jälkeen ne kyllä pestään, huom, ja hehheh) ja että koira saa tietyissä tilanteissa haukkua ja muristakin. Äidillä on koemusta lähinnä Eetusta, joka oli 100% seurakoira, ja äärettömän vähään tyytyvä ja helppo sellainen. Nyt ihmetyttää, miksi otin niin "vaikean" rodun, jolle ei riitä pelkkä kolmen vartin päivittäinen remmilenkki ja rapsutukset. Lunasta hän tykkää valtavasti, ja osoittaisi kiintymyksensä mieluiten nakinpaloilla ja lohella...

Miehen kanssa koira on teoriassa ja paperilla yhteinen. Mies ymmärtää koiran, mutta ei harrastuksia. Hänellä ajatus koirasta on tarhassa tai juoksunarussa pihaa vahtiva satunnainen lenkkikaveri (olettaen että joku on ensin sen opettanut nätisti lenkkeilemään). Hänestä on kyllä lystikästä katsella Lunan oppimia temppuja, mutta "tiukka" tottelevaisuuskoulutus on typerää kontrollifriikkeyttä.

Erään tätini (joka on useita lemmikkikoiria omistanut) mielestä tottelevaisuusliikkeet on lähellä eläinrääkkäystä. Koska koira pakotetaan luonnottomasti tekemään asioita. Ja aivan turha selittää, että ei niitä tarvi pakottaa mihinkään. Ja ruuan kiristäminen vasta sairasta onkin. Ja perus saalis/vetoleikki on myös jotenkin sairasta kun yllytetään koiraa aggressiiviseksi. Haukkuva koira on aina aggressiivinen tai huonosti koulutettu, jos koira pelkää jotain, sitä on hakattu jne... Nämä on näitä ihmisiä kenen kanssa ei voi väitellä eikä edes keskustella, koska eihän tämmöinen 26-vuotias lapsi mitään vielä elämästä ymmärrä kun ei ole kokemustakaan kuin kahdesta omasta koirasta. Ai niin, ja koiralle parasta ravintoa on tottakai peruna ja ihmisten soosienloput, koska näin koirat ovat aina syöneet ja ennenkin aina koiria ruokittu ihmisten tähteillä (ja sillä perunalla!) ja ne on olleet terveitä ja onnellisia. Hemmoteltu kaurakeksillä tai voileivällä (ja tätä tietysti pitää tehdä monta kertaa päivässä) . Ei mitään ihme tötköjä ja pahanmakuisia nappuloita saa syöttää, ja raakasta lihastahan saa vaikka mitä bakteereja. Hurjaa. No, tämä lipsuu jo harrastuksen ulkopuolelle... Huoh, periaatteessa kovinkin eläinrakas ihminen, joka ikänsä maalla asunut, maatalouslomittajana työskennellyt mutta loppupeleissä kovin vähän koiriin perehtynyt ihminen. Ja tosiaan, jos jotain koitat kertoa, niin voi voi lapsi kuule kyllä aina ennen... Joten mä en edes jaksa selittää. Koitan vaan sanoa, että älä nyt syötä sille sitä vehnäleipää, sille tulee ripuli. Ja että oma eläin syö meiltä seinät ympäriltä, ellen rääkkää sitä tottelevaisuusliikkeillä ja kiduta muillakin harrastuksilla säännölliseti. Ja kyllä, se on ehkä masokisti, koska vieläpä tykkää tästä julmuudesta.

muoks, tulipa kirjotusvirheitä

TwoBeans kirjoitti:

Erään tätini (joka on useita lemmikkikoiria omistanut) mielestä tottelevaisuusliikkeet on lähellä eläinrääkkäystä. Koska koira pakotetaan luonnottomasti tekemään asioita. Ja aivan turha selittää, että ei niitä tarvi pakottaa mihinkään. Ja ruuan kiristäminen vasta sairasta onkin. Ja perus saalis/vetoleikki on myös jotenkin sairasta kun yllytetään koiraa aggressiiviseksi. Haukkuva koira on aina aggressiivinen tai huonosti koulutettu, jos koira pelkää jotain, sitä on hakattu jne... Nämä on näitä ihmisiä kenen kanssa ei voi väitellä eikä edes keskustella, koska eihän tämmöinen 26-vuotias lapsi mitään vielä elämästä ymmärrä kun ei ole kokemustakaan kuin kahdesta omasta koirasta. Ai niin, ja koiralle parasta ravintoa on tottakai peruna ja ihmisten soosienloput, koska näin koirat ovat aina syöneet ja ennenkin aina koiria ruokittu ihmisten tähteillä (ja sillä perunalla!) ja ne on olleet terveitä ja onnellisia. Hemmoteltu kaurakeksillä tai voileivällä (ja tätä tietysti pitää tehdä monta kertaa päivässä) . Ei mitään ihme tötköjä ja pahanmakuisia nappuloita saa syöttää, ja raakasta lihastahan saa vaikka mitä bakteereja. Hurjaa. No, tämä lipsuu jo harrastuksen ulkopuolelle... Huoh, periaatteessa kovinkin eläinrakas ihminen, joka ikänsä maalla asunut, maatalouslomittajana työskennellyt mutta loppupeleissä kovin vähän koiriin perehtynyt ihminen. Ja tosiaan, jos jotain koitat kertoa, niin voi voi lapsi kuule kyllä aina ennen... Joten mä en edes jaksa selittää. Koitan vaan sanoa, että älä nyt syötä sille sitä vehnäleipää, sille tulee ripuli. Ja että oma eläin syö meiltä seinät ympäriltä, ellen rääkkää sitä tottelevaisuusliikkeillä ja kiduta muillakin harrastuksilla säännölliseti. Ja kyllä, se on ehkä masokisti, koska vieläpä tykkää tästä julmuudesta.

Tuli heti sellainen ajatus, että mitä täti mahtaisi ajatella, jos tuntisi mut ja mun koiran, koira nypitään kaljuksi n. kerran vuodessa.
Lisäksi sitten mun koira olisi ihan täysin kouluttamaton, jos haukkuva koira tarkoittaa ettei ole koulutettu. Meidän koira haukkuu ulkona lähes kaiken liikkuvan. Nyt olen tähän saamassa apua.

Tuli tässä yövuorossa ollessa työkaverilta ihmettelyä, miksi mä panostan niin paljon koiran kanssa harrastamiseen ja miten mä jaksan niin paljon tehdä sen kanssa. Kerroin, että meidän Wilma kaipaa tekemistä ja mä nautin siitä, kun saan koiran kanssa touhuta. Sanoin myöskin, että toiselle on henkireikä tehdä 2 tunnin lenkki yksin, mulle henkireikä on harrastaa koiran kanssa ohjatusti sekä itsenäisesti. Myöskin sanoin, että toiset haluaa koiran vain seuraksi, mutta mä haluan mun koirasta hyvän harrastuskaverin, joten siihen mun pitää panostaa.
Jaksoi vain ihmetellä, että kun koirasta on vaivaa, niin kannattaako se. Kerroin ettei koira ole mulle taakka ja meillä on niin, että mä haluaisin harrastaa enemmän kuin koira jaksaisi.

Asuin muutaman vuoden eräällä maalaispaikkakunnalla. Kuntalaiset jakautuivat jokseenkin tarkasti kahteen luokkaan suhtautumisessa koiranpitooni. Toinen, joka kuvailee minua: "ai jaa, eksää sitä tunne? Se on se tyyppi, joka alituiseen kävellyttää koiriaan kylää ympäri". Ja toinen, joka tuntee minut, mutta kysyy asiaa suoraan minulta: "kävelytäkkös sää niitä koirias ollenkaa, kun ei koskaan näy"?

Mä olen halunnut koiraa ihan pienestä asti, mutten koskaan ole saanut sellaista kun asuin vanhempieni kanssa, koska sen hoitaminen olisi kuulema jäänyt vanhempieni vastuulle. Ja koko ikäni oli toitotettu "Ethän sä nyt voi koiraa ottaa." ja jossain vaiheessa koirainto sitten laantuikin, kun aloin uskomaan, mitä mulle sanottiin. Sitten kun muutin omilleni pari vuotta sitten, aloin ajattelemaan että miksen mä muka voisi ottaa koiraa? Häh...? Voinhan mä ottaa!
Äiti sanoi, että se ei sitten ainakaan meille hoitoon tuu ja oli viimeiseen asti sitä vastaan.
No koira sitten tuli viime syksynä, ja nyt siitä on tullut kaikkien lellikki ja kun mennään kylään vanhemmille, mua muistetaan tervehtiä vasta 10 minuutin päästä saapumisesta, koska kaikki ovat vain koiraa silittelemässä ja rapsuttamassa. :D

Nyt kun olen alkanut puhua ottavani toisen koiran vuoden päästä, on vastaus silti taas ollut "No ethän sä nyt voi toista koiraa ottaa." Ehkäpä se ääni kellossa kuitenkin muuttuu sitten taas vuoden päästä kun se toinen koira on kotona!

Tuota rahankäyttöä vanhempani eivät myöskään ymmärrä. Koirani oli pari päivää sitten polvileikkauksessa ja kun puhuin varaavani aikaa fysioterapeutille parin viikon päähän ja sanoin käyttäväni koiraa siellä ainakin pari kertaa, äiti vaan pyöritteli silmiään. Turha kuulema sellaisesta maksaa, kun kyllähän se lääkäri osaa kertoa kuntouttamisohjeet..

Hauska ristiriita vanhempieni suhtautumisessa koiranpitooni on ilmennyt nyt, kun olen lähdössä kesäksi reissuun ja koira menee hoitoon: eihän sitä voi laittaa hoitoon, sehän on kuin lapsi, kun sellaisen kerran on ottanut, on siitä huolehdittava (hyvä hoitopaikka ei ole huolehtimista). Toisaalta kun kerron meneväni Helmin kanssa koiratanssitunnille, ei ymmärrystä löydy: kaikkea sä teetkin! Mutta viedäänhän sitä vauvojakin ties mihin äiti-lapsi-zumbaan...

Muuten olen saanut kaikenlaista palautetta. Hämmästynein koiranottamisesta olin varmaan itse. Ja siitä innostuksesta, jolla ravaan ties missä harrastuksissa sen kanssa.

Koiran ottamisesta ja koiran kanssa harrastamisesta oon oikeestaan saanut just sellasia kommentteja, kuin osasin odottaa.
Lähimmät on ollut tosi ilosia ja ymmärtäväisiä. Äiti oli tosi ilonen, kun hankittiin koira. Ja mm. siskosta on tullut Simban vakio ulkoiluttaja silloin, kun ollaan töissä. Ja siskoni ei siis oo mikään koiraihminen, mutta Simbasta on oppinut tykkäämään.
Faijahan oli ajatusta vastaan jyrkästi, mutta niin se on aina kaikkea vastaan. Ja kaikenlainen touhuaminen koiran kanssa on tietenkin ihan turhaa.
Anoppi oli ihan innoissaan, kun me kerrottiin, että hankitaan koira. Rodusta oli vähän sanomista, mutta loppuen lopuks kyllä tykkää Simbasta ja sen mielestä esim. toko on tosi hyvä juttu. Avokin kaikki muutkin sukulaiset on tykännyt Simbasta. Esim. avokin mummu on ihan lääpällään Simbaan.
Ja yllättävintä oli, että mun pappa oli tyytyväinen kun otettiin koira ja se tykkää Simbasta paljon.
Mut on kyl sanottava, että muo ei paljon muiden mielipiteet kiinnosta. Kyllähän sitä on välillä saanut kuulla päivittelyjä Simban terveydestä ja lääkärikuluista, mutta en mä jaksa välittää. Mä en Simbaa vaihtas mihkään muuhun koiraan, on se vaan niin ihana.

^ Kiva, että oot kuitenkin saanut noin paljon myönteistä palautetta koiran ottamisesta. Mulla taas kun koko lähipiiri oli koiran hankkimista vastaan, tuntui väärältä iloita siitä aluksi edes itse ja sillä tavalla kyllä muiden mielipiteet vaikutti.

Pääasiassa eläinharrastukseni on otettu positiivisesti, mutta ne jotka eivät ota, niin samapa se mulle. Mä elän niinkuin tahdon, eikä se muille kuulu.

Mä en oo saanu palautetta koirista kuin pääasiassa omilta vanhemmiltani ja vähän "appivanhemmilta". Ihan sitä perusjuttua siitä, kuinka niitä pitää hoitaa ja niihin menee hirveesti rahaa jne. mun isä oli myös vahvasti sitä mieltä, että koira ei saa mun vanhempien kotiin tulla ja siitähän se vasta riemu repes kun toinenkin koira ilmaantu...Sillon tartti jo iskälle sanoa, että saa luvan olla onnellinen mun puolesta, että mulla on elämässä jotain mikä saa mut onnelliseksi enkä oo rappioalkoholisti, käytä huumeita tms. Koira(t) on kotiuduttuaan ollut kyllä tervetulleita myös vanhempieni kotiin ja iskäkin niitä lenkittelee ja pitää hyvänä. Mutta huomauttaa kyllä heti, jos pihasta löytyy esim. kakkaa tai koirat tuo rapaa mukanaan ulkoa yms. Mun äiti palvoo etenkin mun ensimmäistä koiraa, joka on siellä kyllä paljon hoidossakin piristämässä eläkeläisen päiviä. Iloinen ei äitikään ollut toisesta koirasta, mutta sopeutui tilanteeseen sen suurempia mutisematta. Äiti on itsekin vanha koiraharrastaja (dobbereita ollut useampi), mikä on varsin raivostuttavaa kun niitä koulutusohjeita sitten tulee aika urakalla. Äitin harrastaminen kun on kuitenkin sijoittunut 70-90-luvulle niin jonnin verran on sellasta vanhaa tietoa... Pahimpana tulee kuitenkin se, että mun molemmat vanhemmat katsoo silmä kovana ties mitä koirankoulutusohjelmia ja sit saattaa oikeesti soittaa mulle, kun pitäis tehdä sitä ja tätä. Ärsyttävimmäksi asian tekee vielä se, että mun vanhemmilla ei kummallakaan ole isoakaan hajua siitä, mitä mä koirien kanssa teen, kuinka mä niitä treenaan ja kuinka paljon.

Avon vanhemmat oli koira-uutisen kuultuaan epäileväisiä, mutta suht neutraaleja. Siellä ei lähipiirissä ole paljoa elukoita, joten koirat on heille yksinkertaisesti vähän vieraita. Kauhistusta aiheutti hieman rotuvalinta, mutta pieni pentu sulatti toki sydämet molemmilla kerroilla. Hitaasti ja varmasti ollaan kokoaika menossa aina vaan enemmän koiramyönteisiin suuntaan ja ei varmaan mene enää pitkään, että avonkin vanhemmat kutsuu itseään "isovanhemmiksi". Avon vanhemmat on vielä siitä ihania ettei ne yritä tyrkyttää koulutusohjeita ja kysyvät _aina_ saako jotain antaa ennen kuin antavat (lelu/ruoka). Hoitoapua ei sieltä suunnalta hirveästi heru, mutta varmasti hätätilanteessa olisivat kyllä avuksi. Kummallakaan ei ole pienintäkään havaintoa siitä, mitä mä koirien kanssa oikeasti harrastan (vaikka lajit on toki selvitetty ja tietävät, että treenataan).

Mun läheisimmillä ystävillä on suurimmalla osalla kotikotona koira eli sitä kautta koirallinen elämä on tuttua. Kellään ei kuitenkaan ole omaa koiraa ja kun kotikotiin pennut on tulleet kun ovat olleet 10-12 vuotiaita niin toki sen ikäiselle ei ole vastuuta koirasta laskettu ja kun hoitotoimiakin on tarvinnut tehdä lähinnä silloin kun on sattunut huvittamaan niin väitän ettei kellään heistä ole täysin todenmukaista kuvaa koiranpidosta eikä etenkään koiran kanssa harrastamisesta. Kaikki he tietävät, että mä treenaan koirien kanssa, mutta heistäkään ei kukaan ymmärrä/tiedä kuinka paljon mä oikeasti teen töitä. Eikä kukaan tiedä, mitä mä ihan tarkalleen ottaen teen. Itseasiassa just tuli puheeksi yhden kaverin kanssa, hän on luullut että kaikki koiraharrastaminen on agilityä.

Mun avo tietää edes suunnilleen mitä mä esim. sinne metsään lähden tekemään, mutta ei kuitenkaan tiedä tarkalleen, mitä siellä treeneissä tehdään ja mikä ois oikeanlainen suoritus. Tottiksen liikkeet tietää suurpiirteisesti kun on välillä pakotettuna apuohjaajana. Varustehommat mene myös yleensä vähän överiksi avon mielestä. Vaikka meillä hoitovastuu koirista onkin yhteinen niin avo ei siltikään täysin ymmärrä sitä, että meidän koirat ei oikeasti pärjää pelkästään sillä 45min remmilenkillä jatkuvasti vaan niiden oikeesti tarvii päästä rälläämään vapaana ja purkamaan energiaa eikä sekään vielä riitä vaan tuo rotikka varsinkin oikeasti vaatii sitä tekemistä, jotta sen kanssa eläminen on siedettävää.

keimu kirjoitti:

Vaikka meillä hoitovastuu koirista onkin yhteinen niin avo ei siltikään täysin ymmärrä sitä, että meidän koirat ei oikeasti pärjää pelkästään sillä 45min remmilenkillä jatkuvasti vaan niiden oikeesti tarvii päästä rälläämään vapaana ja purkamaan energiaa eikä sekään vielä riitä vaan tuo rotikka varsinkin oikeasti vaatii sitä tekemistä, jotta sen kanssa eläminen on siedettävää.

No tämä tuntuu olevan kyllä aika yleinen ongelma... Ainakin omaan korvaan kuulosti kovin tutulta. Paitsi vielä, että eihän se nyt haittaa jos menis pari päivää välillä vaan pelkällä omaan pihaan pissityksellä, ei kai sitä nyt joka päivä tarvi lenkilläkään ravata jos tarpeensa pääsee tekemään kuitenkin. Ja tosiaan, kaikki touhuaminen lenkkien ja yhteisen makkaransyömisen ja pallon viskomisen tuolla puolen on jotain aivan absurdia ja kummallista. Erikoisuudentavoittelua, kontrollinhalua, turhaa rahanmenoa. Wot?

Niin, ja tosiaan. Varmasti on sellaisiakin koiria, jotka ovat elämäänsä tyytyväisiä, kun pääsevät 5-7 x viikossa kolmen vartin remmilenkille, niille viskotaan pari tennispalloa silloin tällöin ja annetaan nätisti istumisesta palkaksi makkaraa. Ja ei siinä mitään vikaa ole, jos kaikki kerran ovat tyytyväisiä. Mutta kun aika moni koira kuitenkin kaipaa tuon lisäksi muutakin toimintaa, ja se tuntuu olevan toisille hyvin vaikea sisäistää. Että kyse ei ole omistajan erikoisuudentavoittelusta tai haihatteluista, vaan ensi sijassa koiran hyvinvoinnista ja siitä, että yhdessä tekeminen on kivaa, ja haluaa vapaa-aikaansa käyttää koiran kanssa touhutessa. Ja tässä tullaankin taas siihen, että ohjautuisi oikea koira oikeille omistajille. Ja läpä lää, lipsuu OT:ksi, parempi kun menis tuplapapu maaten nyt.

Meillä mun anoppi oli vastaan koiran ottamista. Niiden perheessä ei ole koskaan ollut koiraa koska koko perhe "allergisia".. hassua vaan että kun kaksi vanhinta poikaa on muuttanut pois kotoo niin toinen otti kissoja kasan ja meidän mies koiran. Ja kun viedään Repe kylään niin ei kenellekkään tule allergisia oireita.
Eli anoppi ei mikään eläin rakas ole (vaikka ääneen sellaista ei saa sanoa..). Kerroimme koiran hankinnasta vasta edellisenä päivänä kun menimme Repeä katsomaan. Se saattoi olla virhe koska he luulivat että päädyttiin koiraan äkkipikasesti. No mutta kun odotettiin luovutuspäivää vielä pari viikkoa kerkesi anoppi sekottaan pään kyllä todella hyvin. Vähän epävarmempi olisi varmaan perunut pennun tulon. Itsekkin aloin iltasin miettimään ja pelkäämään mutta onneksi aina mietin asian järjellä. Miksi muka me ei pärjättäisi! Onhan mulla ollut koko ikäni koiria ja ollaan mietitty kaikki tarkasti läpi ennen pennun varaamista.

Nyt kun Repe on meillä on anoppikin siihen tottunut. Mutta ei edelleenkään ymmärrä mitään "hössötystä" eli harrastuksia, koiran turkin ja muuta hoitoa, leikkimistä, tarkkaa ruokavalioo..
Onneks ei tiedä kuinka paljon on mennyt rahaa sen lääkäreihin (ollut vähä huonoo tuuria ja kaikkee pientä tullut), ruokaa, tavaroihin... pyörtyis varmaan jos kerrottais (kyllä se varmaan itseäkin huimais jos sen summan laskis mutta ei lasketa)

Sit jotkut kaverit on kans suhautunut vähä tyhmästi koiran hankintaan.. onneks suurinosa on iloisia ja ollaan aiheutettu kauhea pentukuume ;) Yksi kaveri kuitenkin sano että jos eroan miehestäni niin musta tulee yksinäinen koiramummeli jolla on 10 koiraa, ihan kun niiden naapuri. Toi oli musta tosi ilkeesti sanottu.. en tie sit loukkaannuinko pienestä.. ku onhan mulla kavereita.. tosin suurimmalla osalla on koiria ja tavataan koira juttujen merkeissä.. et vaikka musta tulis koiramummeli niin ei ainakaan yksinäinen sellanen.

Mulla on aika samanlaisia kokemuksia, ku muillaki tuntui olevan. Suurimmat nihkeilijät on läheiset ihmiset, vaikka hekin monesti kääntävät kelkkansa, kun tapaavat uuden koiratulokkaan. Mä kinusin pikkutytöstä asti koiraa, mutta isä ei semmosta halunnu kerrostaloon. Myöhemmällä iällä vastaus oli aina, että "otat sitten, kun muutat omillesi". No, heti kun muutin omilleni, otin koiran ja sillon ärsytti isäni kommentit: "mieti nyt vielä.."

Isä on kyllä sulanut koiralleni: lenkittää sitä, kun ollaan kyläilemässä, leikkii sen kanssa kuin pikkulapsi ja pyysi jopa poikaa tulevaksi kesäksi saareen hoitoonsa. Silti nyt, kun toinen koira on viikon päästä tulossa, ensimmäiset kommentit olivat: "ootko sä nyt ihan varma.. mieti nyt vielä." Hän ei tunnu tajuavan, että koirat on ja tulee aina olemaan mulle elämäntapa ja ne on mulle valtavan iso henkireikä. On kummallista, että isäni on tukenut mua kaikissa muissa harrastuksissa ja ollut täysillä mukana, mutta koiraharrastukseen en oo saanu kaipaamaani tukea.

Muuten suhtautuminen koiraharrastukseen on ollu hyvää. Jotkut kaverit ihmettelee, että eikö se sido ja rajoita kauheesti, mutta se ei oo mitään henkilökohtaista vaan koen heidän asenteensa enemmän "ihan kiva sulle, mutta itte en ottais koiraa" -tyyliseks.

Mun koko kaveripiiri oli alkuun tosi epäileväinen mun koirauutisen suhteen. Kukaan ei oikein innostunu eikä tukenu ainakaan oma-alotteisesti. Myös tuota sain kuulla, että "mun maatiaiskissa ei maksanu mitään" tai et "meiän paperiton koira makso vaan muutaman satasen". Yksi ainoa ystävä melkein kiljui riemusta, kun kerroin päätöksestäni. Sittemmin myös muut ystävät ovat alkaneet tottua ajatukseen ja olen tainnut saada osan heistä jopa innostuneeksi koiravauvasta hienovaraisella mutta johdonmukaisella pehmittelyllä. Muutaman kerran tosin jouduin melkein ärähtämäänkin, että ettekö te ihmiset tajua kuinka tärkeä asia tämä minulle on. Nyt useampi kaveri on ilmoittautunut hoitoavuksi, ja yksi jopa ehdotti, että haluaisi alkaa käyttämään (edellä mainittua) kissaansa ulkona valjaissa minun ja koirani kanssa.

Perhe on ollut suhteellisen tukeva asian suhteen. Iskä nyt motkottaa aina raha-asioista ja miten koiraa ei saisi pistää oman hyvinvoinnin edelle (pelkää raukka että päädyn perikatoon kun pieni seurakoirani syö kaikki mun rahat). Äiti ei meinannut alkuun uskoa, että olen tosissani mutta nyt se jo lepertelee pentukuville.

Myös koiraharrastuksia kohtaan kaverit on aika skeptisiä. Ne on ilmeisesti ihan typeriä. Enköhän senkin käsityksen saa vielä muuttumaan.

Omat vanhempani ovat eläinihmisiä, koska meillä on kotona hevosia ja kissoja. Äitini kuitenkin on sen verran allerginen, ettei eläimiä sisälle voi ottaa. Koiraa ei ikinä ole tästä syystä ollut, koska he eivät ole halunneet mitään pihakoiraa häkkiin/naruun 'pihankoristeeksi' koska koira on kuitenkin sosiaalinen ja seurallinen eläin. Neljä vuotta sitten yksi hevosenomistaja joka asuu ihan meidän lähellä ja pitää siis hevosta meidän tallissa hommasi itsellensä terrierin, joka vietti aika paljon aikaa myös meillä. Pentuna sai olla vähän sisällä, mutta muuten sitä pidettiin ulkona tai korkeintaan eteisessä. Tämä koira ei kuitenkaan tuonut mitään positiivisia koirakokemuksia vanhemmilleni, koska kyseinen terrieri on oikea itsepäisyyden huipentuma joka lisäksi räksyttää, karkaa heti jos ei ole remmissä kiinni ja lisäksi haisee voimakkaasti ulvolta vaikkei olisi märkäkään. Lisäksi omistaja rupesi viettämään aikaa vähemmän tallilla koska koira vaati myös aikaa.
Eli kyseeseen ei tullut, että olisin ottanut koiran sillä en olisi esim. ikinä voinut tuoda sitä vanhemmilleni hoitoon. Lisäksi isä jaksoi aina paasata sitä kuinka iso vaiva koirasta on esim. verrattuna hevoseen.

Asia muuttui kun löysin nykyisen avokkini ja muutimme yhteen. Avokkini ei ole mikään kauhea koiraihminen, mutta innostui siinä mielessä, että halusi jonkinlaisen riistakoiran kaverikseen metsälle. Lisäksi avokkini vanhemmat eivät olleet asiaa mitenkään vastaan, mutteivat kauheasti puolestakaan. Koiran rotuahan olin jo pähkäillyt kauan, mutta valinnanvaikeushan siinä tuli. Avokille ei ollut väliä minkälainen, kunhan ei liian suurta ja että metsästysviettiä pitäisi löytyä. Päädyimme lopuksi sekarotuiseen, jonka emässä oli puolet suomenlapinkoiraa ja puolet jotain pientä, metsästysviettistä rotua. Isän piti olla naapurin suomenlapinkoira. Joten varauduttiin siihen, että melko suomenlapinkoiramaisen pennun saamme ja että riistavietti ei olisi varmaa.

Omille vanhemmillenihan kerroin koirasta vasta sitten, kun olimme sen varanneet. Siitähän ei kaueasti ilahduttu. Äitini kuitenkin heltyi pentuun ihan heti kun sen näki. Isä ei kiinnittänyt aluksi mitään huomiota koko koiraan, mutta nyt kun Suri on meillä jo vuoden ollut, voisi sanoa että isä tykkää koirasta melkein enemmän. Isällä on tapana lelliä ja lässyttää koiralle ja toistelee nykyään lässyttäessään että 'Suri on mun koira' tai 'Suri on niiiiiin hieno koira'. :D Myös se toi plussaa, että Suria voi pitää vapaana pihassa ja pysyy lenkilläkin mukana vaikkei hihnassa olisikaan. Eikä haise ulvolta sitten yhtään. Ja kotona pääsee kyllä sisälle eteiseen ja minun huoneeseeni. Mutta jos se isästä olisi kiinni niin koira saisi varmasti vaikka vanhempien sängyssä nukkua.
Kun parille kavereilleni kerroin (eivät ole siis mitenkään koiraihmisiä), että koira on tulossa, eivät he olleet asiasta oikein mitään mieltä. Tai kun meillä nyt aina niitä eläimiä on ollut. Yksi kavereistani taas oli sitä mieltä ettei aikani riittäisi yms. Mutta on kyllä nyt suoraan sanonut että hyvin olen koirastani huolehtinut ja pitää itseään varaäitinä ja ottaa koiran hoitoon mielellään jos on tarvis.

Ja täytyy kyllä sanoa, ettei parempaa koiraa oltaisi voitu valita. Vaikka näin jälkeenpäin ajateltuna täytyy kyllä myöntää että olihan se melko riskaapelia ottaa koira, jonka isästä ei ollut täyttä varmuutta. Nimittäin osoittautui, että isä ei ollutkaan naapurin suomenlapinkoira, sillä Suri näyttää ihan puhtaalta lapinporokoiralta. Lisäksi luonne on myös enemmän paimentavan koiran. Mutta kyllä siitä riistaviettiäkin löytyy äidin puolelta, joten avokkikin on ollut varsin tyytyväinen valintaan. Suri on myös miellyttämisenhaluinen ja nopea oppimaan, minkä ansiosta harrastamme nyt melko ahkerasti tokoa ja agilityä.

Voisi sanoa, että kukaan ei oikein kokonaan koiraharrastuksiani (toko, agility) ymmärrä, mutta minulle on tärkeintä, että koira ja minä nautimme harrastamisesta. Ainakaan kukaan ei ole ollut vastaan, paitsi ehkä isäni jonka mielestä se on koiran kiusausta (ei kuitenkaan ole mitenkään tosissaan).
Toisen koiran suunnittelu on tuottanut ehkä eniten älämölöä. Vaikka koira olisi suunnitelmissa vasta parin vuoden päästä. Isä on ehdottomasti vastaan ("puolet enemmän vaivaa") ja äiti puhuu koko ajan "joskus pitkän ajan päästä sitten vasta otat". Tällä kertaa olen kuitenkin päättänyt ottaa puhdasrotuisen joka on enemmän minulle itselleni sopiva (eli ei metsästyskoiraa, vaan jonka kanssa voisin keskittyä enemmän tokoon ja/tai agilityyn). Sillä Surinkin kohdalla se olen minä joka maksaa kustannukset, harrastaa enemmän ja on muutenkin enemmän koiran elämässä mukana verrattuna avokkiin.

Tulipa pitkä kirjoitus joka on täynnä offtopicia, mutta ei voi mitään :D

Asun eri paikkakunnalla kun mun vanhemmat. Aluks ne oli sitä mieltä, että en saisi ottaa koiraa, mutta otin kuitenkin ja nyt ne on ihan ihastuneet mun koiraan ja pyytää sitä aina hoitoon.

Harrastan koirani kanssa agilityä ja tykkään samoilla metsässä. Olen joskus huolissani, että mun koira ei jaksa yhtä paljon kun mää itse jaksan... Mutta onneksi se on aktiivinen myös. Olen etsinyt itselleni myös lainakoiran, joka vähän helpottaa oman koirani "taakkaa". :D Kaverit (sekä koiralliset että koirattomat) pitää mua varmaan ihan kahelina koiraharrastajana ja vanhemmatkin joskus kyselee, eikö mun koiralla ole koskaan vapaapäivää. :) On sillä.

Yritän olla puhumatta liikaa mun koirasta ja koirajutuista niiden kanssa, jotka ei oo niin kiinnostuneita koirista, mutta koiraharrastukset on kuitenkin niin iso osa mun elämää, että väkisinkin tulee niistä puhuttua. Monet kyllä ymmärtääkin asia ja kyselee ihan itsekin, että mitä mun koiralle kuuluu jne.

Huoh. Kerroinkin jo aiemmin tuosta tädistäni, joka kyllä eläimiä hirveästi rakastaa, mutta kaikki tiedot ei aina ole ihan ajan tasalla ainakaan koirien osalta...

Luna oli yhden yön siellä hoidossa, ja tänään sain kuulla rankkaa tylytystä siitä, miten Luna on liian laiha ja aliravittu ja kasan vinkkejä miten sitä kannattaa syöttää, kouluttaa ja ulkoiluttaa. Kysyi, kuinka pitkiä lenkkejä tehdään. Vastasin, että en ole kilometreissä mitannut, yleensä päivälenkkiin menee arkisin joku reilu tunti- 2 tuntia, vkloppusin 2 noin tunnin lenkkiä + pikkupissatukset joille ei juuri mittaa kerry. Kauhea järkytys, ei koiraa saa niin paljon rasittaa. Herranjumala. Öh... Mainittakoon vielä, että me lenkkeillään kävellen, ja välillä pysäillään nuuskimaan pusikoita tai tottistelemaan... Ja paras ehdotus Lunan ruuaksi oli peruna, salaatti (siis semmonen kurkku-tomaatti-paprika-setti mitä ihmisetkin syö) ja tölkki-koiranruoka. Plus vielä se, että on hirveän tylyä ja julmaa koulutusta, kun Luna siinä sitten yritti pöydänkulmalta varastaa leipää (mitä ei kotona tee ikinä!), ja ärjäisin sille perkeleen siitä hyvästä. En siis edes koskenut koko koiraan. Todella julmaa ja tarpeetonta komentamista. Kotona moinen ei ole koskaan ollut sallittua, eikä sitä enää yritäkään.

Ja juu, minusta oli tosi kiva että saatiin Lunalle hoitopaikka ja täti mielellään auttoi, kaikki kiitos siitä. Mutta hiukan meinasi nyt mennä ristiin nämä näkemykset koiran hoidosta, ruokinnasta ja koulutuksestakin... Hän heittikin (vitsillä), että ottaa Lunan vallan itselleen, niin se saa paremmat oltavat eikä sille rähjätä. Teki niin mieli sanoa että noilla kuvioilla teillä olisi kalusteet järsivä, ylivilkas ja huonokuntoinen riiviö, jota kiikutettaisiin piikille "luonnevikaisena" ennemmin tai myöhemmin, kas kun se ei olekaan ihan se osuuspankin leppoisa kultainennoutaja... Mutta pidin sitten suuni supussa, kun en halunnut aiheuttaa mielipahaa ja riitaa. Risoo tuommoinen toisaalta, mutta minkäs teet. Ei toinen häijyyttään arvostele, tiedot vaan ei ole ihan ajantasalla. Ja mä en tietysti muista voi sanoa, mutta mulla ei itsellä ole tapana mennä kritisoimaan ja arvostelemaan esimerkiksi kenenkään autovalintoja, ajotapoja tai autovarusteluja, vaikka itse olenkin autossa istunut sekä matkustamossa että ratin takana...(mutta siihen se sitten jääkin). Jotain muutakin perusteluja pitäisi olla väitteilleen kuin se, miten minä olen aina toiminut ja miten naapuri ja veljen vaimo on toiminut. Ja se, että toinen on vasta 26-vuotias lapsi.

No puh, vähän purkautumista. Pahoittelut jos meni liikaa aiheen ohi...

^ Tuot sen piskin meille hoitoon seuraavaks. Hauska täti.

^Joo teille mä olisin ehkä saattanut sitä tyrkyttääkkin jos tuo ei olisi vielä niin antelias peräpäänsä kanssa... Mutta kiitti tarjouksesta, pidetään mielessä

^ Aa ne juoksut. Mutta olispa voinu tulla vängän näköisiä pentuja, jos team pinkeli ois suorittanut kaksoisastutuksen. Okei nyt nukkumaan..