Koirat.com

Moikkamoi! Olen lukenut sen verran kauan että päätin nyt liittyä seuraan. Vaikkei tämä ketju taida olla kovin aktiivinen enää, on tämä kuin suoraan minulle tarkoitettu.

Suunnittelen vasta ensimmäisen koirani ostoa, haaveiltuani siitä pienestä asti. Vaikka asun nyt omillani, ei vanhempieni mielipiteet ole muuttuneet yhtään, vaan saan kuulla "me ei sitä ainakaan hoideta", "mieti nyt vähän", "oot sitten kiinni siinä 10 vuotta", ja oma suosikkini " odota nyt vielä". Mitä tässä pitäisi odottaa, omakotitaloa ja eläkeikää vai?
Eihän se toisaalta vanhemmille enää niin paljoa kuuluu mitä teen, mutta olishan se ikävää jos välit koiran takia huononisi.

Onhan se totta että olen sidottuna koiraani sitten sen koko iän, mutta enpä nytkään harrasta spontaaneja matkoja tai rellestämistä, ja rahallinen tilanne on ihan hyvä. Joten miksi en voisi hankkia koiraa nyt kun minulla olisi sille aikaa? Joku taisi jo kirjoittaa ihanasti että kuka muka tietää miltä elämä näyttää 10 vuoden päästä, ja onko silloin edes elossa enää.

Harmi vaan että vanhempien edessä muutun aina aiheesta puhuttaessa itkuiseksi pikkutytöksi , pitää kai harjoitella puolustuspuhetta..

^ Kyllä mä uskon, että sun vanhemmat muuttais sitten asennetaan kun näkisivät söpön koiranpennun ja sen kuinka hyvin sä sitä hoidat, että asiat sujuisivat, eikä suurempia ongelmia tulisi. Meillä ainakin kävi näin ja nykyäänhän vanhemmat ihan pyytävät, että sais koira taas tulla hoitoon. :)

Tosin nyt kun suunnittelen toisen koiran ottamista, niin vastustus on aivan sama kuin ensimmäisen kohdalla...

Meillekkin on ensimmäinen oma koira tulossa ja äidin reaktio oli myönteinen, rakastaa koiria muttei koskaan itselleen voinut koiraa ottaa, sillä on allerginen ja astma pahenee jos koira hyörii vuorokautta pidempään saman katon alla. Ehkä oli hieman järkyttynyt summasta, joka menee itse koiran ostoon ja tuleviin rokotuksiin, minä kun meinaan säästää vähintään noihin kuluvat rahat sekä vähän vielä ylimääräistä, jos sattuukin jokin lääkärireissu piakkoin tulemaan tai muuta vastaavaa. Ymmärrän tuon, koska äiti on pienituloinen, joten kun puhutaan melkein parista tonnista säästössä kuulostaa se ihan pöyristyttävältä
Isä nyt ei sanonut juuta eikä jaata, tai kommentoi hän sen verran, että kai se on sitten koiran kokoinen tai näköinen, ettei mahdu taskuun koko ikäänsä

Muilta sitten onkin piisannut vähän kaiken näköistä, kuten : "sitä pitää sitten viedä ulos satoi tai paistoi", "ruokaan sitten menee rahaa", "koira pitää kouluttaa hyvin"...eli siis tavallaan tällaisia itsestään selvyyksiä.
Noihin sitten olen sanonut ihan suoraan, että en ole tyhmä ja ymmärrän kyllä vastuuni, en hankkisi koiraa tai muutakaan eläintä, jos epäröisin kykenenkö huolehtimaan sen kaikista tarpeista.

Moni tuttava ja kaverikin on vielä tietämätön koiran hankinnasta, joten nähtäväksi jää sitten mitä muuta sitä saa kuunnella vai kuunnellaanko mitään

^^ Sitähän minäkin oon yrittänyt heille vakuuttaa, tosin isä uhkailee ettei koiralla ole asiaa taloon sisälle.. Harmittaa vaan vietävästi ettei itselle tärkeät ihmiset tue näinkin isossa asiassa, vaan epäilee että tulee kauheasti ongelmia, etten pärjää ja kuitenkin kyllästyn koko koiraan. Lisäksi jos tahdon vielä lähteä jotain opiskelemaan niin on kuulemma niiiiiiin vaikea löytää uutta asuntoa koiran kanssa. Sitä olen itsekin miettinyt, mutta ei kai se mahdotonta kuitenkaan voi olla.

Ja Jenc: noi neuvot on kyllä niin tuttuja ja täälläkin kuultuja.

^ Ei ole mahdottomuus löytää kämppää, useimpien kaupunkien opiskelijakämppiinkin (ei soluun tosin) saa ottaa lemmikin.

Meillä vanhemmat myös sanoivat, että me ei sitten sitä koiraa hoideta.
Ja ymmärrän tuon, että harmittaa kun lähimmäiset ei tue... Muakin harmitti kovasti viime syksynä. Tuntuu kyllä, että niiden asenne muuttui hieman kun sanoin, että nyt ois koira valittuna ja pian se tulee kotiinkin. Siinä vaiheessa äiti taisi tajuta, että pakko luovuttaa ja alkoi suhtautua vähän myönteisemmin. :)

blanko kirjoitti:

^ Kyllä mä uskon, että sun vanhemmat muuttais sitten asennetaan kun näkisivät söpön koiranpennun ja sen kuinka hyvin sä sitä hoidat, että asiat sujuisivat, eikä suurempia ongelmia tulisi. Meillä ainakin kävi näin ja nykyäänhän vanhemmat ihan pyytävät, että sais koira taas tulla hoitoon. :)

Tosin nyt kun suunnittelen toisen koiran ottamista, niin vastustus on aivan sama kuin ensimmäisen kohdalla...

Meillä oli aika sama tilanne ekan koiran kohdalla. Toisen kanssa päätin, että vanhemmille en kerro ennen ku pennun tulo on niin lähellä sataprosenttisen varmaa kuin mahdollista. Ja niin teinkin. Jonkin verran vähensi sitä vastustuksen kuoroa, kun kerran päätös oli tehty ja koira jo olemassa.

^Meillä porukat sai tietää Hunnista, kun se käveli olohuoneesta eteiseen vieraita vastaan. Ei tullut vastustusta; lähinnä hämmästyneitä huudahduksia ja lällyttelyä. Toimi, siis!

Meillä isäntä on suhtautunut hieman nuivasti... Tai no, hänellä ei ollut mitään koiran ottamista vastaan ja ihan hyvin suhtautuu siihen, että tuo tuossa pyörii ja hänkin tarvittaessa sitä käyttää ulkona. Ymmärtää myös sen, että aion käydä perustottelevaisuuskurssin heti, kun sellainen täällä tuppukylässä järjestetään.

MUTTA... Olemme nyt hankkimassa äitini kanssa yhteisomistukseen toista koiraa, joka tulee sitten kyllä enemmän vanhemmilleni, mutta minä olen lupautunut auttamaan heitä sen kanssa ja käymään mm. juoksukisoissa ja näyttelyissä, hoitelemaan turkkiakin aina sillointällöin, ettei äitini joudu liian koville (kyseessä on afgaani, eli sitä turkin puunausta tulee sitten riittämään, meillä on yksi sellainen ollut vielä jokin vuosi sitten, joten tiedämme kyllä mihin ryhdymme). Mies on hokenut, että minulla ei sitten ole aikaa rampata joka näyttelyssä ja muissa koiranristiäisissä. Sinänsä ymmärrän hänen näkökantansa, pitäähän aikaa riittää perheellekin ja yhteisiin harrastuksiin. Ei minulla ole aikomusta alkaa rampata ihan alvariinsa missään sen koiran kanssa, mutta jonkin verrran kuitenkin... Itse odotan innolla sitä, että pääsen taas edes vähän kulkemaan, muistan vuosien takaa sen kun edellisen koirani kanssa harrastin ja se oli kyllä sellainen henkireikä, että sitä tosiaan kaipaa... En itsekään edes tajunnut miten ikävä minulla harrastustani on ollut ennen kuin pari vuotta sitten käytiin koko perheen voimin kerran koiranäyttelyssä ja nauliinnuin tuntikausiksi siihen kehän ääreen ja vanhat muistot tulvivat mieleen.

Kun tuon koiran otimme niin omat vanhempani olivat vain tosi innoissaan ja sanoivat, että onneksi lapsemme sitten eivät olekaan koirille allergisia, kyllä se oli niin kamalaa, kun minä jouduin olemaan useamman vuoden ilman koiraa. (Vanhemmillani siis on koko ajan ollut koira). Heidän mielestään lapsiperheessä PITÄÄ olla ainakin yksi koira... Samaa mieltä olen, muutaman vuoden jouduimme olemaan ilman koiraa, kun yhdellä lapsista epäiltiin koira-allergiaa, joka sitten joko meni ohi tai oli väärä hälytys ja kyllä ne olivat ankeita vuosia.

Ja mä olen vaan joka päivä kiitollinen siitä, että paitsi mun omat, myös appivanhemmat ovat koiraihmisiä. Koskaan ei ole ollut ongelmia saada Hugoa hoitoon, useimmiten siitä hoito-oikeudesta jopa vähän kinastellaan
Isi just sanoi, että vinkkaa sitten ajoissa kun meillä on ekat agikisat(!!! alkeiskurssin eka kerta oli keskiviikkona), kun hän haluaa ja tulla katsomaan.

Mun vanhemmat on ihan parhaat, mä en pääse siitä yli en ympäri

Kaveripiirin suhtautuminen on ja ihan jees, suurella osalla on ollut tai on parhaillaan koira tai muita aikaa vaativia lemmikkieläimiä. Ymmärtävät siis hyvin.

Tämä on kyllä niin jännä juttu tosiaan, että vanhemmat ja ystävät jos suhtautuu varauksellisesti ideaan hankkia koira, vedoten ensin vaikka siihen, että olet nuori, sinun kuuluisi saada mennä ilman velvoitteita ja nauttia vapaudesta. No sitten ehkä seuraava etappi, jos koiraa ei hankikkaan onkin mahdollisesti lapset, sanotaan että aikasi ei riitä lisäksi koiraan, nauti nyt vain niistä lapsista siitä vähästäkin vapaudesta, sitten onkin ruuhkavuodet, kun käydään töissä ja hoidetaan lapsien tarhat ja koulut. Sitten kun lapset ovatkin jo melkein aikuisia, saattaa tulla kommenttia, että miksi ihmeessä taas jotain noin sitovaa, kun juurihan lapsetkin ovat kasvaneet ja ovat niin itsenäisiä, nauttisitte. Lapset muuttavat kotoa pois, jälleen tulisi nauttia vapaudesta ja vähentyneistä rahamenoista jne. jne.

Eli periaatteessa ainoa pysyvä vastalause on se vapaus. Tämä on kummallinen vastalause mielestäni, sillä jos tämä henkilö, joka koiraa harkitsee ja päättääkin hankkia koiran, kaipaisi sitä täydellistä vapautta, niin miksi edes harkita mitään sitovaa lemmikkiä itselleen ;)

Tottakai siis löytyy ikävä kyllä sellaisiakin hetkenmielijohteesta lemmikin hankkijoita, jotka eivät sitten tiedä mihin päänsä pistävät, mutta varmasti isompi osa on kuitenkin vastuuntuntoisia ja asiaa oikeasti järkevästi pohtivia ihmisiä.

Minulla vanhemmat eivät oikeastaan sanoneet sen suurempaa, kun ilmoitin, että minulle nyt olisi tulossa tälläinen koira. Tosin olin harkinnut koiran ottamista sen kolme vuotta. Enemmän sain vastustusta kun otin kissanpennun ensimmäiseen omaan kotiini. Äidin mukaan on kuulemma ihan eläinrääkkäystä pitää kissaa sisällä kaupungissa.

Mutta sitten kaverit.. Kun en oikein voi puhua kavereideni kanssa mistään koirajutuista, koska yksikään ei omista koiraa eikä ole koiraihmisiä. Mutta kaipa tämä tästä!

Elikkä oikeastaan on helpompaa hakkia koira, jos ympärillä on koiramyönteisiä ihmisiä, varsinkin hoitopaikan suhteen, mutta kyllä sitä selviää vaikka joutuisikin pelkästään koiran kanssa "juttelemaan" päivän jutut, tai sitten vaihtoehtoisesti tietty koira-keskustelupalstoilla.

On kyllä kannustavaa lukea muiden kokemuksia ja JenC:in kirjoitus on kuin suoraan omista ajatuksistani. Milloin on hyvä aika hankkia koira, jos ei nyt kun siltä oikeasti tuntuu?

Minä sain aikoinaan ensimmäisen koiran ollessani koulun alaluokilla (9-10 v.). Asuin maatalossa, jossa emännyyttä piti mummoni. Talossa ei ollut ollut koiraa liki 30:een vuoteen. Edellinen oli kuollut todennäköisesti naapurin (mummoni veljen vaimon) myrkyttämänä. Koira oli ollut mummolle rakas, ja sen väkivaltainen ja kitumalla tapahtunut kuolema mummolle traaginen kokemus.

Olin pitkään halunnut koiraa, ja nyt oli luokkakaverin koiralle syntynyt pentuja. Mummon hiillostus alkoi. Niissä keskusteluissa käytettiin kyllä kaikki argumentit ja vasta-argumentit mitä kuvitella saattaa. Sain viimein mummon taivuteltua kun kehotin muistelemaan, että eikös se ollut kiva koira se "Vahti". Pehmeneminen alkoi. Viimeinen koukku oli, kun sanoin, että annetaan sen pennunkin nimeksi sitten "Vahti". Pentu tuli taloon ja sai nimen Vahti. Koira toteutti täydellisesti fraasin "nomen est omen". Sain tosin kuulla koko lapsuus- ja varhaisnuoruusajan, "mistä keksittekin tuolle koiralle nimen"?

Oman, isenäisesti hankitun koirani hommasin armeijan jälkeen, ennen opiskeluaikoja. Olin katraan nuorin. Yhtä veljeäni lukuunottamatta sisarukseni olivat omakotitaloissa asuvia ja perheellisiä, mutta kenelläkään heistä ei ollut koiraa. Vasta viime vuosina toinen siskoistani ja tämä yksi veljeni on hankkinut koiran.

Samanlaista ihmettelyä koiran hankintani aiheutti kuin kohtalotovereilla tällä palstalla. Vielä ihmeellisempää oli, kun aloin käydä koirani kanssa koiranäyttelyissä. Siinä sitä oli pohtimista! Saati sitten, kun aloin kasvattaa pentuja.

Seuraavaksi alettiin päivitellä sitä, että eikös se yksi koira riittäisi. Toinen vielä jotenkin ymmärrettiin "onhan niistä toisilleen seuraa, kun olet töissä", mutta kolmas menikin sitten totaalisesti yli hilseen. Suvun kanssa ei enää ollut niin tiivistä kanssakäymistä, mutta ihmettelijöinä olivat nyt työkaverit, naapurit ja kyläläiset.

Nyt sukulaiset ovat puolestaan ihmetelleet sitä, että miksi minulla ei nyt ole koiraa. "Sulla kun on koko ikäs ollu ainakin yks koira, miks ei enää ole, ja koskas taas hankit"? Tai "jokos olet hankkinut pennun"? Siinä tämän hetken kyselyt!

Vinkkinä iin3:lle esittäisin, että kun hommaat sen pennun niin, jos mahdollista, käyt esittelemässä sen pikipäin poiketen, vaikka vain pihassa käyden; "kun tätä ei kuulemma saa tuoda sisälle". Mieluiten niin, että pentu on leikkinsä leikkinyt, rauhallinen mutta ei ihan uninen, syönyt, juonut ja pissinyt. Sitten vain annat pennun huolehtia hurmaamisesta. Tärkeätä on, ettei pentu tämän, näinkin nihkeän ensitapaamisen aikana revi äitisi verhoja, pissi sitä parasta mattoa ja tikkaa neulahampaillaan isäsi varpaita.

^ Aika ovela ehdotus, saatta hyvinkin tulla käyttöön . Kauhea kohtalo mummosi koiralla.

Mun tilanteessa äiti on tainnut jo pitkin hampain hyväksyä että oikeasti hankin koiran, isä ei niinkään. Kai se pohjimmiltaan johtuu siitä ettei kummallakaan ole hyviä koirakokemuksia, ja ne haisee koiralle ja eivät ole kissan lailla itsenäisiä... Täytyy varmaan sitten ostaa varastot täyteen ilmanraikastajia jos lainaan porukoiden autoa joskus

Mistä sitten Frosty olet löytänyt hoitopaikan tarvittaessa?

^ Haa, se hoitopaikan etsiminen olikin tässä ajankohtaisena juuri äsken! Olen nimittäin lähdössä ensi viikolla Helsinkiin enkä oikein voi ottaa koiraa mukaan, koska yöpymispaikassani on allergiaa. Porukoitten luokse en voi viedä sitä(jotka asuvat 200km päässä), koska äitini on yksin kotona eikä pärjää tuolle koiralleni. Joten, onnekseni voin sitten viedä koiran hoitoon "eksälle", joka tuntee koiran. Ei mikään ideaali- tilanne, kun ei pidetä oikein yhteyttä, mutta muuta paikkaa en keksinyt..

Tästä päästäänkin siihen tilanteeseen, että joskus pitää vaan sitten miettiä kunnolla minne voi lähteä ja varsinkaan lyhyellä varoitusajalla. Minulla ei siis oikeastaan ole paikkaa, jonne koiran voisi viedä hoitoon varauksetta joka kerta. No, ollaan sitten kotona..

Meillä noita menoja on niin vähän, siis matkusteluja tai hippaamisia ja vielä vähemmän mitään extemporee menoja, lapsia kun on :D
Mutta vaikkei koiruutta vielä olekkaan, niin sattui hienosti, että meidän vakkari lastenlikalla on perheessään koira, joten koiran ruokinta ja ulkoilutus ei ole ongelma, yleensä kun ottaa aina kaverin mukaan, niin tämäkin sitten onnistuu vaikka lapset olisivat jo nukkumassa :) Ja jos nyt meillä vanhemmilla tulisi joskus joku kahden keskinen reissu, niin vaikka äidin luo ei koiraa voisi viedä, niin serkun luoksen varmaan voi, hänellä on myös koira, joka on jo vanha rouva eikä hätkähdä kyllä mistään :)

Mä saan yleensä jostain kumman syystä aika helposti lyhyelläkin varoitusajalla koiralle hoitajan. Kai sitä vain tuntee sellaisia ihmisiä..kun vapaaehtoisesti hoitelee.Yksikin sanoi että voi mielellään hoitaa joskus mutta eipä ole ollut vielä ainakaan tarvetta viedä sitä sinne hoitoon.Mutta tosi harvoin mulla on nyt ollut sellaisia menoja etteikö koira vois tulla mukaan. Lulu kulkee näppärästi mukana ettei pahemmin hoidossa ole ollut ,mut joskus tarvii tietty hoitajan.:) Täältä koirat.comista,joskus bongasin yhden hyvän hoitajan.

iin3 kirjoitti:

Moikkamoi! Olen lukenut sen verran kauan että päätin nyt liittyä seuraan. Vaikkei tämä ketju taida olla kovin aktiivinen enää, on tämä kuin suoraan minulle tarkoitettu.

Suunnittelen vasta ensimmäisen koirani ostoa, haaveiltuani siitä pienestä asti. Vaikka asun nyt omillani, ei vanhempieni mielipiteet ole muuttuneet yhtään, vaan saan kuulla "me ei sitä ainakaan hoideta", "mieti nyt vähän", "oot sitten kiinni siinä 10 vuotta", ja oma suosikkini " odota nyt vielä". Mitä tässä pitäisi odottaa, omakotitaloa ja eläkeikää vai?
Eihän se toisaalta vanhemmille enää niin paljoa kuuluu mitä teen, mutta olishan se ikävää jos välit koiran takia huononisi.

Onhan se totta että olen sidottuna koiraani sitten sen koko iän, mutta enpä nytkään harrasta spontaaneja matkoja tai rellestämistä, ja rahallinen tilanne on ihan hyvä. Joten miksi en voisi hankkia koiraa nyt kun minulla olisi sille aikaa? Joku taisi jo kirjoittaa ihanasti että kuka muka tietää miltä elämä näyttää 10 vuoden päästä, ja onko silloin edes elossa enää.

Harmi vaan että vanhempien edessä muutun aina aiheesta puhuttaessa itkuiseksi pikkutytöksi , pitää kai harjoitella puolustuspuhetta..

Ehkä sun vanhemmat on vain vähän ennakkoluuloisia ,jos heillä ei ole kauheasti koirista kokemusta ja vähän epäilee pystytkö hoitamaan =D mutta luulen että kun näkevät sen sun uuden pennun ja huomaavat että pystyt hoitamaan koiraa niin kyllä ne varmaan hyväksyvät sen ja jopa päästävät sisälle yms! Toi on vain tollasta alkunapinaa luulisin :). Kyllä sun kannattaa ottaa koira.Koirista on niin paljon iloa ja mun käsittääkseni sunhan elämäntilanteeseen sopii koira ja jaksat hoitaa niin mikä ettei=D Enpä oikein uskois että sun vanhemmat haluaa poikkasta välit koiran takia.Ei niin tyhmiä ihmisiä voi olla olemassa?

Itse pidän koirat kyllä aika pitkälti mukana, jopa ulkomailla. Riippuu aina matkan tarkoituksesta. Jos olen lähdössä ns. holiday-matkalle ja tarkoitus olisi tutustua myös paikalliseen yöelämään, koirat eivät voi tulla mukaan. Jos muuten vain lähtee reissuun, koirat on tottakai mukana. Passit kaikilla kuntoon ja katsastellaan ennakkoon erimaiden määräyksiä. Ei ole ollut mitään ongelmaa.

Jos koirat on pakko saada hoitoon, vien ne yleensä tuttaville tai perheenjäsenille. Hyvin hyvin harvoin ulkopuolisille, ensinnäkin jo tarjonnan puutteen takia, mutta myös monien muiden seikkojen.

magik kirjoitti:



Ehkä sun vanhemmat on vain vähän ennakkoluuloisia ,jos heillä ei ole kauheasti koirista kokemusta ja vähän epäilee pystytkö hoitamaan =D mutta luulen että kun näkevät sen sun uuden pennun ja huomaavat että pystyt hoitamaan koiraa niin kyllä ne varmaan hyväksyvät sen ja jopa päästävät sisälle yms! Toi on vain tollasta alkunapinaa luulisin :). Kyllä sun kannattaa ottaa koira.Koirista on niin paljon iloa ja mun käsittääkseni sunhan elämäntilanteeseen sopii koira ja jaksat hoitaa niin mikä ettei=D Enpä oikein uskois että sun vanhemmat haluaa poikkasta välit koiran takia.Ei niin tyhmiä ihmisiä voi olla olemassa?

Epäilen itsekin että se johtuu ennakkoluuloista suurimmaksi osaksi. Ja en nyt sentään välien poikki menemisestä ole huolissani, enemmänkin siitä miten tervetulleita oltaisiin koiran kanssa kyläilemään. Mutta pakkohan noidenkin on taipua kun melkein kaikkien muidenkin porukat on

Mulla oli niin päin että kun suunnittelin hankkivani koiran oli perhe ja osa ystävistä sitä vastaan että olen nuori ja ei mun kannata hankkia koiraa sitomaan mua kotiin. Paras ystävä kyllä kannusti ja tuki ja oli sitä mieltä että mun pitäisi se koiran hankkia. Sitten kun Mooses tuli niin ihan rakastunut mun koko perhe oli ja on siihen. Erityisesti mun iskä, kuka ei ikinä ole välittänyt eläimistä. Se tulee aina leikkimään sen kanssa ja käyttää välillä lenkillä ja siihen voin luottaa että se hoitaa jos mulla sattuu olemaan pidempi työpäivä.