Koirat.com

(Yritin haulla tästä aiheesta keskustelua etsiä, mutta en löytänyt. Jos tästä kuitenkin jo keskustelu on olemassa, modet voi siirtää.)

Mielenkiinnosta siis kysyn, että oletteko olleet tyytyväisiä omaan rotuunne? Ja jos ei, niin miksi? Ja jos on toista koiraa hankkimassa, päätyisittekö edelleen siihen samaan, tai jos johonkin toiseen, niin miksi?


Itsellä edelleen pientä epävarmuutta siitä juuri meille sopivasta rodusta, eikä haluta tehdä hätiköityjä päätöksiä. Olisi kiva kuulla, onko muilla mennyt valinta kerralla nappiin.

catteri kirjoitti:

(Yritin haulla tästä aiheesta keskustelua etsiä, mutta en löytänyt. Jos tästä kuitenkin jo keskustelu on olemassa, modet voi siirtää.)

Mielenkiinnosta siis kysyn, että oletteko olleet tyytyväisiä omaan rotuunne? Ja jos ei, niin miksi? Ja jos on toista koiraa hankkimassa, päätyisittekö edelleen siihen samaan, tai jos johonkin toiseen, niin miksi?


Itsellä edelleen pientä epävarmuutta siitä juuri meille sopivasta rodusta, eikä haluta tehdä hätiköityjä päätöksiä. Olisi kiva kuulla, onko muilla mennyt valinta kerralla nappiin.

No tyytyväisyydestä varmaan kertoo jo se, että taloudessa on jo toinenki saman rodun edustaja eli labbis.

Tyytyväinen olen siis ollut kaikin puolin, tai ainaki kaikki ne ominaisuudet täyttyivät mitä sillon aikanaan hainkin. Kolmannen koiran kohdalla rotu voi hyvinkin muuttua, mutta ei sen takia ettenkö olisi tyytyväinen vaan koska taloudessa tulee aina olemaan ne 2 koiraa ja jos labbis on se metsästyskoira niin sille kaveriksi "riittäisi" joku toinen rotu, jonka kanssa olisi sitten hieman eri harrastukset. Berniä olen kovasti pohtinu, kun se tuntuisi niin sopivalta kaverilta labbikselle, mut saa nähdä kuinka käy kuhan asia on ajankohtainen.

Mutta ainaki yksi labbis tulee varmaan meidän taloudessa aina olemaan, se on mulle ehdoton ykkösrotu

Mun ensimmäinen kokemus koirista oli äidin valitsema kultainennoutaja, ja niitä tupsahtiki meidän taloon kokonainen pentue joista kaksi jäi kotia. Olin silloin vielä lapsi, mutta touhusin paljon näiden koirien kanssa. En kuitenkaan koskaan innostunut noutajista niin paljoa, että voisin ehdottomasti ottaa jatkossakin sellaisen. Ne eivät vaan ole sellaisia, joista erityisesti pitäisin. Terveydentilanne, luonne, ulkonäkö.. eivät natsaa. Ainakaan näyttöpuolen.

Sitten sainkin valita jo omat rotuni, ja niin tuli tanskandoggi jonka perässä alano español. Ne on molemmat mun juttuni, niitä tulee olemaan aina. Tällä hetkellä toinen koirani tulee olemaan alano, vaikka kovasti olin jo päätynyt toiseen doggiin. Mutta tajusin, että helpompaa olla opiskelijana kahden pienemmän kanssa kuin yhden pienemmän ja yhden vasikan kanssa. Ainoa miinus, mikä tuossa tanskandoggissa on ja joka sai minut miltei vaihtamaan rotua, on terveydentila ja ikä. Mutta mitä enemmän olen pyörinyt doggipiireissa, olen tajunnu että Suomessa tehdään paljon asian eteen ja meiltä sekä muualta maailmasta löytyy pitkäikäistä sukua, joissa lähes kaikki doggit ovat eläneet yli 10.v. Eli vaivannäköä enemmän, kun sitä doggia ollaan taas hankkimassa. Mutta nyt ei ole sen aika, vaikka kuinka rakas rotu onkin. Alano on se seuraava.

Kiva keskustelun aihe!

Oma ensimmäinen koirani on suomenlapinkoira. Pitkän kinuamisen jälkeen vanhempani suostuivat koiranottamiseen, mutta isälläni oli ehto, että koiran tulee olla sellainen joka voi olla ulkona. Siinä vaiheessa kun sain luvan koiraan, en kauheasti välittänyt koiran rodusta, vaan olin iloinen että saan vihdoin sellaisen. Sani on kyllä ihan mukava koira ja pian isänikin siihen syvästi kiintyi(koira ei ole sen suurempia aikoja viettänyt häkissä, vaan nukkuu kesälläkin vanhempieni makuuhuoneessa..), mutta minusta suomenlapinkoira ei ole oikea rotu minulle. Haluan koiran, joka on energisempi ja jollain tapaa ei ole niin "helppo". :D Siis ihan hyvä rotuvalinta ensimmäiseksi koiraksi, mutta..

Tämä toinen koirani on sitten saksanpaimenkoira. Rotu, jota olen aina ihaillut, mutta jota en oikeastaan ajatellut itselleni, ainakaan vielä. No joskus vaan asiat tapahtuvat, ja pian huomasin olevani saksanpaimenkoiran omistaja.. Tämä on siis kodinvaihtaja. Olen kyllä tähän asti ollut tyytyväinen koiraani, vaikka en tiedä johtuuko se rodusta vai siitä vain yksilönä. Se on kuitenkin todella rauhallinen yksilö.

Rodut, joita voisin kuvitella itselleni seuraavaksi ovat tervu belgi sekä lk hollanninpaimenkoira. Eli en oikeastaan voisi kuvitella jumittuvani johonkin tiettyyn rotuun, koska on niin paljon kaikkia kiinnostavia koirarotuja!

Ensiksi sanon että rotuvalinta oli exäni ja kyseessä siis rottweiler.
Mutta erittäin tyytyväin olen ollut! Oma vaatimus oli että ehdottomasti narttu. Luna on ollu suht helppo koira, tosi oppivainen mutta kuitenkin omaa tahtoa löytyy! Paljon oon virheitä tehny, mutta koko ajan sitä oppii tuosta koirasta uutta ja se että mitä se oikeesti vaatii ja tarvitsee pysyäkseen tyytyväisenä Mutta toista rotikkaa en kaupunkiin ottais enää asumaan.

Aivan varmasti tulee aina olemaan vähintään yksi rotikka, mutta seuraavaksi valitsen jonkun sosiaalisemman ja avoimemman rodun kun kaupungissa vielä asun ja kaks hyvää vaihtoehtoa löytykin eli joko cockeri, iso tai keskikokoinenvillakoira

Mulla on viha-rakkaus- suhde tähään omaan rotuuni eli kiinanharjakoiraan. Nämä osaavat välillä olla niin hermoja raastavia tapauksia, mutta sellaisia persoonia on kyllä, ettei näistä voi olla pitämättä. Ei ehkä täydellisin rotu itselleni, mutta tykkään silti ihan mahottomasti.

Seuraavaksi koiraksi himoitsen jotain "normaalimpaa" koiraa, kun miehenkin on saanut suostumaan isompaan koiraan. Tarkoituksena olisi hankkia tosiaan monipuolisempi ja paremmin ominaisuuksiltaan mulle sopiva harrastuskoira ja näissä isommissa harrastekoirissa olisi tarkoitus jatkossa pääosin pysyä. Harjakoiraan kuitenkin tullaan palaamaan varmasti, kun uusi pienen koiran paikka vapautuu sitten joskus hamassa tulevaisuudessa.

Olen ollut kyllä tyytyväinen vaikkei puheet "helposta ekasta koirasta" ihan sovi meidän Lunaan, sillä tavallista luupäisempi yksilö meille siunaantui sitten kuitenkin. Siis toki koira kun koira olisi saanut meillä tapakasvatuksen mutta kovapäisyyden kanssa painittu ja painitaan edelleen.
MUTTA tästä ominaisuudesta olen kuitenkin pääosin tyytyväinen, harrastuskoirana meinaan mitä mainioin otus! Ei ole liian herkkä ja jaksaa painaa 100 lasissa loppuun asti.

Toisen koiran paikka avautunee muutamien vuosien päästä kunhan aikaa toisellekin hurtalle löytyy eli varmaan sitten kun Luna jää harrastuksista eläkkeelle niin pitäähän se harrastuskoira perheessä olla. Luulen että minulla tulee olemaan vielä toinen labbis joskus, mutta ei samaan aikaan Lunan kanssa eli seuraava koira tulee olemaan muu rotu. Labbis on kyllä mun juttu ja haluan ainakin toisen sellaisen vielä joskus sitten viimeistään kun Lunasta aika jättää.

Seuraava rotu saattaa olla Walesinspringerspanieli tai toinen ääripää Bortsu tai Australianpaimenkoira... Mutta 90% varmuudella se on tuo wss!

Mä nyt käsittelen vaan tätä rotua (phalenea), minkä olen siis yksin itse saanut päättää.

Olen äärettömän tyytyväinen (varsinkin kasvattajaan!!), ja aion ottaa tulevaisuudessa toisen (samalta kasvattajalta ). En aio kuitenkaan loppuelämääni olla pelkästään perhoskoirien varassa, vaan suunnitelmissa on muitakin rotumahdollisuuksia jahka elämäntilanteet antavat periksi. Näitä muita rotuja on mm. borzoi, bordeauxindoggi, broholminkoira, basset... älkääkä nyt naurako tota b-kerhoa, se vain on niin

Lapsuudenkodissamme oli perhoskoira (kodinvaihtaja), mutta talouteemme ei kyllä pientä koiraa enää tule

Oma ensimmäinen valintani oli suomenlapinkoira (kodinvaihtaja tämäkin), sillä oli kyllä valloittava persoona, ja oli erittäin erittäin rakas, mutta seuraavalla koiralla saisi energisyys-taso olla korkeampi, ja "Ellu" oli itselleni turhan alistuva.

Nykyinen onkin sitten sekarotuinen, kodinvaihtaja sekin. Energiaa piisaa yllin kyllin, ja uhmakaskin osaa olla, toisaalta taas sylivauva. Mahtava pakkaus

Toisesta koirasta haaveillaan, mutta elämäntilanne ei siihen anna myöden. Emmekä ole varmoja vielä pitäydytäänkö edelleenkin näissä kodinvaihtajissa, vai pitäisikö ihan pennusta pitäen jokin rotukoira ottaa.

Koukussa ollaan, eli rotuvalinta on ilmeisesti osunut nappiin täälläkin Tällä hetkellä on yksi labbis ja suunnitelmissa olis toinen tässä lähitulevaisuudessa. Tossa välillä mietin cockeria toiseksi koiraksi pienemmän kokonsa takia, luonne on kuitenkin aika samantyyppinen kuin labbiksella. Mutta kyllä se labbis kuitenkin voiton vei siinäkin asiassa pitkän pohdinnan jälkeen. Voi olla, että teen virheen kun hankin toisen samanlaisen yksinäni, kahden ison koiran lenkittäminen vähän jännittää, mutta eköhän sitä selviä, jos ei muuten niin mummot-kumoon-periaattella

Labbiksessa mä rakastan sitä avoimuutta kaikkeen uuteen sekä sitä, että se jaksaa vaikka ja mitä. Ei väsy kovinkaan helposti ja sopeutuu uusiin tilanteisiin ja asioihin erittäin nopeasti. Liikkuvalle ihmiselle se on tärkeetä ettei ole mikään hermoheikko koira kyseessä kun erilaisissa paikoissa joutuu koiran kanssa kulkemaan, eikä mulla hermo riitä viikkotolkulla totuttaa koiraa erilaisiin juttuihin ja paikkoihin. Erittäin helppo koira sen jälkeen kun nuoruuden hössötyksistä ja luupäisyydestä on päästy eroon ja on tavallaan opittu puhumaan yhteistä kieltä. Ihan mun rotuni, siitä ei pääse mihinkään. Terveysongelmat on tietty yks miinus, omakin yksilö on aika allerginen tyyppi ja allergioitahan noilla tuntuu nykypäivänä olevan aika lailla, mutta kyllä ne plussat silti voittaa miinukset. Ainoo vaan että näillä se nuoruus kestää suunnilleen sen 3-4 vuotta ellei enemmänkin, aivot ja korvat kasvaa päähän vasta niihin aikoihin ja elämä alkaa sujumaan sen jälkeen. Mutta nyt kun koiran on saanut jo 5-vuoden ikään niin voi olla tyytyväinen vaikka niitä harmaita hiuksiakin on tullut runsaasti tässä vuosien varrella, ihan pelkästään koiran takia.

Ja muita kiinnostavia rotuja (jos ei sais enää labbista valita) olis cockeri, setteri, Walesin springersspanieli, novascotiannoutaja ja ehkä jopa kultaista noutajaa voisin harkita. Paimenkoirat ei jotenkin natsaa vaikka niitä paljon tunnenkin eikä mitkään kovin turkkirodut kuten villakoirat ja muut joiden turkista pitää pitää jatkuvasti huolta. VAikka cockerikin niihin kuuluu, mutta silti..

Nykyiset ja samalla ensimmäiset koirani ovat eri rotuisia, mutta silti olen tyytyväinen molempiin rotuvalintoihin. Manssin persoonallinen luonne viehättää minua jollain kierolla tavalla, vaikka se ei ole mistään helpoimmista päästä rotuja. Eli ei mitenkään mahdotonta, etteikö meillä olisi tulevaisuudessakin manssi. Yksi kerrallaan kuitenkin.
Toiseksi koiraksi halusin sosiaalisemman koiran, jonka kapasiteetti ei lopu harrastettaessa kesken ja jonka koulutettavuus on mahdollisimman hyvä. Lisäksi sen tuli kuitenkin olla max keskikokoinen, jotta kulkee mukana ja turkiltaan helppohoitoinen. Vaihtoehtoina oli bortsu ja kelpie. Bortsuista tuli sitten juuri haluamani pentue, joten valinta kallistui siihen. Jatkossakin luulen pysytteleväni bortsuissa tai kelpieissä, mikäli on tarve monitoimi harrastus- ja kisakoiralle.

Muitakin rotuja toki haaveissa pyörii, mutta ei sen takia, ettenkö olisi nykyisiin tyytyväinen.

Toisen kelpien otan varmasti, mutta se ei ole ajankohtaista vuosikausiin kun ensimmäinenkin on vielä pentu. Haluan, että koirillani on jokunen vuosi ikäeroa. Tosin monet muutkin rodut kiinnostavat, enimmäkseen ykkösryhmän koirat. Toista tipsua tuskin lähitulevaisuudessa hankin, vaikka ihana tuo onkin ja tykkään kyllä rodusta. En halua isoa koiralaumaa kerralla ja mielestäni paimenkoirat sopivat luonteensa ja ominaisuuksiensa vuoksi minulle paremmin.

catteri kirjoitti:


Mielenkiinnosta siis kysyn, että oletteko olleet tyytyväisiä omaan rotuunne? Ja jos ei, niin miksi? Ja jos on toista koiraa hankkimassa, päätyisittekö edelleen siihen samaan, tai jos johonkin toiseen, niin miksi?


Itsellä edelleen pientä epävarmuutta siitä juuri meille sopivasta rodusta, eikä haluta tehdä hätiköityjä päätöksiä. Olisi kiva kuulla, onko muilla mennyt valinta kerralla nappiin.

Meillä on kolme saman rotuista (bedlingtoninterriereitä). Viimeisin omasta pentueesta ja nyt olisi taas pentuja ilmeisesti tuloillaan (tiineys sen verran alussa että aivan varma ei voi olla). Että olisihan se ihan hirveä sääli jos nyt sanoisin rotuvalinnan menneen pieleen

Ja kyllähän tämä ihan nappivalinta onkin. Me listattiin aikoinaan paljonkin vaatimuksia rodulle ja alussa meinasi epätoivo iskeä kun tuntui ettei mikään täsmää. Onneksi ei tehty kompromissia ja onneksi satuttiin törmäämään tähän rotuun ihan livena (koirakirjoissa hypittiin aina yli kun näytti niin omituiselta). Sekin vaikutti paljon että saatiin mennä ihan kotiin tutustumaan ja ihmettelemään. Kaikki natsasi ja tykkään kovasti rodusta. Ainoastaan kaksi asiaa hiertää joista toinen on se että turkki tuntuu välillä työläältä (ei se sitä yhden koiran kanssa ollut, mutta kummasti kolmeen saa uppoamaan enempi aikaa ), toki paljon vaikuttaa sekin että mä en ns. sääli turkkia vaan me lenkkeillään suolla ja meressä ja märällä hiekalla. Jos vähän katsois minne menee ja millon niin pääsis paljon helpommalla. Samaten jos mun selkä ei olis ihan resu (skolioosi, yliliikkuvat nivelet, mahdollisesti fibromyalgia ja nyt viimeisimmäksi epäillään että välilevyt on paskana, mutta varsinainen ongelma on se että särkee koko ajan) niin turkkia puunais mielelllään enempiki.
Se toinen hiertävä asia on näyttelypohjainen jalostus ja se ettei näiden kanssa saa kisata vinttareiden juoksuhommissa. Mä tykkäisin treenata koiria juoksuhommiin ja kisatakin. Kun tuntuu että kaikessa muussa harrastamisessa toi mun oma selkä on tiellä (tykkäisin agilitystäkin mutta nyt on kyllä alkanu käydä selväksi ettei tällä selällä semmosta harrasteta tosissaan.

Seuraavaksi omaksi koiraksi on siis suunnitteilla ratarassi whippet. Niissä tyksin niin luonteesta, terveydestä ku siitä harrastusmahdollisuus hommastaki. Karvan lähtö on miinusta, mutta muuten uskoisin olevan ihan nappivalinta meille. Meillehän piti tulla whippet jo kolmanneksi mutta sitten Halla tuli ja jäi. Enkä kyllä sitäkään kadu. Meidän rakas maskottieläin.

Muoks. Piti vielä lisätä että vaikka se rotu voi muuttuakin ja valinta mennä jollain tavalla pieleen, niin jos oikeasti se rotuvalinta on mietitty (ja yhdistelmä ja kasvattaja ja pentu) niin tosi harvoin se varmaan niin pieleen menee että sitä koiraa katuisi. Kyllähän se oma kai aina on rakas? Että siinä mielessä ei kannata kauheasti murehtia sitäkään jos ei kerralla osu oikeaan. Ja toisekseen elämäntilanne ja kokemus ja muukin voi muuttaa sitä millainen koira juuri silloin on se oikea. Mä esim olen joka kerta halunnu vähän erilaista koiraa. Ensin halusin nössön, pehmeen ja helpon (krhm sain kyllä vähän muuta ku helpon, mutta nössö ja pehmee se on). Sit kovempi päisen, vauhdikkaamman ja iloisemman eläimen (ja pienemmän ja nartun jne). Sit halusin whippetin ja sain Hallan (ja se valikoitui sillä perusteella että halusin pentueen rämäpäisimmän jättää kotiin). Ny suunnitteilla olis ratawhipu ja sielläkin haluaisin sen pentueen kauheimman riiviön luultavasti.

Meillä on kolme jenkkicockeria, joten kai on pakko myöntää koukussa olevansa. Ekat omat koirani olivat shih tzuja ja 11-vuotias mummeli asustaa täällä vieläkin. Tykkään sipsuistakin kovasti, mutta (ainakin tällä hetkellä) vakaa päätös on että en sellaista enää hanki. Suurin syy on se, että olen tosiaan niin hurahtanut noihin amerikanluppanoihin, että niitä tulee aina talossa olemaan. Siksi mahdollisen toisen rodun on oltava huomattavasti helpompi turkiltaan. Shih tzussa ei siis rotuna ole mitään vikaa, mutta jokin raja on minunkin turkinhoitoinnolla.

Jenkkien huono puoli on tietysti juuri se, että turkin pitäminen näyttelykunnossa vaatii aikamoisen työmäärän: pesun ja föönauksen vähintään kerran viikossa. Tosin en itse koe sitä suurenakaan rasitteena. Olen varma, että jos jenkkejä ei olisi, käyttäisin saman ajan johonkin muuhun ihan yhtä "järkevään".

Onneksi jenkkipiireissä ei esiinny turkkisnobbailua niin kuin joissain muissa turkkiroduissa. Eli on täysin hyväksyttävää, että vain näyttelyissä käyvät koirat pidetään täydessä turkissa, muut ovat kaikennäköisissä lyhyissä trimmeissä. Omiltakin lähtee turkki viimeistään siinä vaiheessa kun ne (toivottavasti) saavat pentuja, eikä sitä välttämättä enää sen jälkeen täyteen pituuteen kasvatella.

Talossa on yks bullmastiffi ja toinen tulossa. Eli tyytyväisiä ollaan oltu. Koko on ainoa asia joka askarrutti toista koiraa mietittäessä, että miten kahen ison koiran kans esim autossa kulkeminen onnistuu, miten kahen kans yksin lenkkeily onnistuu jne. Asia ratkes sillä ku ostettiin isompi auto, lenkkeily onnistuu hyvällä koulutuksella. Ja sitäpaitsi, toinen tulee olemaan narttu ja nehän on paaaaaljon pienempiä ku urokset... Oltais voitu ottaa toiseksi myös joku pienempi (esim ranskanbulla, enkkubulla), mutta jotenki kaikkien potentiaalisten rotujen terveystilanne on melko huono tai sitte niitten hengitys rohisee. Ja toki toisen bullmastiffin valintaan vaikutti vanhemman koiran kasvattaja, joka halus antaa meille sijotukseen nartun (ja tätä siis ootellaan saapuvaksi).

On muitaki rotuhaaveita, mutta tähän elämäntilanteeseen ja aktiivisuuteen toinen bullmastiffi sopii hyvin. Sitte joskus ku on oma talo ja iso piha ja enää yks bullmastiffi, hommaan tiibetinmastiffin kaveriksi. Siltä ainaki nyt tuntuu, ku toista koiraa ootellaan, että kaks koiraa on maksimi. Ainaki tämmösissä isoissa roduissa.

Meillä ensimmäinen koira oli tuo schapendoes ja olen siihen rotuvalintaan ollut todella tyytyväinen ja haaveilenkin toisesta samanmoisesta :) Luonne on aivan mahtava ja kokonsakin puolesta soveltuu meille hyvin. Soveltuvat hyvin monenlaiseen menoon, ovat persoonallisen näköisiä ja -luonteisia ja turkki ei pituudestaan huolimatta ole hankala hoitaa. On helppo kouluttaa, mutta omaa myös vähän itsepäisyyttä, joka tuo omat haasteensa koulutukseen ja ihan arkielämäänkin :D Tulee myös yleisesti ottaen hyvin toimeen toisten koirien kanssa.
Näiden piirteiden ansiosta voisin hyvin päätyä toiseenkin schapeen tulevaisuudessa :)

Ja sitten on tuo toinen eli bordercollie. Bortsuun päädyttiin, kun haluttiin suht samanluonteinen koira kuin mikä schapendoeskin on, mutta koko sai olla hieman reilumpi ja turkki lyhyempi. Ja harrastuskoiraksihan tuo tuli. Tuo schapendoes ei niin innostunut tokosta ja myöhemmin sitten piti jättää agilitykin pois, niin bortsu oli oikein mainio valinta toiseksi koiraksi. Intoa riittää ja on halukas oppimaan uutta ja oppiikin helposti. On muutenkin helppo kaveri missä vaan. Energiaa riittää, mutta sitä ei kuitenkaan ole liiaksi ja koira osaa myös rauhoittua, eikä koko ajan vaadi tekemistä. Ilmeisesti meidän neiti on muutenkin ollut vähän helpompi yksilö ja oltiin varauduttu "pahempaankin" :D Tyytyväisiä ollaan oltu tähänkin rotuvalintaan, mutta toista bortsua ei varmaankaan otettaisi. Bortsuissa on tosi paljon erilaisia yksilöitä ja meille onneksi sattui juuri sopiva. Hieno ja monipuolinen rotu, mutta eiköhän tuo yksi riitä meille :)

catteri kirjoitti:

Mielenkiinnosta siis kysyn, että oletteko olleet tyytyväisiä omaan rotuunne? Ja jos ei, niin miksi? Ja jos on toista koiraa hankkimassa, päätyisittekö edelleen siihen samaan, tai jos johonkin toiseen, niin miksi?

Ah, ristiriitaisia ajatuksia herättävä kysymys. Rodussahan ei ole mitään ns. vikaa, mut helpommin motivoitava yksilö taas kyllä kelpais Sinänsä jos tuo ois vähemmän itsenäinen ja helpommin motivoitava niin osaisko niitä onnistumisen hetkiä arvostaa yhtä paljon? Toista koiraa on tullut pohdittua pitkään ja tavallaan tekis mieli toistakin bokseria, mut maailmassa on niiiin älyttömästi eri rotuja, ettei nyt yhteen rotuun tee mieli myöskään jämähtää. Lisäksi kun rodun sisälläkin on luonteissa eroja niin ainahan sitä kuitenkin erilaisen koiran saa. Selvää ainakin itselle on se, ettei toista koiraa tähän talouteen tule, ennen ku oon saanu edes jotenki ajatuksia selvitettyä. Tai mistä sitä tietää, rakas ja ihana siitä tulis kuitenki ja jos koira sekä ihminen osaa joustaa niin kyllä siitä arjesta saa toimivan ja harrastuksista löydettyä ne jotka parhaiten sopii.

Ensimmäinen oma, valittu rotu oli rhodesiankoira. Mahtavasta luonteesta huolimatta tuskin toista samanlaista taloon tulee. En ole katunut, että moisen rodun kotiini otin, mutta vahingosta viisastuneena olen oppinut että yksi tuollainen riittää. Ensinnäkin koira tuntuu välillä liian suurelta (hankala matkustaa sen kanssa ja kun riehaantuu hihnan päässä, piteleminen talviliukkailla itselleni lähestulkoon mahdotonta) ja toisekseen koira on niin kovin, kovin sairas. Multiallergikko ja krooninen korvatulehdus vie hermot ja rahat. Ja koska noi molemmat sairaudet tuntuis olevan melko yleisiä ko rodulla, en ottaisi enää riskiä toisen koiran kanssa. Luonne tosiaan on aivan uskomattoman hyvä, joten sen suhteen harmittaa että koiran pitää olla niin sairas.

Toinen rotu, minkä itse taloon valitsin on kiinanharjakoira ja sellaisia voisi taloon tulla enemmänkin (harmi, että äijä on kyllä erimieltä...). Koiran eloisuus ja sellainen "aina valmis" -asenne miellyttää, on erittäin seurallinen ja pienuudessaan kaikinpuolin helppo.

Tigru kirjoitti:



(koirakirjoissa hypittiin aina yli kun näytti niin omituiselta).

Nauroin tälle, kun olen ajatellut just samaa noista bedlingtoneista, mutta koirat.comin myötä silmä on jotenkin tottunut, ja ne näyttää nykyään ihan kivalta. Luulin kuitenkin jotenkin, että jos niitä kasvattaa, niin niiden ulkonäöstä on täytynyt tykätä heti ensi näkemältä, ja että lammaskommentit loukkaavat verisesti. Hauska yllätys kuitenkin, että Tigrunkin mielestä bedlington näytti aluksi omituiselta.

Mutta asiaan. Tähän mennessä olen ollut tyytyväinen lapsuuden rotuhaaveeseeni eli shetlanninlammaskoiraan. Lillihän on vasta 7kk, mutta luonteenpiirteet on tullut jo hyvin esiin. Olen aina tykännyt kaikista eläimistä, mutta isoja koiria olen vähän pelännyt, kun minua on pienenä purrut yksi, ja muutenkin kokemuksia vain yli-innokkaista haukkuvista ja hyppivistä isoista koirista. Vanhempana sitten on tullut paljon mukavia koiria vastaan, ja koska minulla ei ole enää varaa ratsastaa, täytyy eläintenhoitovimma purkaa johonkin. Aloin miettimään omaa koiraa. Halusin nimenomaan vieraita kohtaan pidättyväisen koiran, koska itse en edelleenkään pidä siitä, että vieras koira innoissaan tulee hyppimään vasten ja pusuttelemaan. Tietty etäisyys on hyvä pitää.

Siispä mieleeni tuli heti sheltti, koska muistin lukeneeni rotukirjasta, että ovat pidättyväisiä, ja ulkonäkökinhän on maailman suloisin. Mitä enemmän luin shelteistä, sitä varmempi olin, ettei mikään muu rotu tunnu niin omalta kuin tämä. Lilli on kyllä täyttänyt kaikki toiveeni; aina iloinen, mamman pikku sylivauva, ja potentiaalinen harrastustykki jolta ei vauhti eikä into lopu ikinä. Agilityyn aiotaan tulevaisuudessa suuntautua.
Toisaalta huonoja puolia ovat liiallinen pehmeys ja herkkyys. Näiden kanssa on saanut tehdä töitä. Toisaalta tämä on hevospuolelta niin tuttua, ettei tunnu mitenkään epätavalliselta. Mieluummin työstän tämänkaltaisia ongelmia, kuin taistelen kauhean vahvatahtoisen koiran kanssa. Hevosten kanssa olen oppinut, että omalla olemuksella on valtava vaikutus siihen, miten eläin asiat kokee ja miten se käyttäytyy. Joten Lillistä on tullut varin reipas nuorineiti, vaikka joissakin asioissa sitä on saanut rohkaista. (Sellaisissa, missä itsevarmojen rotujen omistajat varmaan pyörittelisivät päätään. Toisaalta olen välttynyt monilta ongelmilta, mitä vahvojen rotujen kanssa saattaa tulla. Lilli esimerkiksi on alusta asti uskonut kiellon pelkästä katseesta. (näytän vain tältä niin se uskoo)
Olen tyytyväinen rotuvalintaani tässä elämäntilanteessa. Minulla ei ole valtavia summia käytettävissä eläinlääkäri-ja ruokakuluihin (vakuutus toki on ja äitikin auttaa tarvittaessa), joten terve ja pieniruokainen koira on hyvä valinta. Minusta on myös kiva, että koira kiintyy minuun erityisesti, ja vaikka tykkääkin vieraista, ei lähde kenen tahansa matkaan.
Onnistuin siis saamaan arkuuteen taipuvaisen rodun edustajasta reippaan kaikissa muissa tilanteissa paitsi toisten koirien kanssa. Tietääpähän seuraavalla kerralla, että jos koirakavereita ei ole tarpeeksi, niinkuin meillä, niin niitä on hankittava vaikka väkipakolla. Voin siis kuvitella, että minulle tulee vielä joskus toinen sheltti. Asia ei tosin ole vielä ajankohtainen, ennen kuin Lilli alkaa olla liian vanha harrastuskoiraksi. Toisaalta mielessä on pyörinyt ajatus, että kun Lilli jää eläkkeelle, otan jonkun vähän itsevarmemman rodun, ehkä hollanninpaimenkoiran, ja alan sitten harrastaa sen kanssa. Aika näyttää, mihin sitä loppujenlopuksi päätyy.

Meillä on pitkäkarvainen collie, reilu 3,5-vuotias. En varsinaisesti edes miettinyt rotua enää kun omaa koiraa pääsin vihdoin valitsemaan, koska olin omasta colliesta haaveillut jo kymmenisen vuotta. Kasvattajakin oli ennestään tuttu joten ei muuta kuin odottamaan sitä omaa puikkonokkaa. Ja olen tyytyväinen. :) Collie on kokonaisuudeltaan loistava ja tuskin minulle täydellisempää rotua onkaan, nämä pehkot on kyllä vienyt mun sydämen. Alunperin ihastuin colliessa sen sympaattisuuteen ja iloisuuteen, ja se on suuri syy edelleen. Paimenkoiramainen kiintymys ja huolenpito on liikuttava piirre koiralla (minusta siis, miestä taas joskus ärsyttänyt kun se pikku-paimen nyt vaan on koko ajan mukana kävit sitten hakemassa puhtaat sukat kylppäristä tai maitolitran jääkaapista. No, ei nyt sentään aina noin mutta kuitenkin). Pidän myös collien pidättyväisyydestä vieraita kohtaan, ujolle ihmiselle on ihan plussaa ettei koirakaan uskalla kehen tahansa tutustua. Ne jokuset puutteet rodussa jää ehottomasti hyvien puolien alle ja niinpä tulen varmasti aina haluamaan collien. Seuraava koira ei sitä välttämättä kuitenkaan ole, riippuen siitäkin tuleeko Mistyn kanssa samaan aikaan vai vasta myöhemmin. Samaan aikaan tullessaan seuraavan koiran pitää olla pienempi, joten luonnollinen vaihtoehtohan on shetlanninlammaskoira. Suomenlapinkoira kiehtoo myös suuresti sekä berninpaimenkoira, nekin haluaisin molemmat sitten joskus. Schapendoes kummittelee mielessä myös ollen lähes täydellinen kompromissi mun ja miehen unelmakoirasta.