Koirat.com

Olen todella tyytyväinen tähän rotuun, eli Welsh Corgiin. Ja tarkennetaan vielä että pembrokeen, cardeista en tiedä yhtikäs mitään.

Muhku on siis miun ensimmäinen koira ja jotenkin saatiin avon kanssa rotuvalinta ekalla ihan nappiin. Kummatkin pidetään koon puolesta isoista koirista kuten Akitat, Rottweilerit yms. Miulla kun ei kuitenkaan ole ollut koirakokemusta kun kavereiden koirista minkä koot eivät oo päätä huiomanneet, niin ajateltiin ettei mitään irlanninsusikoiraa oteta ensimmäiseksi koiraksi tänne pyörimään. Corgi sitten nappasi, en kunnolla muista edes miten, mutta sellainen nappula meille kotiutui viime heinäkuussa.

Rotu on aivan ihana, niin positiivinen, nopeasti oppiva, mutta ei kuitenkaan mikään pehmo. Kyllä tuon kanssa ollaan monet itkut väännetty ja taistelut käyty. Muutenkin luonteeltaan aivan täys kymppi!

Kyllä meille varmaan toinen corgi seuraksi joskus tulee, kunhan Muhku ensin kasvattaa itselleen aivot. Toisaalta olisi myös ihana hommata kaveriksi göötti tai heeleri. Jostain syystä olen aivan sulanut noille töppöjaloille ja nykyisin "normaalijalkainen" koira näyttääkin omaan silmään hölmöltä honkkelilta. Ja olen jo keksinyt tulevalle corgille nimenkin: Mytty! Sitten voin huudella aina Muhkista ja Myttistä.

Kyllä muitakin rotuja harkitsen tulevaisuudessa, shiba olisi sellainen mikä olisi upeaa joskus omistaa.

Olen aina miettinyt että se on mielenkiintoista että ihmiset löytää "helposti" oman rotunsa, monella täälläkin on jo toinen samanlainen suunnitteilla. Itellä kaksi koiraa, ja vaikka olen yksilöinä niihin kiintynyt, niin kolmas koira (hamassa tulevaisuudessa) tullee olemaan eri rotua. Olenkohan liian vaativa, peruskriteerit ovat pysyneet samana molempia rotuja suunnitellessa mutta vaikka ne ovat olleetkin päällisin puolin sitä mitä toivoin, jää kuitenkin se "näitä lisää!"-fiilis puuttumaan. Samoja ongelmia anyone?

^Vähän on samaa ongelmaa kyllä :) eli siis kaksi laumanvartijaa tällähetkellä ja vaikka mahtavia otuksia on kummatkin enkä pois antais mistään hinnasta niin tulevaisuudessa tulee olemaan kyllä vielä muitakin laumanvartijoita harkinnassa kaukkari/keskari/sarppi tällähetkellä.. :-)

Kiinnostava aihe tosiaan, on mielenkiintoista lukea miten ihan erilaisia hakukriteereitä ihmisillä on voinut rotua etsiessä olla ja miten erityyliset rodut löytävät suosijansa. Itse olen ollut hyvin tyytyväinen borderiin ja voisin kuvitella että näitä tulisi aina kotona olemaan. Saattaapi olla että hankitaan muutaman vuoden päästä viimeistään toinenkin rajaräyhä, ken tietää :) Mutta koska rotujen kirjo nyt kuitenkin on sen verran laaja, niin kyllä sitä haluaisi päästä "kokeilemaan" muitakin - ja pitää myös huomioida miehenkin toiveet. Hollanninpaimenkoira nyt ainakin olisi sellainen jonka joskus tahtoisin omistaa.

Tigru kirjoitti:

Mä en tiedä oikein ketään jonka mielestä se ei ois näyttäny kummalliselta. (no ehkä jos on kasvanut näiden kanssa niin sitten). Luonne ja rakenne vaan on niin puhdasta kultaa että ne vie mennessään.

Mä muistan kun täällä oli joskus aikoinaan (vai onko vieläkin?) ketju, jossa kyseltiin ns. inhokkirotuja. Kärjessä mulla oli ehdottomasti bedlari, ajattelin että kuka voi haluta ton näköisen koiran. Siinä ei ole mitään kaunista. Mutta Tigrun koirien elämää seuranneenna bedlari on muuttunut mun silmissä todella kauniiksi vaikka niillä onkin hassu se trimmi. Samaan aikaan aloin lämpenemään myös vinteille. Bedlarit on ihania kuvista ja jutuista päätellen! Siinä rotu, mitä pakko päästä joskus silittelemään. Livenä kun en ole nähnyt kuin kauempaa näyttelyissä.

zevertti kirjoitti:

Olenkohan liian vaativa, peruskriteerit ovat pysyneet samana molempia rotuja suunnitellessa mutta vaikka ne ovat olleetkin päällisin puolin sitä mitä toivoin, jää kuitenkin se "näitä lisää!"-fiilis puuttumaan. Samoja ongelmia anyone?

Joo, siis mulla noin ehdottomasti labbiksen kanssa vaikka toinen samanlainen jo menossa. Griffonit taas sellaisia että näistä ei pääse kyllä enää eroon, nää on just sellaisia "saatava lisää". Miten joku pikkukoira voikin iskeä näin kovin.

Mulla sama ongelma. Tuo labbis on kyllä ihana, ja en ikinä vaihtais pois, mutta ei meille enää tule toista samanlaista. Tuo on todella rauhallinen ja mietiskelevä yksilö labbikseksi, ja piiitkän mietinnän ja etsinnän tulos. En kelpuuttanut vanhempia, jotka olivat höösiä luonteeltaan tai muuten ns. rodunomaisia. Pidän siis omasta labukasta, mutta muista en niinkään

Seropia ei saa toista samanlaista edes etsimällä (harmi), mutta sen kautta tutustuin "mun" rotuun, eli chesapeakelahden noutajaan. Harmi vaan että pidän rotua vielä liian haastavana mulle, mutta tuo on mun tulevaisuuden rotu.

Lapsuuden kodin roduista ei jäänyt oikein mikään "omaksi". Oli belgaria ja Spk:ta, mutta kumpikaan ei tunnu siltä oikealta.

Nyt on kolmas ja pieni koira hakusessa, ja roduksi taitaa valiutua cockerspanieli. Toivon että tämä olis "se oikea" pieni koira, ainakin lapsuudessa hoidin pitkään cockeria, ja se on jäänyt mielen perukoille kummittelemaan, eli nyt laitetaan se "testiin".

Oliko se Tigru joka tuolla aijemmin sanoi, että jos suunittelee ja tutustuu rotuun ennen koiran ottamista, ei se voi olla väärä? Olen täysin samaa mieltä! Oma koira on kuitenkin se oma koira, ja aina rakas, vaikka ei niin sen rotutovereista väilittäiskään
Mutta tosiaan, jännä kun jotkut ihmiset löytää sen rodun jo ensimmäisellä yrittämällä, jotkut pysyvät siinä niin tiiviisti että eivät ikinä suostuisi vaihtamaan siitä pois.

Meillä on tosiaan vanhempien luona asuessa ollut norjanharmaita ja itäsiperianlaikoja. Ensimmäinen oma oli labradori ja nykyään on staffi.

Kunhan joskus oma talo on enemmän maalla niin varmasti tulee norjanharmaa hirvikoiraksi. Sitä kun tulee itekkin harrastettua, niin nimenomaan mettähommiin. Toivottavasti vielä jotenkin tuon nykyisen sukulinjaa oleva. Labradoria luultavasti en ota enää ikinä. En harrasta linnustusta yhtään ja ei tuo seurakoiranakaan ole loppujen lopuksi ihan sitä mitä haluan, vaikka siinä hetkessä kun tuli ja sen jälkeenkin on kyllä täyttänyt koiran osan elämässä aivan loistavasti.

Staffi tuli suhteellisen vauhdikkaan ihastumisen - joskin monen vuoden sellaisen - jälkeen ja on kyllä aivan ihana rotu kaikin puolin edelleen. Seuraava tulee kuitenkin luultavasti olemaan amstaffi, staffin ollessa kooltaan kuitenkin aavistuksen liian pieni. Mutta hyvin suurella todennäköisyydellä elämässä tulee jatkossakin staffeja olemaan.

Koen että olen amstaffi/staffi -akselilta löytänyt viimisen päälle oman rotuni, mutta ihailen ja haluaisin omistaa monia muitakin. Dalmatialainen, rhode ja esimerkiksi whippet kiinnostavat suuresti, isoimpana muttana on vain juuri toimeentuleminen staffin/amstaffin kanssa..

Silloin kun oltiin koiraa ottamassa, niin mullehan olisi käynyt mikä tahansa elukka. Erittäin rajatuista vaihtoehdoista (perheessä allergiaa) päädyttiin sitten lopulta villakoiraan. Päätöstä en kadu vieläkään. Mä vakaasti uskon, että vaikka toi turkin hoito ei aina innostakaan, niin kyllä villakoirat on mun juttu. Muita rotuja en välttämättä tarvitsekaan. En vielä tiedä, tuleeko mulla joskus jotain muitakin olemaan, riippuu varmasti monesta tekijästä. Mutta eiköhän nämä puudelit pysy uskollisena mun rinnalla aina. :) Seuraava koira ainakin tulee hyvin todennäköisesti olemaan villa, tosin koosta en ole ihan varma.

Jopa värin osasin silloin n. 8 vuotta sitten valita ihan nappiin: harmaat on kietoneet mut tassunsa ympärille aika tiukasti! Välillä mietin muitakin, mut kyllä se ykkösväri tulee aina olemaan harmaa!

On kyllä lohdullista lukea, että täällä on monia, kellä se valinta ei ole ns. "mennyt nappiin" ekalla kerralla rodun suhteen.

Itse taas uskon, että vaikka kuinka ottaisi rodusta selvää etukäteen ja tutustuisi, voi valinta mennä hyvinkin pieleen. Omalla kohdalla huolestuttaa ehkä eniten ne omat resurssit, mitä koira vaatii. Että kuinka "haastavan koiran" loppujen lopuksi uskaltaa ottaa, ettei aliarvioi omaa osaamista ja voimavaroja. Hirvittää lukea esim. apulasta jatkuvasti uusia ilmoituksia n. 1-2 vuoden ikäisistä sakemanneista,staffeista, boksereista ja terriereistä jotka etsivät uutta kotia "muuttuneiden olosuhteiden" tai "pitovaikeuksien" vuoksi. Uskon, että suurimmassa osassa näistäkin tapauksista on valittu pikkuisen liian haastava rotu omiin kasvatus ja koulutus edellytyksiin nähden, että vika ei ole koirassa vaan siinä hihnan toisessa päässä.

Tällä hetkellä (varmaan se viideskymmenes harkittava rotu menossa, tätä tosin phdittu jo aiemmin ja nyt palattu siihen) itsellä mielessä siintää haave omasta risuparrasta, kääpiösnautserista. Pelottaa, että onko siinäkin ensikertalaiselle liikaa haastetta ja vastusta kun on kuitekin iso koira pienessä koossa, mutta kun mitään ihan lapastakaan en haluaisi... Ja eikös sitä sanota, että koirat ja omistajat yleensä muistuttaa toisiaan, joten siinä mielessä tempperamenttinen ja pippurinen käppänä kyllä sopisi..

Mä voisin kyllä kans vastata näiden kolmen täysin erilaisen koiran perusteella.
Eli meiltä löytyy labradori, espanjanvinttikoira ja kääpiöpinseri.

Labbis on ihan täydellinen labbikseksi. Rauhallinen ja tuumaileva, mutta kun hauskaa tekemistä on niin vauhtia löytyy ihan takuulla. Helpoin koira ikinä ja ihan paras ensimmäiseksi koiraksi. Kuitenkin olen nähnyt niin paljon erilaisia labradoreja, etten tiedä uskallanko ottaa koskaan seuraavaa. Vanhemmilla oli sellainen labbis jonka kanssa olisi saanut tehdä rutkasti töitä tähän omaan verrattuna. Pitäisi etsiä tarkkaan että löytäisi toisen samantyylisen koiran. Mutta ehkä yksi labbis mahtuisi kuitenkin tähän perheeseen tulevaisuudessakin. Sillä on niin suuri sydän <3
Niin ja labbista en aikonut edes ottaa omaksi koiraksi kun ovat niin tylsiä ja tavallisia koiria. Oskari tuli opaskoirakoululta ja siitä piti tulla opas, mutta se jäikin meille.

Sitten tuo vintti. Noh, minä rakastan vinttikoiria niiden ulkonäön ja erikoisen luonteen puolesta. Tarvitsisin kuitenkin koiran jota voi enemmän pitää irti metsäreissuilla ilman että se katoaa horisonttiin ja palaa reikäisenä hetken kuluttua. Tämä vintti on ehkä aika epätyypillinen koska se on aika miellyttämisenhaluinen muihin vintteihin verrattuna, ja tykkää kaikista ihmisistä varauksetta eikä ole yhtään vieraskorea. Vinttikoiran ottaisin myös mielelläni joskus uudestaan, mutta ehkä pienemmän, whippetin tai italiaanon.

Italiaano olis ollu mun vaihtoehto tuolla kääpiöpinserille. Mutta tuö kääpiö tuli meille aika yllättäen, kuten vintti ja labbiskin. Ja tarkoitan tuolla yllättäen tulemisella sitä että yhtäkään näistä koirista ei ole hankittu sillä kaavalla että ensin mietitään mikä rotu, sitten etsitään kasvattajaa ja sopivaa pentuetta.
Labbis tuli opaskoirakoululta koska meillä ei ollut varaa omaan koiraan ja opaspennun kulut hoitaa opaskoirakoulu ruokia lukuunottamatta. Helppo ratkaisu kun omaa koiraa halusi ja hyvä tuuri meidän kannalta kun Oskari ei käynyt oppaaksi. Vinttikoira tuli myös aika vahingossa. Tutustuttiin siihen ohimennen, saatiin tietä että se on vailla kotia ja ihastuttiin kovasti. Kääpiöpinseri tuli kodinvaihtajana sukulaiselta ja mehän ajateltiin että kyllä yks pikkukoira menee tässä sakissa. Kääpiöpinseri rotuna on kuitenkin tuttu tuolle avokille.

Kääpiöpinseri ei ehkä ole mun rotuni. Tai ehkä on. En osaa oikein päättää. Se on niin nopea että mulla monesti aamu alkaa melkein päänsäryllä kun pentu menee pikakelauksella ympäri asuntoa ja pissaa joka paikkaan. Toisaalta se nopeus on ihanan virkistävää tuon leppoisan labbiksen rinnalla.

Tulinko mihinkään tulokseen? En varmaan :D Mutta labbis meillä tulee aika varmasti olemaan tulevaisuudessakin. Toisena koirana varmaan vintti (italiaano) tai kääpiöpinseri. Riippuu vähän kuinka paljon joskus haluan harrastaa, meillä voi olla myös joku ihan muu koira.

Luulen että rotu tulee vaihtumaan tai ainakin perheessä tulee olemaan aina muutamaa eri rotua.
Hirvee romaani ilman päätä ja häntää :) Tulipahan kirjoiteltua.

Vaikka labbisneitimme on aivan mahtava persoona enkä vaihtaisi sitä mihinkään, ei tämän rodun kanssa ole tullut sitä "vau! näitä lisää" -tunnetta. Ainakaan vielä.

Saimi on vähän liikaa kiinnostunut ympäristöstään (toki koulutuksella voi tähän vaikuttaa) ja rakastaa vähän liikaa vieraita. Kun tämän ominaisuuden on käytännössä nähnyt, olen tajunnut haluavani koiran joka leimautuu omistajaansa hiukan enemmän.

Tällä hetkellä paimenet kiinnostaisi, tosin monien paimenien herkkyys arveluttaa. Lisäksi tahdon, että koira on hyvähermoinen ja vähän itsenäinenkin. Saa siis nähdä millainen koirakaveri Saimille vielä löydetään, ovet ovat nyt monille roduille auki.

Vaikka rotuvalinta ei osuisikaan aivan nappiin, jokainen varmasti rakastaa koiraansa yksilönä, joten mielestäni kohtuutonta stressiä ei rodun kanssa kannata ottaa. Mielestäni tärkeintä on miettiä, kuinka aktiiviselle koiralle pystyy kodin tarjoamaan ja lähteä miettimään rotuja sitä kautta.

En ollutkaan vastannut tänne, vaikka niin muistelin

No joo, Dogo argentino, mahtavia koiria oikeissa käsissä ja ulkonäköhän aina upea, mutta.. En ota enää. Tara varsinkin olisi täysi 10 (onhan se välillä kauhea sohvaperuna ja lenkillä perässävedettävä ja toisaalta joskus (harvoin) saa mahottomia virtapiikkejä), mutta allergiat.. Liian iso riski saada taas samanlainen allergiapakkaus, joten ei enää Taran jälkeen.
Jos olisin tiennyt, että rotu näin allerginen, en olisi ottanut.

Pitbull, Aapo oli mahtava (vaikka pentuikää ei tullutkaan nähtyä, mikä riiviö voinut olla?), tietenkin toisia koiria kohtaan oleva viha, (näinollen remmiräyhääjä) ei ollut kivaa, mutta luonteeltaan muuten ja ulkonäöltä Ja nythän meillä siis on toinen pitti talossa ja tulee aina olemaan. Ehkä jos ensi kerralla pentua kahtelis, tai miksi ei taas rescueta jos tämän nykyisen kanssa elämä sujuu mallikkaasti.
Eli pittiin olen enemmän kuin tyytyväinen.

catteri kirjoitti:

Mielenkiinnosta siis kysyn, että oletteko olleet tyytyväisiä omaan rotuunne? Ja jos ei, niin miksi? Ja jos on toista koiraa hankkimassa, päätyisittekö edelleen siihen samaan, tai jos johonkin toiseen, niin miksi?

Juu ja ei. Mulla on ollut siis keeshond ja mudi.

Keeshond oli todella ihastuttava seuralainen. Sen isoimmiksi miinuspuoliksi kuitenkin nousivat kehno terveys, turkinhoito ja koiran aktiivisuustaso yleensäkin - kessu tuntui lopulta, kun se oma aktiivisuusmäärä löytyi, hieman liian laiskalta ja vähään tyytyvältä. Sama harrastuksissa ja koulutuksessa. Jos seurakoiraa tai perhekoiraa olisin etsimässä, päätyisin todennäköisesti uudestaan karvaiseen pystykorvaan - eurasieriin tai vaikkapa mittelspitziin. Sen verran viehättäviä koiria ovat. Tällä hetkellä kuitenkin metsässä rymyäminen ja kunnon tekeminen kiinnostavat enemmän.

Mudi sitten tuli koska sillä oli helppo turkinhoito, hyvät terveystilastot ja jaksamista sekä reippaaseen lenkkeilyyn että harrastamiseen. Mudi kyllä on ihan ässä, mutta taitaa sittenkin jäädä ainokaisekseni. Turhan terävä, temperamenttinen ja sanalla sanoen vaikea. Rasittavan äänekäs. Muuten kyllä tykkään kovasti, paimenkoiramaisuudesta ja koko paketista. Ihana motivoitava, loistava koulutettava, kiintyy kovasti laumaansa. Seuraava koira tuleekin olemaan joku paimenkoiraryhmästä, mutta unelmakoirani olisi luonteeltaan jotakin keeshondin ja mudin välistä - reipas mutta tasapainoinen.

Äiti, tuo ilkimys, meni sanomaan viikko sitten, että miksi en ottaisi seuraavaksi lapinporokoiraa. "Säänkestävä, paimenkoiramainen, työintoinen, mutta tuttavien koira on silti niin ystävällinen, ihana ja rauhallinen, eikä sitä tarvitse edes harjata. Ja sitä paitsi, se olisi ehta lappilainen niin kuin mekin, ja pystykorvainen niin kuin Ruffe (keeshond) !" Olin ihan äimänä, että äiti ylipäänsä osasi summata jonkun rodun noin yksi yhteen. Mulle lapinporokoira on aina tuntunut liian, noh, 'laiskalta' ts. rinnastan sen keeshondiini joka mieluiten torkkui nokosia sisällä kun olisin tahtonut lähteä sen kanssa ulos. Mutta äidin kommentti oli kyllä siitä korvan taakse painuva, että oikeastaan ko. rodussa on paljon asioita, mitä koiralta haen. Saa nähdä. Haluan koiralta myös varmaa motivoitavuutta, Notte esimerkiksi on siinä aivan unelma. Silloin pää kääntyy monesti brittien bordercollieihin. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että otan vielä yhden ns. tosi aktiivisen koiran, koska sinänsä on ihanaa liikkua koiran kanssa paljon ja temppuillakin siinä sivussa, mutta jos sitten vielä tulee näitä samoja tuntemuksia, otan sen porkkarin.

^ Tuo on kyllä minusta jännä juttu näiden mudien kanssa. Sinähän et suinkaan ainakaan foorumin perusteella ole ainoa, jolle on tullut mudi ja se on sitten jäänyt ainoaksi rotunsa edustajaksi. Kovasti mietityttää, että onko sattunut kohdalle vaan tavallista väännökkäämpi yksilö, vai eikö luonne olekaan sitten kuitenkaan vastannut odotuksia. Koska mun mielestä monen mudinomistajan mielestä kyseessä on kuitenkin useimmiten melko mutkaton koira. Olen toki saattanut ymmärtää ihan väärinkin. Tai en minä tiedä, ihmisyksilö kokee antavansa enemmän kuin saavansa, vaikka joku toinen mudinomistaja kokee asian päinvastoin, vaikka koiran luonne pysyisi tilanteessa vakiona (mitä se ei tietenkään tosielämässä keidenkään yksilöiden välillä tee).

Ilo ei ole ollut mikään järin vaikea pentu, mutta sen käytöksessä on paljon sellaista, mikä enteilee jonkinlaista painimista tulevaisuudessa. Minusta. Esimerkiksi mutiseminen, kun joku ei mene Ilon mielen mukaan. Luulen, että jossain kohdassa se koittaa saada tilanteen menemään niin kuin se haluaisi, enkä mudin luonteen tietäen pitäisi lainkaan mahdottomana myös mun väkivaltaista vastustamista.

No joo, mudin osalta osaan vastata varmaan vasta ajan päästä. Schipperkeen olen todella tyytyväinen, ja ottaisin mielelläni samanrotuisen uudestaan. Ja todennäköisesti kun Pessistä (joskus kymmenien ja taas kymmenien vuosien päästä!) aika jättää, niin taloon tassuttelee uusi sipukkauros. Vähän vähemmän urosaggressiivisuutta kun saisi, niin olisin onnellinen. Mutta nykyisenkin kanssa elää vaivattomasti.

^ Mä kyllä todella luulen, että kyse on yksilöstä. Notte erottui jo pentulaatikossa muista täydellisesti, omi toisten ruuat, pomotteli ja piti ääntä. Että sen luonne sinänsä ei ole ollut yllätys, ja kyllähän me pärjätään, mutta monesti olen miettinyt, voisiko päästä helpommallakin. Eli olen vähän epäreilu siinä mielessä, kun teilaan rodun yhden koiran nojalla. Mudeissa todellakin on yksilöitä. Olen nähnyt aivan päinvastaisia mudeja kuin Notte, mutta sitten ne eivät rauhallisuudessaan ja mutkattomuudessaan ole enää mielestäni mudimaisia. Notte on niin aito ja rehellisen tunteikas, että välillä tuntuu, kuin olisin suoraan sen hakenut maalaispustalta Tukholman sijaan.

Eli toisaalta minusta Notte ehdottomasti on sellainen, millainen mudin pitää olla. Se ei pelkää mitään, ja menee aina myrskyä päin. Mutta hermorakenne saa miinusta. Mudi on muuten vastannut mun odotuksia, mutta juuri mainittua terävyyttä tuntuu olevan sopivan sijaan liikaa (ts. joku kokeneempi saisi takuulla enemmän irti Nottesta), ja koira on välillä hermostuessaan kaikkea muuta kuin tasapainoinen. On se silti aivan ihana, ja uskon, että mulle voisi löytyä sopivampi mudi vastaisuudessa. Mutta kieltämättä olen alkanut epäilemään rodun hermorakennetta. Joko on yliväänteikkäitä tai sitten joissain linjoissa suoranaisia lapasia, jotka eivät mulle ole enää mudeja. Välistä on vaikea napata.

Niin ja vielä lisäyksenä, mä olen koulutuskentillä saanut kahdenlaista palautetta, siitä miinusta, etten ole tarpeeksi suoraselkäinen johtaja, ja toisaalta sitä, että 'no nää unkarilaiset on vähän tällaisia, ei ne muuksi muutu' (pohjoisessa on pumeja ja puleja). Tietyllä tapaa sitä jää pyörittelemään tätä stereotypiaa, mutta toisaalta haluaisi taas osoittaa sen vääräksi. Mutta summa summarum, mulla on ehkä turhan väänteikäs koira itselleni: olen tosi kiihkeä ja lyhytpinnainen, ja kun koirakin on kiihkeä ja lyhytpinnainen, me vain riehutaan ja kiukutellaan toisillemme. Mulle on sanottu, että olen niin innostava, että mulle sopisi paremmin joku rauhallinen koira, jolle voisin mielin määrin tsemppailla. Mudille se on liikaa ja aiheuttaa ylikierroksia. Mutta sitten taas kun meillä menee yksi yhteen, Notte on aivan uskomaton, juuri sellainen jokapaikan lassie mistä olen unelmoinut. Mutta se työ vaatii paljon !

Ja välillä mulle on tullut niitäkin tuntemuksia, että tässä on mun elämäni koira, kaikkine rikkauksine ja vaikeuksineen. Ei tule toista samanlaista. Mutta se oma rotu mahtaa olla joku eri, mudi tuntuu niin riskipeliltä.

Hei, jos me tultais joskus kesällä Notten kanssa Ouluun niin voitaisi ihan konkreettisesti vertailla ?

Meillähän juttu meni niin, että vanhemmillani on schipperke ja päätin, ettei toista samanlaista tule, koska toista noin hyvännäköistä, hyväluonteista (siis perhekeskeinen ja tekee meidän kanssa mitä tahansa, ymmärtää kaiken jne.) ei mistään löydy! En siis halunnut että alan vertailemaan yksilöitä tms. Ihan tyhmä ajatus joo, mutta joku pitää sitä ykköskoiran paikkaa.

Sitten tuli avokin kanssa koirahaaveiden todeksi toteuttaminen ja rotua alettiin miettimään. IHAN HIRVEÄTÄ!! Itse joskus olin ihastunut novascoteihin, lähinnä ulkonäköön nuorempana ja aina se on taka-alalla pysytellyt. Pistin tänne kuitenkin rotupohdinta kyselyn ja ehdotettiin cirneco dell'etnaa. Voi luoja, siinä meni mun sydän ja sielu ja kaikki. Ulkonäkö, luonne KAIKKI on täydellistä. Helppo turkki, erikoisuus, osaa olla omissa oloissaan, tekee jos minä haluan ja päätän mutta pakko ei ole jne. JA SITTEN ON SE AVOKKI. "Toi ei kyllä näytä koiralta, aika kummallinen, ei hyvä" jne. Sanoin että meillä ei mun mielestä riitä aika tai tarjonta tollerille ja että mua pelottaa sellaisen ottaminen (avokin haave siis tolleri). Sitten pohdittiin ja pyöriteltiin ja okei, kyllä me tarvitaankin joku säänkestävä, aina iloinen ja valmis, minkä kanssa voi kokeilla kaikenlaista harrastusta. Ja nyt sitten odotellaan pentua kotiin. Eikä tämä todellakaan ole siis mikään että "otetaan nyt energinen kun on kivannäköinen" vaan ihan oikeasti sopii meille. Jos kasvattaja meidät hyviksi totesi niin mun itseluottamus ainakin kasvoi.

Kuitenkin sen cirnecon otan, seuraavaksi sitten, vuosien päästä joskus. Sen myötä uskaltaudun näyttelyihin yms! Jos joku sydämen vie niin kai se pumppu on takaisin haettava...

Esme kirjoitti:

Meillähän juttu meni niin, että vanhemmillani on schipperke ja päätin, ettei toista samanlaista tule, koska toista noin hyvännäköistä, hyväluonteista (siis perhekeskeinen ja tekee meidän kanssa mitä tahansa, ymmärtää kaiken jne.) ei mistään löydy! En siis halunnut että alan vertailemaan yksilöitä tms. Ihan tyhmä ajatus joo, mutta joku pitää sitä ykköskoiran paikkaa.

Mulla on kyllä tämä sama, enkä voisi Pessin elinaikana ottaa toista skipiä. Ehkä sitä sais ittensä sitten psyykattua niin, että ei niin kovasti vertailisi uutta vanhaan.

Notte, ehdottomasti. Ilokin on sitten vähän vanhempi, niin siitä on helpompi jo olla jotain mieltä. Ja haluan muutenkin nähdä jos tuutte pidemmäksi aikaa Suomeen.

Mullahan rotuna on siis bedlingtoninterrieri. Ja kuulun siihen (äärimmäisen harvalukuiseen) joukkoon, joka ihastui luonteen lisäksi siihen ulkonäköön. Siis sehän oli aivan valloittava heti ensinäkemältä. En tosin tiedä ketään muuta, kenelle näin olisi käynyt. :D Ja joku oli noista lammaskommenteista jotain jutellut, niin tuskin niistä kukaan loukkaantuu verisesti. Koira näyttää lampaalle. Jänikselle. Varikselle. Kerran Nukka näytti kyllä koirallekin.

Mutta siis, en vaihtais. Toki saatan joskus jossain elämänvaiheessa tehdä syrjähypyn, ja ottaa rinnalle jonkun toisen rodun, mutta tässä vaiheessa tää on niin mun rotu, kun voi vaan olla. Tykkään turkin laitosta, ja siitä ei ole liikaa vaivaa. Aktiivisuustaso on sopiva, mukautuu aktiiviseen elämään, mutta tykkää myös lösöttää, jos on laiskempi päivä. Luonne on mulle niin nappi, kun voi olla. Toki vieraita voisi vähän vähemmän rakastaa, mutta sukulaiset on mielissään, kun Nukka tykkää niistäkin niin paljon. Toki tiedostan sen, että läheskään kaikki yksilöt ei tule toimimaan läheskään noin hyvin esim. tokokentillä. Nukan emä varmaan vetäis kentällä tirsat tai juoksentelis ympäriinsä.

Pukeminen joskus ärsyttää, mutta se on asia, jonka kanssa voin elää.

Olen tyytyväinen molempiin rotuihin, joita minulla on ja varmasti ainakin noita poro-otuksia tulee olemaan jatkossakin. Slk:nkin voisin kuvitella ottavani, joskin ei ole tällä erää suunnitelmissa. Voisin kuitenkin kuvitella ottavani myös muitakin rotuja. Vaikka lpk tuntuu hyvin oikealta ja istuu toiveisiini, niin ne toiveetkin tulevalta koiralta voi ajanmyötä muuttua. Jos siis joskus haluan esimerkiksi "tykimpää" harrastuskoiraa, niin sitten minulla on muita rotuja katsottuna siihen. Jos harrastaminen ja arkielämä pysyy näissä kuoseissa, niin lpk istuu minulle mainiosti Se on säänkestävä, helppohoitoinen, omaa silmääni miellyttävä peruskoira, joka soveltuu sekä harrastuksiini ja arkeeni.

Ebeli kirjoitti:

Mullahan rotuna on siis bedlingtoninterrieri. Ja kuulun siihen (äärimmäisen harvalukuiseen) joukkoon, joka ihastui luonteen lisäksi siihen ulkonäköön. Siis sehän oli aivan valloittava heti ensinäkemältä. En tosin tiedä ketään muuta, kenelle näin olisi käynyt.

Nyt tiedät Minä voin sanoa ihastuneeni juuri bedlingtonin ulkonäköön. Nimenomaan livenä bedlarit ovat käsittämättömän ihania kun taas kuvissa näyttävät monesti himppasen omituisilta. Luonteen ajattelin ennen olevan liian ärrierimäinen omaan makuuni, mutta nyt kun olen enemmän tutustunut rotuun, luonnekin alkaa natsata yhä enemmän. Bedlari on siis ehdottomasti kakkosrotulistalla sitten kun jenkeille alan etsiä seuralaisia.