Koirat.com

Meiltä löytyy kahden eri rodun edustajaa: staffi ja rotikka. Kun koiraa alettiin hankkia niin rotikka oli ykkösvaihtoehto, mutta kaivattiin kuitenkin siihen elämän tilanteeseen hieman helpompaa, avoimempaa ja vähemmän vaativaa rotua. Staffi vastasi tuota mielestämme hyvin ja oltiinkin rotuvalintaan tosi tyytyväisiä. Pitkään oltiin toista staffia hankkimassa, mutta lopulta rodun terveystilanne ja mun harrastushalut käänsi kupin siihen, että pääsin toteuttamaan mun nuoruuden unelman ja hankkimaan rotikan.

Nyt kun tuo nuorimmainenkin on jo 1,5vuotias niin kyllä mun on myönnettävä, että se rotikka on ehdottomasti mulle se läheisempi rotu ja tuo nuorimmainen tuntuu enemmän itselle sopivalta koiralta ja uskon, että seuraava koira tulee myös olemaan mustaruskea. Vaikka mä tässä jo hetken oon välissä miettinyt sitäkin, että josko meille belggari joku päivä tupsahtais...luulen kuitenkin että mulle on harrastuskoirana loppupeleissä sopivampi tuollainen tasaisempi "dieselimpi" otus.

Sitten taas staffi on mun avolle se ykkösrotu. Staffit on mulle rotuna rakas ja tuo oma pikku possu on mulle tosi rakas ja tärkeä siinä missä rotikkakin. Kuitenkin mä koen, että staffi ei oo harrastuskoirana sitä mitä haen (jo senkin takia, että PK-oikeuksia ei ole) ja siksi jää rotuna tuon rotikan varjoon. Missään nimessä en kadu staffin hankintaa ja tiedän, että kun tuosta omasta aika jättää niin varmasti meille vielä staffi uudestaan tassuttelee.

Tällä hetkellä näkisin ihannekokoonpanona kaksi rotoa harrastuskoirana ja sitten staffi hoitamassa "seurakoiran virkaa". Toisaalta oon mä sitäkin miettinyt, että tavallaan ois kuitenkin kiva jos se perheen "seurakoira" ois oikeesti joku helpompi ja vähemmän vaativa pienempi seurakoira.

Santtu kirjoitti:

JAh, ristiriitaisia ajatuksia herättävä kysymys. Rodussahan ei ole mitään ns. vikaa, mut helpommin motivoitava yksilö taas kyllä kelpais Sinänsä jos tuo ois vähemmän itsenäinen ja helpommin motivoitava niin osaisko niitä onnistumisen hetkiä arvostaa yhtä paljon?

Meiltä löytyy nyt yksi musta-hopea kääpiösnautseri narttu.
Tuo sama motivaatio juttu koskee tätä pientä neitiä ja onnistumisissa ollaan myöskin samaa mieltä.

Meille tuli käppänä, kun tätini kasvatti niitä.. On se rakas oma fiksu ja narttumainen narttu. Ovela ne. Mutta tykkään sen tietynlaisista piirteistä. On nopea oppimaan jne.
Mutta koiran tietynlainen itsenäisyys, itsepäisyys, pehmeys/herkkyys jne. tekevät harrastamisesta haasteellista.
Meillä ei ehkä ihan helpoin luonne ensimmäiseksi koiraksi, mutta olen iloinen, että sain tuon koiran, olen paljon oppinut koirista ja Wilman kouluttaminen on mielenkiintoista ja toisinaan turhauttavaa..
Tykkään harrastaa Wilman kanssa tokoa ja agia.. Ollaan niin onnellisia, kun jokin asia saadaan sujumaan.. Näiden kanssa vaan täytyy välillä olla koiraa ovelampi.

Meillä ei tule toista käppänää olemaan samaan aikaan.. Ainakin nyt ajattelen niin.. Olen ajatellut, että sitten kun Wilmasta aikaa jättää, voisi meille tulla toinen käppänä. Mutta en ole mikään kovin aktiivinen turkinhoitaja, joten kahta ei ainakaan nyt samaan aikaan tule..

Seuraavaksi toiseksi koiraksi on tulossa joko bordercollei tai australiankelpie ainakin tällä hetkellä. Ja nimenomaan minun toiseksi harrastuskoiraksi ja itse pääsisin tutustumaan uusiin lajeihin. Bortsu/kelpie tulee myöskin siitä syystä, että haluan toiseksi koiraksi, koiran, joka on helpommin motivoitavissa sekä jaksaa tehdä silloin kun itse haluan.

Käppänä, kun ei tee aina kun omistaja haluaa..

TAISI tulla aika sekalainen kirjoitus, mutta koittakaa saada jotain selvää.. Täällä yövuorossa ollessa ei aina onnistu kirjoittamaan ihan selkokieltä..

Täällä suomenlapinkoira.
Toinen koira tulee olemaan erirotuinen. Ei sillä että lapinkoirissa olisi mitään vikaa, mutta oma yksilöni viihtyy ulkona hieman liiankin hyvin. Sisällä se vain läähättää vieressä ja odottaa ulospääsyä. Pitkät lenkitkään eivät vaikuta Mörön haluun olla ulkona. Vaikuttaa siltä että se ei nauti sisällä olosta ollenkaan.Tästä syystä asustaakin nyt vanhemmillani, jossa on mahdollisuus ulkona oloon.
Lapinkoira on kyllä luonteensa puolesta aivan ihana rotu.

Meillä elää lk mäykky ja kk holsku. Aika erilaiset rodut, mutta kumpikin sopii siihen tarkoitukseen, mihin ne on otettukin. Mauri on isännän metsästyskaveri ja mun lenkkikaveri. Roope taas sitten otettiin mulle harrastuskoiraksi ja kunnonkohottajaksi. Kumpaankin koiraan olen ollut tyytyväinen ja todennäköisesti tulen pysyttelemään molempien rotujen parissa jatkossakin, tosin avoimena eri karvamuunnoksille.

Vaikka mäykkyä ei rotuna kauaa pohdittu, niin nuo nakkikoirat on vaan jotenkin niin isoja sydämenvalloittajia, että eihän semmoista pysty millään vastustamaan, vaikka luonne on välillä raivostuttavan itsepäinen ja yhteistyöhaluton. Holsku on taas ollut mun pitkäaikainen haave, jonka hankkimista harkittiin hyyyvin kauan. Jos olisin 5 kuukauden yhteiselon jälkeen sitä mieltä, että ei enää toista samanlaista, niin pulassa oltaisiin. :D

Isännältä on jo anottu lupa seuraavalle koiralle, joka on näillä näkymin karkkarimäykky. Sitten kun Roopen harrastusura on ehtoopuolella, niin ajattelin ottaa joko kk tai lk holskun uudeksi harrastuskoiraksi. Tällaiset on suunnitelmat tällä hetkellä, toki muitakin rotuja on pyörinyt mielessä. Ei vaan millään riitä tila, aika tai raha kaikkien "unelmien" toteuttamiseen.

Olen ollut rotuun täydellisen tyytyväinen, saattaa olla silläkin vaikutusta että meille on osunut ihmeellisen tervejärkinen ja erittäin ''helppo'' koira, on ollut uskomaton tuuri jos näin nyt voi todeta. Joskus kyllä jopa toivois, että ois ollut haastetta vähän enemmän...
Rotuna siis labbis.

Koira vastasi odotuksia ja luonnekuvaus menee ihan täysin niin kuin sanotaan, ainakin meidän yksilöllä. On ihanaa kun messissä on avoin, energinen, helposti oppiva, vesipeto ja (lähes) haukkumaton koira, jonka typerille ideoille/tempauksille saa aina nauraa. ;-)
Huonot puolet mitä tuosta nyt voi sanoa (ja mitkä onkin täällä jo tulleet muutamaan otteeseen esille), on se että koira aikuistuu ja pääsee siitä lapsentörttöilystään eroon vasta 4-6 - vuotiaana, jos silloinkaan + allergiat, jotka on meilläkin riesana. Muuten tyyppi on ollut kyllä ihmeen tervekin (koputtaa puuta).

Epäilenpä että itselläni tulee olemaan myöhemmässä elämänvaiheessa aina labbiksia, kunnes pääsen tästä opiskelijaelämästä eroon. Nyt tämä neiti jää kuitenkin ikänsä vuoksi vanhemmilleni viettelemään eläkepäivänsä, ja mun haaveissa siintää tanskandoggi, joka tulee olemaan ensimmäinen täysin oma koirani.
Suurella varmuudella tulee olemaan seuraava koirarotuni. Muita kiinnostavia on runsaasti, ja toivonkin etten tulisi koskaan jämähtämään vain yhteen tiettyyjn rotuun. Esimerkiksi WSS, shetlanninlammaskoira, bokseri, irlanninsusikoira, basset hound, welsh corgit ja tolleri kiinnostavat kovasti. Tosin erään aivan hypersuperylienergisen novascotiannoutajan tavanneena mietityttää vähän.

Monista paimenkoirista, luurankomaisista vinttikoirista, terriereist ja pienemmistä roduista(lukuunottamatta nyt toi sheltti ) en sitten taas ole niin kiinnostunut.

Hyvä keskustelunaihe muuten!

Olen erittäin tyytyväinen Siperianhuskyyn rotuvalintanani, ei tästä koira enää parane ! Kaikinpuolin kuin minulle tehty rotu niin käyttöominaisuuksiltaan, kuin ulkoisestikin. Suomenlapinkoiria on perheellämme ollut menneisyydessä, eikä rotu tunnu enää ollenkaan oikealta/omalta (liekkö koskaan kunnolla tuntunutkaan). Myös monirotuisista minulla on ollut pelkästään positiivista kokemusta, joten näitäkin tullaan näkemään niin nyt kuin vastaisuudessakin.

Mä otan toisen cockerin sitten kun Jedi on vanha tai jos on mahdollista pitää yli kahta koiraa kerralla! Rakastan cockereita; miten voi 8kk vanha koira olla näin aikuinen ja rauhallinen? Miten voi koira tehdä kaiken häntä heiluen? Seuraava koira on kuitenkin aussie (pitkän haaveluin tulos), koska tiedän jo nyt cockerin jäävän vähän liian hitaaksi ja ei-niin-miellyttämishaluiseksi. Tosin musta tuntuu, että Jedi kantaa ikuisesti Maailman parhaan koiran -titteliä mun elämässä.

Bortsu löytyy, ja olen ehdottomasti tyytyväinen rotuvalintaan. Itse asiassa niin tyytyväinen, että seuraavakin taloon tuleva koira on bordercollie - mitään muuta vaihtoehtoa ei edes ole.

Mukavaa lukea Tigrun ajatuksia aiheesta :)

Meillä bedu oli lopulta enempi miehen valinta, kuin minun. Minustakin se näytti vähintäänkin oudolta, mutta kun näin ei rodunomaisessa trimmissä olevan koiran, niin ajattelin, että sellaisena se menisi.. No kappas, miten kävikään? Useampi bedu on, ja lisää tulee. Ja taidan olla turkki-ihmisiä kovastikin :D Tosin en säästele sitä erityisemmin, mutta pesen useasti ja sitten väkisin aina pitää pesunyhteydessä vähän tasoitella jostain tai aloittaa kunnon sessio.

Pidän bedlingtoneissa nykyään juuri niiden rakenteesta. Rakastan varsinkin Artturin pohjattoman iloista luonnetta. Näitä on ihanaa lenkittää irtaallaan, ja katsella kun nauttivat juoksemisesta. Varsinkin Artturi on ihan höpö iloinen ja hassu. Juoksussa vaivattomuus ja keveys. Ovat myös tarvittaessa niin hiljaisiaeläjiä. Ei ole sellaista älämölöä, paitsi jos Artturi alkaa leikkiä itsekseen leluillaan :)


Mutta tästä kaikesta huolimatta minun sisimmässäni on vakava vinttarireikä. Affeja olen silmäillyt vakavilla aikeilla, ja välillä Silkeniä ja Borzoitakin. Turkkia turkki-ihmiselle. Ja sellainenkin toivottavasti laumaamme jossain vaiheessa tulee <3

Oma valkkari on kyllä pääasiassa ollut positiivinen yllättäjä. Rotuvalinta oli miehen kanssa tehty kompromissi (mulla oli ehkä silloin ykkösenä mielessä tämä tai saku, mies haaveili saarloosinsusikoirasta tai huskysta, mutta lämpeni valkkarille kun sellaisia tapasi pari). Valkkarissa harmittaa sen arkuus ja varauksellisuus, joka omassa koirassa ei suinkaan ole pahimmasta päästä, mutta joitain hölmöjä säikkyilyitä silläkin on, vaikka perusluonteeltaan onkin utelias ja tunkee nenä edellä joka paikkaan. Luna on yllättänyt positiivisesti yhteistyöhalukkuudellaan ja työinnollaan. Lieneekö vaan nuoruusiän tohinoita, mutta toivotaan että iloinen yhteistyö jatkuu tulevinakin vuosina. Kuvittelin, että meille tulee perus seurakoira, lenkkikaveri, jonka kanssa voisi sitten omaksi ilokseen käydä kaikenlaista harrastelemassa hyvin, hyvin epävirallisesti. Mihinkään tavoitteelliseen harrastamiseen en uskonut itseni enkä koiran pystyvän. Mutta kyllä se nyt siltä näyttää että joskus ihan kisoihin asti itsemme tungetaan, jos vaan kaikki sujuu hyvin eikä likan tekemisen into lopahda ja mä osaan tehdä sen kanssa hommia oikein. Koiralla vaikuttaakin olevan paukkuja hiukan enemmän kuin aluksi arvelin. Aika näyttää millainen tulevaisuus meillä on, vuodenhan Luna vasta on, ja paljon ehtii tapahtua, toivon mukaan hyvään suuntaan.

Valkoisenpaimenkoiran voisin kyllä vielä hyvinkin joskus ottaa. En ehkä seuraavaksi koiraksi, mutta mikäli valkkarin jalostus luonteen puolesta kehittyy parempaan suuntaan ja mm arkuutta saadaan karsittua pois, tulevaisuudessa saattaa meiltä toinenkin valkoinen löytyä. Jotenkin kaipaisi tuhon rotumääritelmän luonne-osioon muutenkin vähän selkeyttä, mihin päin rotua ollaan viemässä, seurakoiramaisempaan vai vietikkäämpään suuntaan. Kyseessä on kuitenkin kohtalaisen uusi rotu, eikä kaikki palaset ole vielä vakiintuneet omille paikoilleen. Tällä hetkellä materiaali on aika kirjavaa, ja paljon löytyy näitä Kindermunia mistä ei aina tiedä millaisen yksilön saa. Kysyntää saattaa ehkä nyt olla enemmän leppoisille seurakoiratyypeille suosion noustua, toisaalta yhä useammat koiranomistajat haluavat nykyään harrastaa kaikenlaista koiriensa kanssa ja eläimeltä halutaan muutakin kuin lapsiystävällistä lenkkiseuraa. Aika näyttää tässäkin, mihin suuntaan rotu menee.

Seuraavan rodun kanssa olen päässäni tahinut jo muutaman vaihtoehdon kanssa, ja viimeistä taistoa käy edelleen beauceron ja saksanpaimenkoira. Muutamia muitakin vaihtoehtoja on mielessä ollut, mutta beussin puolelle näyttää nyt menevän, siihen on suurin kiinnostus tällä hetkellä ja kasvattajiin on tutustuttu, vaikka uuden tulokkaan aika ei olekaan vielä. Tällä kertaa hoidetaan kuitenkin tuo pohjustustyö kunnolla ja selvitellään taustat ja punnitaan vaihtoehdot tarkkaan ennen kasvattajan lopullista valintaa. Saksalainenkin varmasti tulee meillä joskus asustamaan, toivottavasti elinvuosia piisaa että ehtii kaikki rotuhaaveensa toteuttaa.

Meiltä löytyy kolmea eri rotua+seropi. Ainoat näistä nykyisistä koirista ovat griffonit, jotka oikeasti koen itselleni sopivaksi roduksi. Kaikin puolin niin helppo koira, ei vaadi mahdottomia mutta jaksaa tehdä jos tarve vaatii. Ulkonäkö on niin mulle sopiva kuin vain voi olla. Koirassa pitää olla "sitä jotain" ja griffoneissa sitä on. Tässä ehdottomasti rotu joka saa jatkossakin toimittaa meidän pikkukoiran/koirien virkaa.

Rottweiler on hieno koira, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Tämä mielipide ei ole muuttunut vaikka oman kanssa elämä ollut yhtä taistelua, helvettiä ja kyyneliä. Rottweiler on kaikinpuolin muuten itselle sopiva mutta tämän yhden yksilöän perusteella päässä on vain ajatus että rotu liian vaikea itselle vaikka terveen ja tervepäisen yksilön kanssa saattaisin hyvinkin pärjätä. Lisäksi rodun toiminnanhalu on ehkä hiukan liikaa itselle, varsinkin jos muitakin koiria hoidettavana. Pääsääntöisesti en koe rotikkaa itselle sopivaksi mutta kuitenkin takaraivossa kolkuttelee että mitä jos kuitenkin sitten Lexan jälkeen taas rottispentu, tällä kertaa kunnolliselta kasvattajalta jonka tuki kun tulee ongelmia. Kaikki virheet on tehty tän nykyisen kanssa joten luonnollisesti osaisi toimia sitten oikein seuraavan kanssa. Saa nähdä, jääkö Lexa viimeiseksi kyseisen rodun edustajaksi.

Labbis! Voi, ei enää ikinä! Ja tästä olen varma. Vaikka itsellä nyt toinen menossa kyseistä rotua, niin rotu ei kyllä sytytä. Labbis ei herätä sisällä mitään sellaista, mitä esim. rotikka tai griffonit herättää. Ja mies on täysin samaa mieltä, että tähän talouteen ei tule enää yhtään labradoria tai muutakaan noutajaa joten kerrankin ollaan jossain koira-asiassa sama mieltä. Ehkäpä silloin labbis voisi olla varteenotettava rotu jos mulla olisi hinku kisata aktiivisesti/tavoitteelisesti esim. tokoa/PK-lajeja. Ihannekoirahan tämä sellaiseen on mutta mulla periaatteessa labbis menee "hukkaan".

Seropi (Espanjan rescue) on aivan ihana koira ja sillä on erityinen paikka mun sydämessä näin "urosihmisena" koska on narttu ja sekarotuinen. Sekarotuista kun meille ei pitänyt ikinä tulla ja eikä varsinkaan narttua. Kaunis koira, täydellinen, terve rakenne sekä höpsö hassuttelija luonteeltaan. En ottaisi seropia Suomesta. Tai en ainakaan pentua, ehkä joskus joku aikuinen kodinvaihtaja voisi olla kiva. Onhan mahdollisesti hyvin kaltoinkohdellulle espanjalaiselle ihana antaa koti joten voi olla että joskus tulevaisuudessakin meillä tulee olemaan rescue, tai sitten ei. En osaa sanoa ollenkaan. Sheballa nyt on niin paljon vielä elämää edessä että tälläisiä on turha edes miettiä. Seropeja en kuitenkaan halua alkaa "kerätä", rodulliset kuitenkin enemmän mun juttu.

Onneli kirjoitti:

Olen ollut rotuun täydellisen tyytyväinen, saattaa olla silläkin vaikutusta että meille on osunut ihmeellisen tervejärkinen ja erittäin ''helppo'' koira, on ollut uskomaton tuuri jos näin nyt voi todeta. Joskus kyllä jopa toivois, että ois ollut haastetta vähän enemmän...

Noniin, veit sanat suustani jossain määrin =) Minulla rotuna Schipperke. En ihan enää muista miten päädyin tuohon rotuun, pystykorvainen kippurahäntä ilmeisesti oli se johtoajatus jossain määrin. Kun koiraa rupesin hankkimaan tosissani, oli suomenlapinkoira ykkösenä, mutta yksiöön ja silloin vielä autottomaan talouteeni ei vaan sen kokoluokan koira istunut millään.

Skipi oli sitten valinta, kätevänkokoinen, koiran näköinen (kuultu useiden koiraa moikanneiden suusta "on kuitenkin ihan koirannäköinen vaikka noin pieni") ja varsinkin rotuominaisuuksissa ja luonteessa sitä jotain (verrattuna esim. cavalieriin joita naapurissa hoitelin nuorena ja harkitsinkin omaksi joskus, mutta jotenkin liian seurakoiramainen sitten lopulta). Silti kun rotu oli päätetty omassa päässäni vielä emmin onko musta schipperkeleen emännäksi, jotenkin se vaakakuppi aina vaan kallistui pikkumustan puolelle.
Rodun kuuluminen paimenkoiraryhmään saattoi myötävaikuttaa paljonkin: basset griffon vendeeniäkin harkinneena halusin kuitenkin lähtökohtaisesti koiran jota uskaltaa pitää irti suht rauhallisin mielin muuallakin kuin umpimetsässä. Ei nyt puututa rodunsisäisiin poikkeuksiin tässä sen enempää, yhtään..

Tämä vanhempi koira tosiaan on ollut ihan kymppi itselleni (ei siltä kummoisia kyllä ole vaadittukaan, peruskoulutettu ja perussosiaalinen tapaus, ei haasta riitaa tms. leppoisa mutta valpas ja ehdottoman omanarvontuntoinen/vakaa) mutta.. sittenpä rupesin kaipaamaan vähän mausteisempaa tapausta ja päädyin taas muutaman rotuvaihtoehdon (terrierit ja weco.cardican sekä griffonit ) ) kautta taas schipperkeen. Ja PIM! Muutaman kuukauden yhteiselon myötä on tullut selväksi että sain mitä hainkin, pikkasen mausteisemman version schipperkeleestä ja nähtäväksi jää, oisko ollut rodunvaihto (taikka seropinkin) paikallaan..

Itselläni on sekarotuinen, ja on onnistanut siinä suhteen, että koira on kaikinpuolin ollut ikänsä terve ja täyspäinen, suhteellisen helpohko, vaikkakin tibbemäisen itsepäinen ja itsenäinen, mutta täydellinen ensimmäinen koira. Nuorempana jopa kaihdoin rotukoiria jostain tuntemattomasta syystä, nyt vanhempana on alkanut kunnon harrastaminen ja jopa koiranäyttelyt kiinnostamaan, vaikka puolestani omaan talouteeni on aina rescue-koirat tervetulleita vastaisuudessakin. Kadulta/tarhalta otetun koiran kasvamista on jotenkin huomattavasti mielenkiintoisempaa omaan silmään seurata kuin pennun. Koiranpennut on ihan kivoja joo, mutta en kotiini sellaista vain haluaisi... Olenko edes kummallinen.

Omaa rotua tässä kovasti pohdiskellaan lähitulevaisuutta varten. Jätin isot rodut pois (dobermannin, kultsun ja dalmatialaisen) lähinnä, että voi jostain hinnasta karsia (ruuat, matkustaminen), ja keskityn keskikokoisiin. Kiinnostamaan ovat alkaneet staffordshirenbullterrieri, bullterrieri, shiba inu ja portugalinpodenco. Haaveet tosin vaihtelevat sitä mukaan kun kuulen huonoja ja hyviä puolia tietystä rodusta, miten soveltuu kriteereihini jne, joten kuka tietää mihin rotuun päädyn parissa vuodessa.

Täältä löytyy rhodesiankoiria, ja rotu on täydellinen meille sekä mun että miehen mielestä. Mulla on kyllä monta "haaverotua", eli itse olisin valmis ottamaan rhoden rinnalle myös toisen rotuisen koiran, esim. jonkun vinttarin (rescue-koirista olen haaveillut vuuuuuuosia) mutta ilman rhodeja en haluaisi olla. Ja mies on vankkumaton rhodejen kannattaja (siksi meiltä ei löydykään muun rotuisia). Rhodesiankoirien huono puoli on se että niillä on nykyään harmillisen paljon immunologisia vaivoja, eli ihovaivoja, allergioita, sen sellaista. Itse olen saanut painia näiden ongelmien kanssa ihan riittävästi myös. Mutta siitäkin huolimatta, olen jotakuinkin 100% varma että seuraava pentu tulee olemaan rhodesialainen. Mä rakastan näiden persoonia, ovat mielettömiä tyyppejä! Niin fiksuja, kilttejä, herkkiä, hyvin hyvin "aistikkaita" olentoja... todella upeita. Ja mitä tulee ulkonäköön, en keksi maailmasta yhtään toista rotua mikä mielllyttäisi enempää omaa silmää. Mun mielestä rhodesiankoira on vaan maailman kaunein koira.

Täältä löytyy brasilianterrieri (ja toinen on tulossa ). Ei ollut varsinaisesti täysin oma valinta, terrieriä ei pitänyt ikinä olla tulossa. Olen aina halunnut koiran ja olin jo kauan ollut sitä silloin ihan oikeasti hankkimassa, mutta aina keksin jotain esteitä tai vaihdoin rotua. Sitten lopulta Lara tuli erityisjärjestelyjen kautta, käytännössä oli pari viikkoa aikaa tutustua rotuun ja tehdä päätös. Se ei ollut helppo, mutta en ole hetkeäkään katunut sitä. Ja nyt brassit ovat vieneet sydämen ihan kokonaan. Samoin kävi muuten avollekin, joka ei edes pitänyt koirista ennen kuin tutustui Laraan.

Laralla on omat erityisominaisuutensa, mutta se on myös selkeästi tyypillinen brassi. Pidän erityisesti niiden energisyydestä, valppaudesta ja sellaisesta "mäkin oon mukana" -hengestä. Myös iso ego, prinsessamaisuus, itsepäisyys, omatoimisuus, älykkyys ja kyky noppia opeasti ovat suurimman osan ajasta tykättäviä ominaisuuksia. Kuten jo ainakin parin muun tekstistä on käynyt ilmi, myös itse olen tullut siihen tulokseen, että onnistumisien aikaansaama fiilis on sitä parempi, mitä enemmän sen eteen joutuu tekemään töitä. (Koiramme lehdessä oli muuten juttu brasseista, ehkä 3. viimeisimmässä numerossa? Se oli todella hyvä ja hauska, kuvasi brasseja todella hyvin, suosittelen lukemaan jos lehti vielä jostain löytyy)

Negatiivisin ominaisuus on varautuneisuus, mikä Laralla on erityisen vahvana. Ihmisten suhteen sitä ei sinänsä huomaa, Laraa ei vaan kiinnosta. Puoli tutut ja sitä tutummat ihmiset se tervehtii iloisesti ja suostuu rapsuteltavaksikin, mutta jos lenkillä joku vieras tulee silittelemään niin se mieluumiin poistuu paikalta tai ainakin näyttää siltä, ettei sitä voisi vähempää kiinnostaa. Vieraiden koirien kanssa se ei tule toimeen juuri ollenkaan. Kaikki on ok kunhan ne pysyvät kaukana, mutta jos joku yrittää lähempää tuttavuutta, Lara ärähtää. Tutut koirat on ok, mitä se on nähnyt enemmän ja mihin se on saanut rauhassa tutustua. Varautuneisuus ilmenee myös uusissa tilanteissa ja paikoissa, mutta siis tästä ei aiheudu sen suurempia ongelmia, kun itse muistaa pysyä rauhallisena ja päättäväisenä.

Brasseja meillä tulee varmasti olemaan aina, mutta yksi suuri haave on saada joskus vielä dobermanni. Ensimmäiseksi koiraksi en sitä silloin aikoinaan halunnut (valitsin sitten "helpon" terrierin.. ), mutta jonain päivänä sellainen vielä ilmestyy. Kunhan on oma auto, iso piha ja sisäänkäynti mistä pääsee kylpyhuoneeseen/apukeittiöön pesulle (brassi on kokonsa puolestakin kätevä, kun joutuu matkustamaan paljon julkisilla ja tällä hetkellä koira kannetaan yläkertaan kurakeleillä pesulle, mikä ei ison koiran kanssa ihan toimi..). Meillä oli myös muita vaihtoehtoja, kun mietittiin seuraavaa koiraa (esim. minä haaveilin kiinanharjakoirasta, avo pomeranianista, ja myös parsonrussell oli yksi vaihtoehto), mutta lopulta aina vaan päädyttiin takaisin brassiin. Mitä sitä turhaan enää etsimään, kun sopiva vaihtoehto löytyy nenän alta.

Beauceron tulee olemaan myös seuraava koira. Toki vasta sitten joskus vuosien päästä... Nämä eivät voisi sopia mulle paremmin. Tipsumääränkin toivon tuplaantuvan, kun sitten joskus päästään muuttamaan maalle ja on tilaa koirille enemmän.

En tiedä mikä hulluus mut sai kiinnostumaan tuosta meidän sekarotuisen pentueesta, sillä jälkeenpäin olen ajatellut miten riskipeliä oli ottaa noin monen rodun sekoitus josta ei voi sanoa yhtään mitään. Ihastuin varmaan koiran mahdolliseen potentiaaliin sen paimenkoirataustan vuoksi, ja täytyy sanoa ettei mulla olisi voinut käydä parempi tuuri.

Tuo on maailman ihastuttavin koira luonteensa puolesta, se rakastaa ihan kaikkia ja kaikkea, mutta loppupeleissä mun sana on se ainut sana joka painaa - eli se on toisaalta yhden ihmisen koira, mikä on musta tärkeä ominaisuus koirassa. Se on myös aina ollut hyvin kärsivällinen ja rauhallinen kotioloissa, mutta kun tehdään niin se tekee innolla, ja on ollut aina hyvin helppo motivoida - ahne porsas kun on.

Seuraava koira tulee kuitenkin olemaan rotukoira. Mökön suurin puute on sen ohjaajaherkkyys ja huono palautumiskyky, saa nähdä tapahtuuko näissä ominaisuuksissa muutoksia koiran aikuistuessa. Lisäksi se on ehkä kuitenkin vähän liian lunki, haluaisin että koirassa olisi vähän enemmän vauhtia suoritustilanteessa. Paimenkoirat on se mun juttuni, ja seuraavaksi on mietitty mm. appenzellia ja lyhytkarvaista collieta. Mua on alkanut salakavalasti kiinnostaa myös beauceron, koska silmä on alkanut yhä useammin kiinnittymään kookkaisiin koiriin. Toisaalta haaste kiinnostaa, toisaalta hieman pelottaa.

Joo shar pei mulla on ollut ja se oli luonteensa puolesta täydellinen (just sellainen koira mistä tykkään)mutta MeiMein terveys oli todella huono. Mut se oli rekisteröimätön shar pei ja ärsyttää kun olin niin tyhmä että ostin rekisteröimättömän rotukoiran(ja viel shar pei)...Mutta kokemuksesta viisastuneena en tod enää ostais. Haluisin kyllä tavallaan ostaa joskus rekisteröidyn shar pein mutta en tiedä kuinka huono terveys sellasilla sitten on että kannattaako ostaa? :(
Olen nähnyt pari kertaa tos joku aika sitten turun keskustassa shar pein ja sillä ei ollut yhtään ryppyjä tai sitten se oli sekarotuinen sharppu .Hitto näkisinpä mä sen vielä nii voisin vähän kysellä :)


No sitten mulla on sekarotuinen sheltti/lapinkoira ja onhan se ollut ihan kiva ekaksi ihan omaksi koiraksi kun sain sen noin 15-vuotiaana kun se on niin ihmisystävällinen ja tottelevainen,leikkisä yms mutta en ostais varmaan enää ton tapaista koiraa.Lähinä tällä hetkellä ärsyttää varmaan kaikkein eniten nuo pitkät karvat!
Ja en ole ikinä tykännyt shelteistä mutta lapinkoirat kai ihan ok vaikken usko et sellasta ikinä hommaisin.


Sitten mulla on myös sekarotuinen dogi minkä emä mittelspiz ja isä joku sekarotuinen(ei tietoo roduista) Se on kokonsa puolesta mulle tämän hetkiseen elämäntilanteeseen tosi hyvä,ei syö paljoo (olen opiskelija),helppo ottaa mukaan ku on niin pieni , reissaan välillä ja ei ole autoa yms. Ihan kiva koira,helppo opettaakin mut vähän liian pehmee mun makuun.

Mittelspiziä tai muitakaan kääpiöpystykorvia en kylä ikinä ostais,en tykkää niiden pörröisestä ulkonäöstä kauheesti (en ottais enää mitään pitkäkarvaista koiraa,puolipitkäkarva on tosin ok)ja se räksytys epäilyttää.paitsi schipperke on ihan ok vaikken sellasta varmaan ikinä itelleni hommaiskaan.Tosin en ole varma kuuluuko se kääpiöpystykorviin .

Mun molemmat koirat on kodinvaihtajia (ja ulkomailta), ja rodulla ei oikeastaan ole ollut merkitystä näissä tilanteisa, vaan mun maailmanparannus - & - pelastusvimma on tainnut näytellä pääosaa.

En ylipäänsä tiedä että mitä mun teini-ikäisen päässä liikkui kun päätin ottaa huolekseni ja ensikoiraksi irlanninsusikoiran. Uskomaton tuuri ja onni kävi, sillä kaikki loksahti heti kohdilleen! Koira on ihana ja mun ehdoton koiraroturakkaus, ransumainen lempeä jättiläinen.
Tyyppi on rauhallinen, hyväntuulinen, uskollinen, eikä tekisi pahaa kärpäsellekään. Se tykkää olla mukana kaikessa mitä tehdään. Helposti koulutettava eikä lainkaan kovapäinen.

Huonoja puolia jos täytyy listata, niin onhan tuo iso. Tämäkään ei olisi huono puoli jollen olisi opiskelija ja asuisi suhteellisen pienessä asunnossa. Opiskelijastatukselle harmillista on myös isot kulut, sillä vähän tämä koira ei syö. Onneksi on sisätiloissa aina rauhallinen ja tyyni, tyytyy asettelemaan raajansa kauniisti johonkin nurkkaan. ;) Koira on myös sottainen; voin suunnistaa sinne missä tyyppi on kuolaläikkien perusteella.
Isoimman miinuksen tuo kuitenkin lyhyt elinikä ja ns. pikkuviat, eli esimerkiksi ainakin meidän hepulla korvat ja silmät alkaa vuotaa helposti, rasvapatti löytyy ja aamuisin & iltaisin kankeus alkaa jo vaivata ja liikkuminen näyttää bambin koikkeloinnilta. Koira on mielestäni nuori, joten joudun muistuttelemaan itselleni koko ajan että ehtoopuolelle alkaa jo elo kääntyä.

Hyvät puolet voittaa kuitenkin huonot 6-0, ja irlis on ehdottomasti just mun koira !

Basset houndia ihailin joskus nuorempana kovastikin, mutta se ei enää juuri sytytä. Tää tyyppi ajattelee vain ja ainoastaan ruokaa ja sitä, missä olisi lämpöisin nurkka köllötellä. Ihana ja lurpsakka tapaus sinänsä, omistajaansa kiintynyt, mutta ns. laiskimus. Välinpitämättömyys vieraita kohtaan ''jaa toi tuli, noh ei kiinnosta'' on myös jotenkin harmillista itselleni.
Tällä on myös vaikeuksia tulla toimeen toisten narttujen kanssa.
Mitään sen kummalisempaa tuossa ei ole, mutta ei vain natsaa ! On liian laiskakakka minun makuuni.

Irliksiä mulla tulee varmasti olemaan aina. Haaveissa siintää jonkinmoinen spanieli, esimerkiksi clumberinspanielit kiinnostavat kovasti. Ja on noita pentueitakin tullut jo katsottua

Tigru kirjoitti:



(koirakirjoissa hypittiin aina yli kun näytti niin omituiselta).

Rose kirjoitti:


Nauroin tälle, kun olen ajatellut just samaa noista bedlingtoneista, mutta koirat.comin myötä silmä on jotenkin tottunut, ja ne näyttää nykyään ihan kivalta. Luulin kuitenkin jotenkin, että jos niitä kasvattaa, niin niiden ulkonäöstä on täytynyt tykätä heti ensi näkemältä, ja että lammaskommentit loukkaavat verisesti. Hauska yllätys kuitenkin, että Tigrunkin mielestä bedlington näytti aluksi omituiselta.

Mä en tiedä oikein ketään jonka mielestä se ei ois näyttäny kummalliselta. (no ehkä jos on kasvanut näiden kanssa niin sitten). Luonne ja rakenne vaan on niin puhdasta kultaa että ne vie mennessään.