Koirat.com

Mulle rotuvalinta oli äärimmäisen helppo alusta alkaen. Aina oon sanonu, että jos mulle ikinä tulee koiraa, niin se on tanskandoggi. Äitille kehuskelin kersana, että isona mulla on rikas mies, kartano ja 3 tanskandoggia. No, muut uupuu, mutta alkuun on päästy jo yhellä dogilla(miehen rikastumista ja kartanoa odotellessa...)

Ensimmäinen oma koirahan toi on. Kyllä sitä ajatusta monta vuotta pyörittelinkin. Mietitytti hieman, kun meillä ei ole lapsuudessakaan koskaan ollut koiraa eikä sinänsä kummoista koirakokemusta ollut. Mutta hevospuolelta sitten senkin edestä.

No, ei ole kaduttanut. Ihana iso sylikoira, joka rakastaa lapsia, tuttuja vieraita(ihan ventovieraita aristelee, on kuitenkin utelias), nopea oppimaan, sellanen perhekoira jota ajattelinkin. Inhoaa kaatosadetta niinkuin emäntäkin. Miinuksina sitten se että vie rahaa huomattavasti enemmän kuin pienemmät. Ruokiin jo palaa ihan kiitettävästi ja kaikki on kalliimpaa jätille matolääkkeistä lähtien. Herättää huomiota ulkona, joskus ihan riesaks asti(toisaalta kiva kun vieraat ihmiset tulee juttelemaan). Motivointi joskus todella haastavaa tän koiran kohalla jne.

Mutta ei ole mielipide muuttunut. Toinen koira tulee olemaan doggi. Ja siihen se sitten saa jäädäkin se koiramäärä, ELLEN mä rikastu, omista kartanoa, isoa pihaa...

Rorys kirjoitti:

neruda, no mut hei sen urosvilliksen nimeksi tulee Bert! Muu nimi ei sovi

Mistä tulee Bert? Lisää sinne vielä loppuun il, niin johan olis kuule

^ Ei se oikein tule mistään, se nimi vaan jotenkin sopii semmoselle hitusen homppelihtavalle puudelipojalle Bertil ei ois myöskään yhtään hullumpi!

^[ot] Miehellä (reilut 50v) on semmoinen pink-pantteri pehmolelu, minkä nimi on Bertil [/ot]

zevertti kirjoitti:

Olen aina miettinyt että se on mielenkiintoista että ihmiset löytää "helposti" oman rotunsa, monella täälläkin on jo toinen samanlainen suunnitteilla. Itellä kaksi koiraa, ja vaikka olen yksilöinä niihin kiintynyt, niin kolmas koira (hamassa tulevaisuudessa) tullee olemaan eri rotua. Olenkohan liian vaativa, peruskriteerit ovat pysyneet samana molempia rotuja suunnitellessa mutta vaikka ne ovat olleetkin päällisin puolin sitä mitä toivoin, jää kuitenkin se "näitä lisää!"-fiilis puuttumaan. Samoja ongelmia anyone?

Jatkan pohdintaa, vaaditaanko kuitenkin rodun valitsemiseen jonkinlaista mutu-tuntumaa tai fiilistä eikä vain ominaisuuksiltaan sopivimman valitsemista? Ekan koiran rodun valitsin suurimmaksi osaksi mutu-tuntumalla, olin kuitenkin tietoinen rodun ominaisuuksista (energisyys, metsästysvietti ym). Toisen koiran rodun valitsin oikeastaan vain ominaisuuksien perusteella, ts. valitsin halutun luonteen, koon, turkinlaadun ja terveystilanteen mukaan, ilman sellaista "oih, miten söpö tai ihana tai kun tutulla oli kanssa tollanen"-fiilistä.

Ensimmäinen rotu vaikuttaisi loppupeleissä enemmän oikealta ja luonteeseeni sopivalta, joten onko mutu-tuntuma kuitenkin tärkeä? Mistä sellainen tunne tulee? Suurimmasta osasta koirarotuja ainakin itsellä on jokin käsitys, muuttuuko se esim. perehtymälllä rotuun lisää?

Tällä hetkellä tuntuu että mikään ei riitä kun yrittää rotua valita, mikään ei tunnu kelpaavan Asia ei ole ajankohtainenkaan, mutta yritän työstää omaa ajatusmaailmaani tulevaisuutta varten.

^Itse sanoisin, että mutu-tuntuma, tai haluaako sitä nimittään intuitioksi tai sydämensä äänen kuuntelemiseksi, on hyvin tärkeää! Mitens se menee se sanonta: tärkeimmät päätökset tehdään sydämellä. Ja ainakin omassa elämässäni tämä on pitänyt paikkansa. Vaikkapa nyt tuo oman koirani hankkiminen. Ei kuulostaa ostoprosessina mitenkään järkevältä(lyhyesti: näin ilmoituksen koirasta keskiviikkona ja jo perjantaina se oli minun luonani), mutta minusta vaan tuntui oikealta ja oikeaksihan päätökseksi tuo otus on osoittautunut. Me olemme vähän kuin tarkoitetut toisillemme..

Mutta siinä mutu-tuntumassa pitää sitten olla ihan tositosi rehellinen. Jos vaikkapa on aina haaveillut jostain rodusta, mutta oikeasti tietää että ei sillä ehkä olisikaan ihan paras minun luonani, mutta uskottelee itselleen että kyllä olisi niin. Eli se ero omasta tahdosta ja siitä sydämen äänestä pitää osata erottaa.

Juuh, oon vähän tällänen new age- hömppä!

Ennen Liinua meidän perheessä oli Minni seropi(1987-2002). Vanhemmat osti sen ihan pikkusena joiltain tyypeiltä, makso muistaakseni 100mk.. Minni oli tosi terve koko elämänsä, kerran vaan auto tönäs niin piti lääkitä.

Minnin jälkeen oltiin vuosi koiratta ja uutta rotua mietittiin. Minullehan tämä koira tuli, olin kuitenkin 11-vuotias, joten vanhemmat oli luonnollisesti mukana auttamassa. Ennen jenkkiä mietittiin cavalieria, mutta löydettiin sopiva jenkkipentue ja sieltä varattiin ainoa keltavalkoinen ihanuus.
15 vuotta kun oli ollut sellanen tosi terve koira niin eipä tultu arvaamaan miljoonassakaan vuodessa millanen sairastelja meille nyt päätyi...
En enää muista mitä tuli milloinkin. Mutta epilepsia ja iho-ongelmat oli ne suurimmat. Atooppisesta ihosta johtui aina uudet silmä -ja korvatulehdukset. En tiedä kuinka monia erilaisia ruokavalioita me koitettiin. Lääkkeitä syötiin vuosikaudet ja annoksia jouduttiin suurentamaan.
Tänä vuonna kaikkia paheni kun silmätkään ei tuottanu enää kyyneliä.. eikun joka päivästä hoivaa niillekin ja epilepsiakohtauksia tuli useammin, raaputtaminen oli hirmuista, loppu tuli.
Mutta oli se vaan aina niin reipas ja kaikkien kanssa tuli toimeen, mutta kun tuolla yksilöllä se terveys nyt oli tollanen, niin ei tule seuraavaa jenkkiä. En vaan uskaltaisi ottaa.
Turkki oli kova työ kyllä, mutta musta se trimmailu oli ihan kivaa loppujen lopuksi. Liinulla oli jos jonkunmoista turkkia kyllä :) Eh sekava kirjoitus, koko aihe saa mut aina niin kiihtymään.

Siskojen shibojen myötä on kasvanut suuri rakkaus niihin. Turkki vaikuttaa valtaisan helpolta, look on tosi nätti ja pystykorvat on nyt tullut jotenkin ehdottomaksi. Mutta nyt en ole missään lähelläkään uuden koiran ottamisvaihetta..

zevertti kirjoitti:

Jatkan pohdintaa, vaaditaanko kuitenkin rodun valitsemiseen jonkinlaista mutu-tuntumaa tai fiilistä eikä vain ominaisuuksiltaan sopivimman valitsemista? Ekan koiran rodun valitsin suurimmaksi osaksi mutu-tuntumalla, olin kuitenkin tietoinen rodun ominaisuuksista (energisyys, metsästysvietti ym). Toisen koiran rodun valitsin oikeastaan vain ominaisuuksien perusteella, ts. valitsin halutun luonteen, koon, turkinlaadun ja terveystilanteen mukaan, ilman sellaista "oih, miten söpö tai ihana tai kun tutulla oli kanssa tollanen"-fiilistä.

Ensimmäinen rotu vaikuttaisi loppupeleissä enemmän oikealta ja luonteeseeni sopivalta, joten onko mutu-tuntuma kuitenkin tärkeä? Mistä sellainen tunne tulee? Suurimmasta osasta koirarotuja ainakin itsellä on jokin käsitys, muuttuuko se esim. perehtymälllä rotuun lisää?

Kyllä mutu on tärkeää. Itse olen valinnut molemmat koirani sillä palavalla tulenlieskalla: tuon rotuinen, eikä mikään muu ! Molemmissa on ollut omat pulmansa, mutta toisaalta molemmat mätsäävät siihen tiettyyn elämänvaiheeseen. Ja vaikka mudista mulla on ollut vähän monimutkaisempia ajatuksia aiheesta miksi en välttämättä ottaisi enää mudia, kyllä se on niin itse valittu rotu ja yksilö, että satunnaiset pettymyksetkään eivät ole johtaneet varsinaiseen katumiseen. Koska mulla on silloin ollut niin varma mutu siitä, että tämä se on, ja vielä tietyllä tapaa uskon tähän tunteeseen: olen ylpeä koirastani. Minusta mutu on se joka viimeistelee valinnan. Ts. itse olen aina rajannut läjän rotuja ja sitten kun jostain yhtäkkiä tulee se pakahduttava tunne, ei paluuta enää ole. Ja juu, vaikka joku rotu varmasti kirjaviisaasti sopisi mulle täydellisesti, mutta minusta ei tuntuisi yhtään siltä, että se olisi yhtään minun koirani, olisi siinä jotain vähän vinksallaan.

T. Tunteellinen

Kotona asustaa siis welsh corgi pembroke. Kun mietin sopivaa koirarotua silloin 3 vuotta sitten niin halusin koiran jossa olisi luonnetta ja haastetta. No minä sain mitä pyysin! Mielessä oli isommat koirat, koska en ole koskaan pikkukoirista välittänyt, mutta corgit eivät olekaa mitään pieniä ja hentoisia koiria.. Corgit ovat isoja koiria lyhyillä jaloilla vaan. En voi sanoa että olisin koskaan katunut että otin corgin, mutta joskus niinä päivinä kun joutuu hakkaamaan omaa päätä seinään koiran itsepäisyyden takia, tulee miettineeksi että olisiko helpompi rotu olllut parempi. Mutta olen kuitenkin sitä mieltä että corgeissa on niin monta hyvää puolta, että meidän perheessä tulee olemaan corgi, mutta vain yksi kerrallaan :)

Nyt kun olemme avomiehen kanssa miettimässä toista koiraa kaveriksi, niin kolusimme kaikki koirakirjat läpi. Itse mietin sitä vaihtoehtoa, jos olisimme kuitenkin ottaneet corgin, mutta avokki ei suostunut :) Haluaa kuulemma nyt vähän erilaista ja semmoisen koiran joka ei juutu hankeen kiinni talvella :D Omassa mielessäni pyöri sitten valkoinen paimenkoira, staffi, belgianpaimenkoira ja bordercollie sekä austraalianpaimenkoira. Mies taas haaveili lapinkoirasta, huskysta ja alaskanmalamuutista. Eli ei käynyt ihan yksiin. Sitten törmättiin roduissa islanninlammaskoiraan joka tuntui täyttävän meidän kriteerit ja eikun livenä tutustumaan rotuun. Ja nyt on sellainen olo että taitaa se issikka olla meidän seuraava koiramme :) Mutta tosiaan kyllä corgi on napannut meikäläisen sydämen :)

Täälläkin mutun kannattaja. Harvempi nyt parisuhteessakaan laskelmoi tunteita enemmän sitä, että kuinka hyvin ominaisuudet sopii yhteen

Ainoa koirani on ollut norjanharmaa, jonka sain lapsuuden koirakuumeessani. Jouduimme luopumaan siitä joulun alla sen ollessa 14,5 vuoden ikäinen.

Toivon että minulla tulisi joskus olemaan vielä nimenomaan samanrotuinen koira. Vanhempani, joiden koirana Lilli oli viimeiset viisi vuotta, olivat vielä sen eläessä varmoja, etteivät enää koiraa ota. Minä tietysti allergisena tällöin surin sitä, etten enää ikinä voisi omistaa koiraa. Nyt vanhemmat ovat kuitenkin sitä mieltä, että joskus tulevaisuudessa heillä on vielä koti jollekin hirveä haukkumattomalle harmaalle, ne kun ovat luonteeltaan mahtavia ja tuttuja koiria, jotka pärjäävät ympäri vuoden pihalla. Pieni haave minullakin on vielä joskus omasta tuvasta ja sellaisesta tontista, jolla harmaita voisi pitää. Vaikka köyhänä ja ankarasti töistä kilpailevana kohta valmistuvana filosofian maisterina ajatus isosta asuntolainasta tuntuu etäiseltä. Mutta selvää on, että norjanharmaan vielä haluaisin, sekä vanhempieni luo että itselleni. Rotu on niin vastustamaton! :)

Toki olen tyytyväinen rotuun. Joskus noin viitisentoista vuotta sitten tapasin kauppareissullani uros valkkarin pennun, ja silloin päätin, että sitten joskus sellaisen hommaan. Kotona sillon vielä pari maremmaa, ja nehän tietty täytti elämän. Joo, ja sit tapasin kymmenisen vuotta sitten nykyisen siippani ja mulla kotona vielä yks maremma. Ja siitähän se riemu repes. Mulla niin kiltti mies, ja pöhkökin, että meinas hurmata mun maremman syöttämällä koiralle sapuskaa haarukalla, ja konttaamalla koiran nokan edessä. Onneksi maremmani oli tois hyväpäinen joten katto vaan siippaani vähän niinku, että " sainkin taloon alamaisen ". Naurattaa vieläkin kun mies läks koiran kanssa lenkille ja laski maremman irti, niin samoin tein koira läks kotia kohti. Mies ei voinnu koskaan laskea koiraani hihnasta irti. No maremmani nukutettiin ja silloin jäi iso aukko elämään. Koira oli saatava kun aina oli karvanen otus eläny kerallani. Ja kun siippani on just tommonen pöhkylä niin ei tullu mieleenkään ottaa mitään vartioivaa koiraa. Olisin joutunu olemaan sydän kylmänä kun mies koiran kera kahden. Ja heureeka, sillon päätin että nyt on valkkarin vuoro. Enkä ole katunut Mies konttaa koirien kanssa ja elämä hymyilee. Ihana rotu ja pirun kaunis. Jossain vaiheessa otan vielä kolmannen kunhan mieheni tervehtyy vaikeasta sairaudesta.

Täällä asustaa kaks beagleä ja ollaan oltu todella tyytyväisiä rotuun.

Alunperin meille etsittiin pientä/keskikokoista rotua, joka sopisi metsästyskäyttöön ja ulkokoiraksi (veli oli tuolloin pahasti allerginen), mutta olisi silti luonteeltaan lupsakka ja sosiaalinen kotikoira. Vaihtoehtoja ei paljoakaan näillä kriteereillä jäänyt ja kolmesta rodusta päädyttiin lopulta beagleen. Eikä ole tarvinnut katua päivääkään sen jälkeen kun Kössi muutti meille, vaikka ei meilläkään ole aina yhteiselo ollut ruusuilla tanssimista. Beagle kun on tuommonen mielialakoira ja se korvien olemassaolo saattaa joskus unohtua ihan totaalisesti.

Seuraavan koiran rotu on jo ahkerassa mietinnässä. Kuhan nyt ekana valmistuisin koulusta ja pääsisin muuttamaan pois kotoa niin pääsis kunnolla suunnittelemaan

Villakoira on mulle se oikea rotu :) Meidän perheeseen tuli vahingossa ja yllättäen kääpiövillakoira, itse haaveilin lähinnä colliesta ja kultaisestanoutajasta mutta toisin kävi. 14 vuotta kääpiövillakoiramme oli meidän elämässä mukana ja kyllähän se tuli jo alusta alkaen selväksi että rotuvalinta (jos sitä nyt valinnaksi voi sanoa :D) osui aivan nappiin. Pidän villakoiran avoimuudesta, iloisuudesta, herkkyydestä, älykkyydestä ja ihan vaan kaikesta :) 1.5v siinä meni ilman koiraa kääpiövilliksen kuoltua, aloin keväällä 2008 miettimään uutta koiraa ja en oikeastaan osannut muuta rotua itselleni kuvitellakkaan kuin villakoira ja niin siinä sitten kävi että rotu pysyi edelleen samana, mutta koko muuttui keskikokoiseksi. Nyt on aivan järkyttävä pentukuume meneillään tai oikeastaan varmaan jo vuoden verran olen miettinyt toisen koiran ottamista. Mikäs muukaan kuin villakoira, haaveena olis isovillis mutta ehkä se kuitenkin jää sinne tulevaisuuteen, sitten joskus kun on oma talo jne. Keskikokoinen on minusta juuri sopivan kokoinen, väreistä tykkään eniten aprikooseista, punaisista ja harmaista. Jossain vaiheessa on kyllä käynyt mielessä bordercollie, kooikerhondje tai nova scotian noutaja, mutta luultavasti päädyn villakoiraan. Usein minulta kysytään villakoiran turkinhoidosta, miten paljon siinä on hoidettavaa jne. Itse pidän turkinhoitoa jotenkin terapeuttisena "harrastuksena", siinä kun saa useamman tunnin vierähtämään, en osaa selittää sitä mutta jotakin rauhoittavaa siinä turkin kanssa touhuamisessa on. Pesen koirani noin 2 viikon välein, jolloin teen koko hoidon eli turkin pesu, kuivaus sekä kuonon ja tassujen trimmaus. Ja koskaan sitä ei malta jättää pitelemättä trimmaussaksia ja siistiä turkia hieman sieltä täältä :) Kesäisin yleensä lyhennän turkin aivan lyhyeksi, koiruli tykkää mutta itse hieman vähän harmittaa joka kerta :) Mutta tykkään ettei toisella ole liian kuuma kesähelteillä ja onhan se mukavaa joskus lomailla turkinhoidosta :)

Edesmenneen villiksen kanssa ei tullut harrastettua mitään, keskarin kanssa ollaan nyt tokoiltu viime kesästä ihan tosissaan, tavoitteena alokasluokan kisat tulevana keväänä. Upea rotu kyllä tokoiluun, ohjaajastahan on paaaaljon kiinni mutta kyllä tuo poika on nokkela oppimaan. Nyt kun tokon perusasiat ovat hallussa haaveena olisi päästä keväällä kokeilemaan agilityä. Pari vuotta sitten meidät olis varmaan naurettu ulos agilityryhmästä, sen verran hulivili kaveri silloin oli ja kontaktista ei ollut tietoakaan :D Jos en asuisi näin pienellä paikkakunnalla missä koiran kanssa harrastaminen ei ole aina mahdollista olisin kyllä kiinnostunut myös jäljestämisestä ja kaverikoiratoiminnasta.

Belgianpaimenkoiria oon ihaillut ihan pienestä asti. En edes tiedä mistä oon kyseisen rodun keksinyt mutta jostain se vaan on tullut. Ei siis tarvinnut kauaa miettiä rotua kun koiraa olin ottamassa.

Mun elämäni ensimmäisen koira oli Lakelandinterrieriuros Rasseli, jonka myötä (jotkut) terrierit on lähellä sydäntä. Rasselin kanssa ei harrastettu mitään, lenkkeiltiin paljon. Rasseli lopetettiin joulukuussa 2010 jolloin herralla oli ikää 17,5 vuotta.

Nyt kun Veikalle olen suunnitellut kaveria, niin ensin ajattelin ottaa Airedalenterrierin. Lakelandinterrieri olisi ollut hyvä vaihtoehto myös, mutta halusin vähän isomman koiran.
Pitkään etsiskelinkin Airedalenterrieriä, mutta mikään yhdistelmä ei tuntunut sopivalta. Samalla mielessä kummitteli kuitenkin se toinen belgi joka tuntu vaan enemmän ja enemmän paremmalta vaihtoehdolta. Lopulta sitten tajusin että ei näistä belgeistä mihinkään pääse, on ne vaan niin parhaita. Toinen belgi tulossa siis mahdollisesti ensi vuonna.

Onhan nää nyt ihan mahtavia koiria. Ulkonäkönsä puolesta täydellisiä ja luonteeltaan sopivan haastavia, kuitenkin sylissä viihtyviä mamman mussukoita. Todella monipuolinen harrastuskoira, vaikka koettelee kyllä hermoja välillä (tai usein..) Veikan koen suht helpoksi rotunsa edustajaksi, mikä on ollut vaan ihan hyvä.

Pitäsköhän munkin nyt jo ketjun aloittajana tähän vastailla.

Aika varmasti voin jo sanoa, että toista shelttiä meille tuskin tulee, niin rakas ja tärkeä kuin Tarmo meille on. Luultavastihan meillä on tuon kanssa vain huonoa tuuria niin kasvattajan valinnassa kuin koiran perimässäkin, mutta sellasta riskiä, että tulis toinen, yhtä olemattomalla hermorakenteella varustettu shelttiä, ei huvita enää ottaa. Ja kun kuulostaa olevan valitettavan yleistä, että arkoja ja huonohermoisia shelttejä muualtakin löytyy, ei vaan huvita riskeerata enää uudestaan.

Luonteensa puolestahan sheltti, ja Tarmo varsinkin, on aivan mahtava yksilö. Kuuntelevainen, miellyttämisenhaluinen, helppo kouluttaa perustavoille, ystävällinen muille koirille.. mutta sitten se kaikki muu. Yksinolo on tuskaa (juontaa juurensa jo kasvattajalle, sekä nykyisellä asunnolla ja naapurillakin on asiaan vaikutusta, mutta..) stressaantuu kaikista muutoksista rutiineihin, säikkyy kaikesta totuttamisesta huolimatta mitä erilaisempia arkisia asioita.. Että joo. Eiköhän siinä ole meille haastetta ihan riittämiin, kun pyritään pitämään Tarmon elämä mahdollisimman vakaana ja tasapainoisena sekä stressi minimissään. Seuraava koira saisi siis olla jo paremmilla hermoilla varustettu.

Eli periaatteessa, rotuvalintaan olen ihan tyytyväinen ensimmäiseksi koiraksi. Kasvattaja ja yhdistelmä vain tuli valittua ihan liian hätiköiden. Toivottavasti ollaan osattu välttä edellämainitut virheet seuraavan koiran ja rodun kohdalla, joka tuleekin sitten jo eri roturyhmästäkin.

Mulle tuli belgi melkeinpä vahingossa. Olin ajatellut pitkäkarvaista collieta tai saksanpaimenkoiraa.
Vuonna 1995 tuli kuitenkin ensimmäinen belgityttö taloon. Silloin belgit ei ollu kovin yleinen rotu enkä ollut nähnyt livenä yhtään yksilöä. Kuvan perusteella ihastuin ulkonäköön ja sattumalta huomasin ilmoituksen jossa naapurikaupungissa myytiin 5 kk belgi joka oli tarkoitus jäädä kasvattajalle,mutta lapselle oli puhjennut allergia.
Koiran oli tarkoitus olla vaan kotikoirana ja lenkkikaverina,mutta kuinkas kävikään. Vuoden kuluttua samana kesänä löysin itseni sen kanssa tokokokeesta,pk-jälkikokeesta ja agilitykilpailusta ja se oli menoa se.
Kolmen vuoden kuluttua talossa olikin sitten jo toinen belgi(täyttää maaliskuussa 14 vuotta).

Sitten tämän koiran ollessa 7-vuotias aloin ajatella jo uutta pentua ja mietiskelin bordercollien hankintaa. En kuitenkaan päässyt belgistä vaan otin belgipojan.

Tervuherran ollessa 4 v alkoi taas painiskelu itseni kanssa;bordercollie kummitteli mielessäni todella voimakkaana. Silloin ei kuitenkaan sopivaa pentuetta löytynyt ja taloon muutti käyttölinjainen tervutyttö.

Nyt tämä käyttistyttö tulee kohta 3-vuotiaaksi ja uros täyttää toukokuussa 7. Tänä vuonna alkaa sitten varmaan taas tuo pähkäily seuraavasta pennusta. Jännityksellä jään itsekkin odottamaan,että mikä sieltä nyt sitten tuleekaan... Belgissä on sitä jotakin mikä minua kiehtoo,ei siitä pääse yli eikä ympäri!

Tääkin kannattaa tuota mutu-juttua!

Ehkä siinä osittain myös vaikuttaa se, että täydellisiä asioita ei ole olemassakaan, joten sitä tottuu niihinkin puoliin, mitkä ei olisikaan ihan sopivia. Jos siis kuitenkin muuten natsaa. Jos ei ole ollut sitä "intohimoa" alussa, niin ne huonot asiat rupevat ehkä näyttämään liian isoilta.

Aiemmin jo omista jutuista olenkin selittänyt, mutta siis itselle Lara tuli melko vahingossa, oli aika lyhyt aika tutustua rotuun josta en ollut ennen kuullutkaan. Nyt kun asiaa miettii, niin se vaan tuntui tosi hyvältä idealta silloin kaikesta huolimatta. Tai siis, olin väännellyt eri rotuja mielessäni jo vaikka kuinka kauan ja mitään en saanut aikaiseksi. Silti, tartuin tuohon tilaisuuteen heti, vaikka sitä ei ollutkaan aikaa sen kummemmin pohtia. Joku aika voimakas tunneperäinen hommeli siinä on täytynyt olla takana, kun hylkäsin järkeni tuon suhteen aika nopeasti ("mä haluun ton!" vs. "onkohan ihan fiksua ottaa terrieri näin vähällä pohdinnalla..?").

Minulle rotuvalinta oli kyllä aivan selvä.. Käyttölinjainen englanninspringerspanieli se olla pitää!
Olen omistanut myös muun rotuisia koiria mutta sitten kun ensimmäisen enkkuspanielin sain niin enää ei ole toistapuhetta että ottaisin jonkun toisen.
Syynä tähän rotuvalintaan on paljolti sekin että enkku on loistava metsästyskoira, lenkkeilykaveri ja tilanteen niin vaatiessa sohvaperuna.. :))

Mihinkään en näitä kahta enkkua vaihtaisi, lisää voisin ottaa! :)

No sanotaanko näin, että jos pihakoirasta olisi aluskarvainen versio, niin meille ei muita tulisikaan!

Eli kyllä, olen tyytyväinen. Pihakoira on näppärän kokoinen, mutta ei jää jalkoihin. Ne ovat hyväntuulisia energiapakkauksia, jotka ovat aina valmiita lenkille ja duuniin. Vaikka ne eivät ole terrieriryhmässä (Kirsi Sainio: "Te olette kyllä aivan väärässä roturyhmässä!"), niillä on loistavaa terrierimäistä säpäkkyyttä, omapäisyyttä ja hyvä huumorintaju. Ne ovat tavallisen näköisiä, ilmeikkäitä, tavallisia koiria. Sääli kyllä mun ensimmäinen pihakoira ei ole missään suhteessa rotunsa paras edustaja, mutta onneksi toinen onkin sitten kaikin tavoin kympin koira.

Ainut mikä tökkii, on tuo aluskarvattomuus. Eikä varmaan sekään muuten, mutta kun harrastukset on valikoituneet niiksi mitä on... Paleleva pelastuskoira on aika äkkiä hyödytön pelastuskoira. Seuraavaksi koiraksi, kunhan tytöt tuosta vanhenevat (ehkä 5 vuoden päästä?), on mulla haaveissa kelpie.

Meidän lauman pikkuagilitykoiran paikka on kuitenkin aina, aina varattu pihakoiralle!