Koirat.com

^Toi on kyllä oikeesti niin tärkeä juttu, eikä vaan siis se, että pystyy keskustelemaan ns. "vakavista" asioista, vaan että voi puhua oikeesti ihan mistä vaan, vaikka hevosenpaskasta ja se toinen kuuntelee ja on mukana siinä keskustelussa.

Ihanaa, Kuuska, onnea teille jatkoon!

Kiitos Nutti! Minä myös hehkutan huugolin puolesta, että tuollainen keskustelutaito on hyvin tärkeä. Itsekin arvostan tässä suhteessa sattuneista syistä järjettömän paljon miehen tasapainoisuutta, kuuntelu- ja keskustelutaitoa sekä huomioonottamista. Olenhan minäkin ainakin ennen ollut melkoinen tuuliviiri, hämmästelen suunnattomasti tasaisuuttani. Ehkä se toinen puolisko on vaan sellainen persoona, joka tasoittaa muakin.

Me muutettiin kunnolla yhteen joskus puolen vuoden seurustelun jälkeen, mutta melko alusta asti tuo mies oli mun luona asumassa kun asui muuten vielä äitinsä luona. On mua kolme vuotta nuorempi ja oli just etsimässä vuokra-asuntoa, mutta mitäpä sitä sitten etsimään kun mulla oli silloinen työsuhdekaksio johon mahtui ja kuitenkin oltiin paljon yhdessä. Kun kävin matkoilla, sanoin että mies voi asua senkin ajan mun luona kun hällä oli teini-ikäiset tappelevat pikkusisarukset kotona riesana. Kerran tarvitsi vaan mainita ja mies jo kantoi x-boxin mukana meille. :D Puolen vuoden seurustelun jälkeen muutti sitten oikein kunnolla, eli toi vaatteensakin. Huonekalut ja muut oli mun, koska hällä ei omia ollutkaan kun jätti äidilleen ne vähät mitä omassa huoneessaan oli ollut. Mulla oli uudemmat huonekalut. Nyt ollaan kyllä yhdessä osteltu jo melkeen kaikki uusiksi kun ne nyt oli vähän sieltä täältä kerättyjä huonekaluja. Sohva on sama kun ostin sen uutena sillon kun itse muutin pois kotoa. Mies ei siis koskaan ehtinyt yksin asuakaan, mutta eipä tuo kuulemma olisi siitä niin välittänykään. :)

Tuo keskustelutaito on tärkeää kyllä, pitää pystyä puhumaan ihan kaikesta vaikka sitten ihan turhanpäiväisistäkin niin että toista kiinnostaa ja toinen kuuntelee. Mäkin osaan tämän ja kuuntelen harvasen päivä juttuja roskakuskin arjesta. ;)

Me käydään säännöllisesti näitä meidän korkealentoisia "sunnuntaiaamukeskusteluja", joille vähemmän korkealentoisesti ajattelevat pyörittelee silmiään. Spekuloidaan ajan rakennetta, maailmanloppuja, valoa, mitäs kaikkea muuta. Sellasta teoriatason ideanheittelyä aiheesta, josta me kumpikaan ei tiedetä yhtään mitään :)

Ja toki nämä perinteiset "miten meni töissä/koulussa" jne.

Moniko on muuten "opetettu" lapsena keskustelemaan? Meidän perheessä se on ollu tärkeetä, ja avokille tulikin aluks yllärinä se, et haluan kertoa kaiken ja kuulla kaikesta -tyyliin. Hyvin se on kyllä sopeutunut, ja taitaa itekin pitää tästä tavasta. :)

^Ei meitä ainakaan lapsena mitenkään opetettu keskustelemaan, lähinnä se näkyi siinä, että vanhemmat kuunteli ja höpötteli mukana kaiken maailman jutuissa, eikä vaan hokenu sitä tuttua mantraa "ei nyt, äiti/isä ei ehdi". Miehen kotona on taas selitetty kaikki asiat yleensä juurta jaksain (molemmat vanhemmat alakoulun opettajia) ja niin että lapsikin ymmärtää.

^^ Juu ei tosiaan opetettu. Monesti on kuullut painotettavan sitä, että olisi hyvä kun perhe söisi illallisen yhdessä saman pöydän ääressä ja siinä sit keskusteltais päivän polttavat asiat ja muutakin. Meillä ei ikinä tehty niin, ajattelin kyllä oman mahdollisen jälkikasvun sitten siihen opettaa, että vanhemmille kerrotaan ja ne ymmärtää kyllä. Mulla oli just pahimpina teinivuosina sitten se, että en koennu kykeneväni puhumaan äidille asioistani. Se olis ollu elintärkeää silloin. Joten ehkä seuraavassa sukupolvessa asiat on paremmin.

Me ollaan kans just syöty joka päivä kaikki samaan aikaan (no ei nyt orjallisen pakko mut periaatteessa) ja vaihdettu samalla kuulumiset. Viikonloppuisin syötiin aamiaistakin samaan aikaan.
JA meillä on myös tosiaan ollut se purjevene, joten "niinä pitkinä kesinä" tuli kyllä perheenjäsenien aivoitukset aika tutuiksi kun ei sillon ollu mitään käsikonsoleita tai langattomia verkkoja. Hyvä jos kännykkä ees toimi.

Avokin lapsuuden piireissä käytäntö on ollu vissiin just täsmälleen eri, toisaalta, tuleekin ns. rikkinäisestä perheestä ja meidän vanhusten rakkausavioliitolla poksahtaa seuraavaksi viides vuosikymmen käyntiin.

Me seurustelimme ensin hieman alta vuoden verran, ja sitten muutimme yhteen. Tuntui vain tyhmältä maksaa kahdesta asunnosta kun kuitenkin vain yhtä käytimme kerrallaan
Nyt sitten ensiviikolla tehdäänkin kaupat ihan omasta omakotitalosta!
Ei tuo mies ole edes harkinnut meidän kihlautumista yms, mutta kai se on kuitenkin varsin valmis sitoutumaan kun yhteisen asuntolainan kuitenkin on valmis ottamaan
(Se on jopa sanonut että seuraavan 5v sisällä olisi ensimmäinen lapsikin tervetullut.)

Me tavattiin ala-asteella. Alettiin seurustelemaan yläasteen viimeisellä viikolla, ja sen kesän jälkeen muutettiinkin eri paikkakunnille ja jatkettiin kaukosuhdetta lukion kakkosluokan loppuun asti. Sen jälkeen muutettiin yhteen, erottiin, palattiin yhteen, muutettiin ja nyt mies on intissä ja minä muutan sen perässä Vantaalle. On tullut selväksi, ettei elämä ilman toista ole yhtä ihanaa kuin toisen kanssa. Parempi siis pysyä yhdessä.

Ollaan seurusteltu päälle neljä vuotta, minä olin 15 ja mies 16, kun alettiin "seukkaa". Joskus järkyttyneenä tulee mietittyä seurustelun alkuaikoja. Siedin mieheltä aika paljon silloin. Se oli siihen aikaan koko yläasteen "suosituin" miespuolinen, ja kaikki tytöt katseli mua nokanvarttaan pitkin kun niille selvis, että ollaan yhdessä. Minä olin siis koko yläasteen ajan ollut luokan sorsituin tyttö, ja hengaillut lähinnä poikien kanssa koska tytöt eivät mua seuraansa halunneet.

Miehen aikaisemmat "seurustelusuhteet" olivat olleet parin viikon säätöjä eri tyttöjen kanssa, eikä mies aluksi edes uskonut että meidän jutusta tulee mitään kovin suurta. Luultavasti se kuitenkin halusi seurustella mun kanssa tosissaan, mutta pelkäsi koko ajan ettei hommasta tulekaan mitään ja halusi siksi koko ajan korostaa, ettei ole tosissaan. Sain esimerkiksi kuulla kuinka mies meinaa jättää mut (Lähtee keskellä yötä pois ja jättää American Womanin sanat tulostettuna tyynylle) ja tulevaisuuden suunnitelmia höystettynä "sitten kun me ollaan erottu" -lisäyksillä (No niinhän siinä aina käy. Ei me olla loppuelämää yhdessä vaikka sä kuinka haluaisit.)

Meillä kuitenkin oli aivan järkyttävän hauskaa yhdessä. Ja tässä sitä ollaan vieläkin. Ja ilmeisesti ollaan tulevaisuudessakin. Meidän ehkä-maailman-teinein rakkaustarina, olkaa hyvät.

Me tavattiin miespuolisen kanssa ainejärjestön tutustumisillassa. Olin juuri aloittanut yliopistossa ja tavannut vanhemmista opiskelijoista vain tuutorit, tuossa illassa sitten tutustutettiin fuksit muihinkin vanhempiin opiskelijoihin. Ensimmäinen asia mitä S sanoi minulle oli: "Ootko sie kunnossa, sammutko sie?" (minun kylki kramppasi ja venyttelin sitä sohvalla, en suinkaan sammunut) Ei siis mitään rakkautta ensisilmäyksellä, mutta siinä kolmannen kohdalla alkoi jo vähän kihelmöimään. Loppuillasta juteltiin toistemme kanssa musiikista, päädyttiin yhdessä kaverin luo jatkoille ja käveltiin yhtä matkaa kotiinpäin, S kun asui samalla suunnalla minun kanssa. Seisoskeltiin joskus aamuseitsemältä tien varressa sen talon edessä ja juteltiin vaikka kuinka kauan, lopulta S tarjosi jo yöpaikkaakin. En mennyt. Mutta sinä iltana ihastuin täysin, jalat meni alta. Oli vain yksi ongelma. Minä seurustelin jo, poikaystäväni oli jäänyt kotipaikkakunnalleni kun lähdin opiskelemaan Joensuuhun.

Yritin kieltää tunteeni S:ää kohtaan, se epäonnistui melko surkeasti. Aina päädyttiin toistemme seuraan ja aina se meni siihen että meillä oli liian kivaa keskenämme. Muutamien kuukausien ajan onnistuimme välttelemään toisiamme, mutta se tuntui ihan helvetin pahalta. En tiedä miksi en jättänyt exääni jo aikaisemmin, ehkä siksi että hän oli masentunut ja kuitenkin välitin hänestä enkä halunnut "tönäistä häntä reunan yli." Lopulta kuitenkin erosimme ihan yhteisymmärryksessä, se ei loppujen lopuksi ollut kovin hyvä suhde.

Meni pari kuukautta, olin S:n kanssa paljon mutta ei kuitenkaan varsinaisesti seurusteltu. Kaikki kuitenkin tiesi että meillä on juttua ja juorusi meistä. Tuntui että tieto siitä seurustellaanko me vaiko ei oli paljon tärkeämpi muille kuin meille itsellemme. Kuitenkin erään ihanan romanttisen minigolf-tivoli-hattarapäivän jälkeen päätettiin että ollaan yhdessä. Siitä on nyt kolmisen kuukautta. Ja täytyy kyllä sanoa, että en ole ehkä ikinä elämässäni ollut näin onnellinen. Ei tuo mikään maailman helpoin ihminen ole (ei sillä että minäkään oisin), mutta on se silti maailman ihanin ja tärkein ja sen kanssa on vaan niin parasta olla

(sori, tuli romaani)

Olin ihan varma että oon vastannu tänne, mutta enpäs ollutkaan...

Meillä on vuosipäivä 17.9. siskon synttärinä... mikä on äärimmäisen epäkätevää!
Me "tavattiin" aikanaan kiss.fm chatissa joskus huhtikuussa 1999 (kai?). Ja meilailtiin + puhuttiin ahkerasti puhelimessa koko kesä. Mä olin kielikurssilla kai heinäkuussa ja mies lähetti sinne piitkän kirjeen joka on mulla vieläkin tallessa ja jossa se sanoi että ei voi käsittää miten voi olla rakastunut johonkin jota ei oo ees tavannu. Syyskuussa se sit sanoi samaa puhelimessa kun mä soitin sille joltain hevikeikalta jonne olin lähteny kavereiden kanssa ja marmatin siitä kuinka tylsää mulla on. Menin aika hiljaiseksi ja vastasin samaten ja siitä tuleepi meidän vuosipäivä. Helmeintähän tässä on se että me tavattiin kasvotusten vasta marraskuussa...

Me taidettiin asua saman katon alla ekan kerran 2001 kesällä kun mä hankin itselleni kesätyöpaikan etelästä (eli pari vuotta seurustelun aloittamisen jälkeen)? Sen jälkeen mies muutti pohjoiseen mun perässä ja mä taas etelään sen perässä (ensin mies tuli vaihto-opiskelemaan mun lukion vikaksi vuodeksi ja sit mä opiskelin AMK:ssa kaksi vuotta kunnes vaihdoin alaa).. Me on siis asuttu yhdessä ja erikseen moneen otteeseen, aina sen mukaan mikä on ollut kulloinenkin opiskelu+työtilanne. Tosin kovin mielelläni en enää erikseen asuis.

Riidellään säännöllisen epäsäännöllisesti typeristä aiheista. Ne vakavammat riidat on tässä taloudessa käyty kai lähinnä asuinpaikasta ja siitä kun mä olen päättänyt heivata miehen pihalle sen oman parhaan nimissä ja se on kieltäytynyt lähtemästä (kauhea jääräpää! )

Mutta siis viime aikojen typerin kiista käsitteli mesopotamialaisia ja me käytiin se häämatkalla ravintolassa Kiista käytiin siis siitä onko planeettoihin perustuva uskonto tullut länsimaihin mesopotamialaisilta vai jostain muualta. Eikä me saatu sitä vieläkään ratkaistuksi enkä mä tiedä voiko tässä taloudessa enää puhua a) mesopotamialaisista b) tieteellisestä maailmankatsomuksesta/tieteen luonteesta tai c) planeettoihin perustuvista uskonnoista.

^ Ei ihan ensimmäisenä tulisi mieleen, että jotkut riitelevät jostain mikä edes etäisesti liittyy mesopotamiaan. Ootte varmaan aika oiva ja hauska pari.

Tigger: Ihana riidan aihe.

Mun mielestä niin kauan kuin riitojen aiheet käsittelee lähinnä suhteen ulkopuolisia asioita (juurikin vaikka niitä mesopotamialaisia), niin ei ole hätäpäivää. Siinä vaiheessa kun riitely keskittyy kahden välisiin juttuihin ja mennään henkilökohtaisuuksiin, niin voi alkaa jo vähän huolestua ja miettiä, että mistä moinen. Meilläkin väitellään harva se viikko jostain ihan typerästä, mutta en mä näe niitä riitoina missään nimessä. ja yleensä ne loppuu siihen, että jompi kumpi todistaa jotenkin olevansa oikeassa ja se vastaanvänkääjä saa nenilleen.

Okei, Tigru mesopotamialaisineen pesee kyllä meidän lihaliemikuutiot ihan mennen tullen

jannie kirjoitti:

Okei, Tigru mesopotamialaisineen pesee kyllä meidän lihaliemikuutiot ihan mennen tullen

Entinen mies otti jääkaapista Oivariini-Balansia-margariinimyrkkyä, jonka makua inhoan yli kaiken. Tarjolla oli siis myös oikeaa ihmisten syötäväksi tarkoitettua levitettä. Minä sitten huumorinaisena vetäisen kovaan ääneen henkeä ja teeskentelen pyörtyväni inhosta. Mies saa vuosisadan huutohepulin, kun minä halveksun häntä ihmisenä vain koska hän syö vääränlaista margariinia.

Kompasteleeko kenenkään muun suhde erilaisiin huumorikäsityksiin?

jannie kirjoitti:

Moniko on muuten "opetettu" lapsena keskustelemaan?

Sanoisin, että jos ei äitini olisi ollut niin suuri roolimalli mulle jo pienestä pitäen, mököttäisin isän tyyliin ja "puhuisin" asioista ohittamalla ne. Eli äitini on sanonut, että asiat pitää käydä läpi, oli se sitten mikä tahansa. En tehnyt niinku äiti ja isä teki, tein niinkuin äiti sanoi.

Tein tänään jotain kamalaa. Ostin miehelle väärän deodorantin!!!

Ainoat ohjeet olivat että sen pitää olla stick (ei siis roll-on) eikä saa olla Axea. No minä tallustelin kauppaan ja järkytyin kun valikoimassa oli 95 % roll-oneja, 4 % Axea ja se yksi ainoa Rexonan puikko jonka tietysti jouduin ottamaan matkaan.

Kotiin päästyäni mies ilmoitti naurahtaen että "en muuten käytä tuotetta joka on tarkoitettu rekkakuskien löyhkän peittämiseen" ja syytti minua tahallisesta huolimattomuudesta.

Koko keskustelu käytiin siis ihan naureskellen ja vitsiä vääntäen mutta tästä SUURESTA vääryydestä johtuen kävin äsken hakemassa Ferrarin mustan stickin toisesta kaupasta ja piilotin sen eteisen piirongin ylälaatikkoon. Ympäri taloa piilotin vihjelappuja jotka johtavat perille. Siinähän metsästää.

Ja kyllä, olen täysin sitä mieltä että suhteen pitää pirteänä keskinäinen leikinlasku ja riittävä toiselle virnuilu.

Me ollaan nyt seurusteltu lähes 2v 3kk. Tutustuttiin irkissä eräällä kanavalla. Jossainvaiheessa huomasin lähestulkoon asuvan poikaystävän solukämpillä, ja alettiin puhua yhteenmuutosta Tampereelle, mä kun tänne manseen olen aina halunnut muuttaa/kokeilla täällä eloa. Oltiin seurusteltu vähän yli vuosi kun stten yhteen virallisesti muutettiin. Ja hyvin menee :).

neruda kirjoitti:

^ Ei ihan ensimmäisenä tulisi mieleen, että jotkut riitelevät jostain mikä edes etäisesti liittyy mesopotamiaan. Ootte varmaan aika oiva ja hauska pari.

Kiitos :) Kyllä se vaan on mahdollista (kaveri totesikin että me ansaitaan toisemme). Nyt jo naurattaa. Sillon ravintolassa ei naurattanut ollenkaan. Me riidellään aika useinkin tuollaisista asioista niin kuin siitä mitä tiede voi tietää ja mitä ei. Ja ollaan niistä niin kovasti eri mieltä ettei se riita koskaan päädy mihinkään lopputulokseen... Tavallaan ne keskustelut on tosi mielenkiintoisia ennen kuin se menee vääntämiseksi, mikä taas on musta tosi rasittavaa. Nih.

Ja tää vaivaa mua edelleen. Kun mun käsittääkseni mesopotamiasta on säilynyt viitteitä planeettojen ja tähtien tuntemuksesta ja tarkkailusta (ja ehkä niihin pohjaavista uskonnoista?). Ja kun tiedetään kreikkalaisten omaksuneen asioita mesopotamialaisilta ja roomalaisten omaksuneen asioita kreikkalaisilta (nää kulttuurithan pohjaa toinen toisiinsa ja luo tän länsimaisen kulttuurin pohjan) niin musta olis loogista olettaa että roomalaisten aikanaan planeettoihin perustunut uskonto olis muuntunut/pohjannut kreikkalaisten ja mesopotamialaisten perinnölle. Mies taas edelleen sinnikkäästi väittää että on todennäköisempää että planeettauskonto on peräisin jostain muualta (sillä ei ole esittää mitään esimerkkiä, kunhan vaan jostain muualta). Ja ihan vaan siksi että on niin kauan ettei me voida tietää. ARGH. Ei tietenkään voida tietää varmasti (ei kai tieteessä koskaan voi?) mutta silti toi olis musta kaikista järkevin teoria ja sitä ei voi kumota sanomalla että onhan neandertalialaisetkin varmaan katselleet taivaalle (ehkä onki, mutta ne on syöneet nykyihmisiä ne kohdatessaan joten tuskin tieto olis välittynyt?).

Niin. Voi mesopotamialaisista kiistellä. Ja taidettiin me vähän kiistellä luostarilaitoksen synnystäkin ja siitä mihin tarpeeseen se on alunperin syntynyt...

Muoks. Mut on lapsesta asti opetettu keskustelemaan. Samoin mies. Molempien on pitänyt osata perustella ja riitaa ei oo saanut jättää selvittämättä vaan on pitänyt puhua asiat halki. Se on musta hyvä taito opettaakin lapsille jo. Että vihainen ja suuttunut voi olla, mutta ennemmin tai myöhemmin asiat on puhuttava oli ne sit kuinka vaikeita vaan.

Me tutustuttiin ukon kanssa töissä. Siellä töitte oheessa juteltii niitä näitä ja huomattii et meil on aika paljon samoja mielenkiinnon kohteita. Olin sit yhtenä viikonloppuna hällä kuppia ottamassa ja ja jäin sinne sit yöks. Ja vielläkin samalla yö reissulla olen..
Me kerittii seurustella ehkä joku 4kk ku muutin sit virallisesti kiirjat samaa osotteeseen, ku ei ollu mitää järkee maksaa kallista vuokraa "varastosta". Puolentoista vuoden päästä mentii kihloihin ja siit parin kuukauden päästä ostettii oma rivitalon pätkä. Nyt sitte loppu vuodesta tulossa yhteinen hauvavauva, tarkotus olisi nuita kaksijalkaisiakin vauvoja hommata seuraavan viiden vuoden sisään ja häistäkin on ollut jo kovasti puhetta ja "suunnittelua". Niin tosiaan meille tulee marraskuussa 3 vuotta täyteen.

Muoks. vähän tietoa lisäsin.