Koirat.com

Oli keretty seurustelemaan 2 kk ja tuntemaan pari kuukautta enemmän ennen kuin toinen puolikas lähti armeijan harmaisiin. Nyt on sitten n 7 kk takana ja päälle kaksii vielä edessä. En ennen uskonut kun kuulin puhuttavan miten kova paikka intti on suhteelle, mutta nyt sen tiedän. Varsinkin tässä meidän tapauksessa kun "normaalia" elämää oli takana niin vähän ennen miun inttileskeksi joutumista.

Nyt alkaa tuntumaan että mitä vähemmän eroa olisi enää edessä niin sitä enemmän alkaa pää hajota. Tuntuu kuin ei enää tietäisi että ketä odottaa takaisin tulevaksi. Kuka se on jolle puhun puhelimessa ja jonka kanssa laitan viestiä. Ketä minä odotan? Asiaa vaikeuttaa myös se että näkemään on pystynyt noin joka 2-4 viikon välein ja nyt varmaankin kerran tai kaksi ennen kun hän tulee pois sieltä. Ja näkemiset menee aina siihen että pitää tottua taas toisen seuraan. Asian tekee myöskin vaikeaksi se että olemme hyvin erilaisia luonteiltamme. Toinen on itse viilipytty ja minä tempperamenttisena räjähdän melkein mistä vain ja puhelimessa on vaikea hoitaa pieniä väärinkäsityksiä.

Onko täällä muita intti-leskiä? Miten teillä on mennyt ja onko suhde kestänyt? Palautuuko suhde normaaliksi intin jälkeen vai kasvaako kuilu niin suureksi että samaan suuntaan ei voi enää jatkaa?

Välitän hänestä aivan hirveästi ja en osaa kuvitella mitä tekisin jos hän ei enää kuuluisi elämääni mutta välillä pelottaa että mitä jos se onkin turhaa ja paluuta entiseen ei enää ole vaikka sitä molemmat kuinka haluaisimme. 24/7 stressi päällänsä koko ajan.

oih toi mun mies on ihana , tulee tukemaan mua ja vie mut mun elämäni ekaan työhaastatteluun. Jää siis ihan töistä pois... :) Mua jänskää nii hirveesti ettt hyvä et happi kulkee...

Swares kirjoitti:


Onko täällä muita intti-leskiä? Miten teillä on mennyt ja onko suhde kestänyt? Palautuuko suhde normaaliksi intin jälkeen vai kasvaako kuilu niin suureksi että samaan suuntaan ei voi enää jatkaa?

Mulla oli joskus oikeestaan aikalailla identtinen tilanne sun kanssa. Oltiin seurusteltu (ja tunnettu) n. puoli vuotta ennenku mies lähti inttiin. Olin vielä äärimmäisen läheisriippuvainen siihen aikaan ja lomaviikonloppujen sunnuntait oli aivan kamalia päiviä, kun ties että kohta se taas lähtee..

En mä ainakaan tottunut siihen koskaan. Alusta loppuun saakka vihasin joka ikistä päivää ja viikkoa, jonka mies siellä vietti. Tein paljon töitä ja ramppasin salilla, kun ei muka ollut mitään muutakaan tekemistä.

Aluksihan ne lomaviikonloput oli ihania. Molemmilla kova ikävä ollut ja vihdoin kun nähtiin niin tehtiin asioita paljon yhdessä. Oli herkkää ja lempeää <3 Mutta joskus puolen vuoden jälkeen mies tuntui tottuneen siihen että nähtiin vaan viikonloppuisin, jos sillonkaan. Hempeilyt loppui ja lomatkin vietettiin kuin mikä tahansa jo kauan yhdessä ollut pari. Se oli mulle kaikista vaikeinta sulattaa. Jotenkin kun en itse sopeutunut siihen tilanteeseen yhtään, vaan viikot aina odotin ja odotin ja sit viikonloppuna kun mies tuli kotiin, olin taivaissa enkä mitään muuta olisi halunnutkaan kuin tehdä yhdessä kaikkea kivaa.

No meidän parisuhde kesti intin ja nyt ollaan naimisissa. En tiedä kuinka paljon se muutti suhdetta, koska en tiedä millätavalla asiat olis menneet jos inttiä ei olisi ollut. Tottakai se alkuhuuma meni aivan pilalle tän vuoden takia, mutta olis se hiipunut varmaan jokatapauksessa. Minua se kuitenkin kasvatti ihmisenä siinä mielessä, että en ahdistu erossa olemisesta enää läheskään siihen tyyliin kuin ennen. Mies tekee nykyäänkin reissuhommia, ja siinä mielessä intti valmisti mua tähän hyvin. Kestän paremmin sen, että nähdään harvemmin.

Mutta ei se intti teitä erota, jos molemmat haluaa yhdessä jatkaa. :)

Henkka on myös intissä. Me ollaan molemmat jo aiemmin kaukosuhteen takia totuttu siihen, ettei nähdä edes joka viikko, joten mitään kovin vaikeaa tämä inttiaika ei ole ollut. Molemmat olemme hyviä ilmaisemaan itseämme sekä kirjallisesti että suullisesti, joten puhutaan sujuvasti puhelimessakin vakavia asioita. Päälle 600km etäisyys ja sen taittamiseen kuluva aika kuitenkin rasittivat suhdetta kuitenkin jonkin verran. Kun mies ilmoitti jäävänsä inttiin töihin, minä hain koulupaikkaa Helsingistä. Ylihuomenna vien ensimmäisen muuttokuorman Vantaalle.

Eniten meillä ongelmia on aiheuttanut intin aikana seksi. Mies ei näe naisista jälkeäkään intissä (ja jos näkee, niin ovat kuulemma tosi jäätäviä) ja on varsin paineissa kun tulee kotiin. Mies haluais ihan koko ajan panna, ja meikäläinen ei jotenkin pysy mukana. Ollaan yritetty asiasta puhua, mutta ei olla päästy puusta kovin pitkään. Lopputulos on se, että stressaan koko hommaa niin paljon etten itse saa siitä mitään irti ja näin ollen ei haluta. Mies taas kokee, että katson silmät suittirenkaina muita uroksia, mutta hän ei saa mua syttymään. Nyt tilanne on ehkä vähän parempi, kun olen yrittänyt asettaa aivojani "seksimoodiin", mutta ärsyttää silti kun luonnollisen asian eteen pitää tehdä omassa päässä niin järkyttävät määrät töitä. Miten muut ovat hoitaneet heikentynyttä libidoa?

Kadaver kirjoitti:

Päälle 600km etäisyys ja sen taittamiseen kuluva aika kuitenkin rasittivat suhdetta kuitenkin jonkin verran. Kun mies ilmoitti jäävänsä inttiin töihin, minä hain koulupaikkaa Helsingistä. Ylihuomenna vien ensimmäisen muuttokuorman Vantaalle.

Onko miehesi kauankin sitten siellä töissä? Tarkoitan siis että onko tuo välimatka/etäsuhde vain jonkinaikaa kestävää vai pysyvää ?

Itse en varmaan moiseen pystyisi

Miehen työ intissä olisi siis normaalia "kahdeksasta neljään" -duunarihommaa. Tulisi aina illaksi kotiin työpäivän päätteeksi. Tammikuuhun kestävä intti taas pitää miestä kasarmilla aina viikot. Nykyään etäisyyttä on päälle 600km, mutta Vantaalta Upinniemeen ei ole edes sataa kilometriä. Helppo nakki, kunhan mies mies vaan tarpoo tuon intin ensin kunnialla läpi.

kadaver kirjoitti:

Eniten meillä ongelmia on aiheuttanut intin aikana seksi. Mies ei näe naisista jälkeäkään intissä (ja jos näkee, niin ovat kuulemma tosi jäätäviä) ja on varsin paineissa kun tulee kotiin. Mies haluais ihan koko ajan panna, ja meikäläinen ei jotenkin pysy mukana. Ollaan yritetty asiasta puhua, mutta ei olla päästy puusta kovin pitkään. Lopputulos on se, että stressaan koko hommaa niin paljon etten itse saa siitä mitään irti ja näin ollen ei haluta.

Mies taas kokee, että katson silmät suittirenkaina muita uroksia, mutta hän ei saa mua syttymään. Nyt tilanne on ehkä vähän parempi, kun olen yrittänyt asettaa aivojani "seksimoodiin", mutta ärsyttää silti kun luonnollisen asian eteen pitää tehdä omassa päässä niin järkyttävät määrät töitä. Miten muut ovat hoitaneet heikentynyttä libidoa?

Kuulostaa hyyyyvin samalta kuin nyt juuri päättyneessä suhteessa oli minulla ja miehellä.
Kerrompa nyt lyhyen kaavan kautta:
-Minulle tuli masennuskausi=ei haluta yhtään
-Halusin olla hyvä tyttöystävä kun kaukosuhteen takia nähtiin muutenkin vähän ja seksi oli miehelle tärkeää=>annoin seksiä, mutten halunnut sitä (ja seksin jälkeen oli aina hyväksikäytetty olo johtuen muista taustoista).
=> päätyi siihen että minun seksihalut meni sinne, mies jäi enemmän ilman, huomautteli aina ajasta kuinka kauan viime kerrasta on ja minä tunsin syyllisyyttä ja annoin ja sitten vain katosi halut.

Vähän purkauduin samalla..

<3 Eilen tuli täyteen vuosi naimisissa. Mies järjesti meille yllätysmatkan Tallinnaan. Yövyttiin vanhaan rakennukseen tehdyssä romanttisessa hotellissa ja illallistettiin pitkän kaavan mukaan hyvässä ravintolassa ja vietettiin sitä kahdenkeskistä laatuaikaa ilman että edes koirat pyöri jaloissa.

Meillä mies tekee ulkomailla töitä. Saattaa olla poissa 2-3kk putkeen (siis niin ettei nähdä kertaakaan). Nämä "työkaudet" kestää yleensä n. 6kk, ja sitten hän on kotona 1-2kk.

Tämä ei ole vaikuttanut meidän suhteeseen millään tavalla. Mielestäni meidän suhde pysyy hyvänä kun ei olla 24/7 saman katon alla. Mutta se on vain mun ajatustapa. Mä oon niin tottunut tällaiseen elämäntyyliin, etten muusta edes välitä taikka tiedä .

Ainoa juttu joka tässä välillä rasittaa on se, että välillä tuntuu että oon yksinhuoltaja, kun tytön hoito-ym kuviot lankeaa tietysti mulle.

Me alottiin seurustelemaan niin, että avokki oli sillon armeijassa, mennyt kesällä ja me alotettiin syksyllä joskus "virallisesti" seurustelemaan. Tunnettiin siis jo entuudestaan kuitenkin.

Mä meinasin tulla hulluksi, jouduin hakemaan nukahtamislääkkeitä ja kuten kadikin, ramppasin salilla ja kävin lenkeillä ja klöhjäsin kavereilla, ettei vaan tarvinnut olla yksin kotona. Olin sillon vielä kaiken lisäksi koulussa eikä ollut töitä, joten sitä "luppoaikaa" oli ihan kohtuullisesti.

Kaikista kamalinta oli kun mä vietin sillon vuodenvaihteen ulkomailla ja avokin piti päästä siksi viikonlopuksi lomille kun me tultiin takaisin, mutta tulikin ylläri kiinniolo joten me ei nähty yhteensä viiteen viikkoon. Mulla ei puhelin toiminut ulkomailla ollessa, ja kun juteltiin netissä vikan kerran ennen kotiintuloa niin kaikki oli ihan ok vielä, ja sitte lentokentällä Suomessa pistin puhelimen päälle ja oli viesti, että joutuukin jäämään kiinni. Mä muistaakseni pillahdin itkuun Helsinki-Vantaalla, olin niin väsyny reissaamisesta ja 15h lennosta ja ikävästä ja unenpuutteesta ja kaikesta...

Sitten kun se pääsi vuoden jälkeen pois, muutettiin suoraan yhteen. Ollaan ihan paita ja peppu vieläkin, kaverit nauraa kun me mennään melkeen aina nukkumaan samaan aikaan saman peiton alle, ja jos toinen on kylillä niin lähetetään hyvänyönviestit :)

itse olen sitä mieltä, että jokaiselle ihmiselle tekee ihan hyvää opetella olemaan myös ihan itsensä kanssa. Jos esim. poikakaverin tai tyttöystävän armeijassa olo vie elämän täysin raiteiltaan tai että sen vuoksi joutuu syömään mieliala, nukahtamis tms. lääkkeitä, niin silloin ongelmilla on varmasti myös muita syitä kuin pelkkä erossa oleminen.
Itse kannatan myös sitä, että teini-ikäinen pariskunta ei suinpäin muuttaisi yhteen vaan, että kumpikin opettelisi myös sitä itsekseen asumista ja itsensä kanssa olemista ennen kuin alkaa leikkimään kotia jonkun toisen teinin kanssa. Tätä on tietysti turha sanoa siinä tilanteessa oleville, mutta oman ja tuttavapiirini kokemusten mukaan se oman tilan ja omien tapojen, halujen ja persoonallisuuden löytämisen tarve iskee sitten jossain vaiheessa kuitenkin. Kuitenkin loppujenlopuksi pitkässä parisuhteessa tarvitaan sekä omaa tilaa molemmille että sitä yhteistä aikaa. Toiseen takertuminen tukahduttaa suhteen ennemmin tai myöhemmin.

Kadaver kirjoitti:

Miehen työ intissä olisi siis normaalia "kahdeksasta neljään" -duunarihommaa. Tulisi aina illaksi kotiin työpäivän päätteeksi. Tammikuuhun kestävä intti taas pitää miestä kasarmilla aina viikot. Nykyään etäisyyttä on päälle 600km, mutta Vantaalta Upinniemeen ei ole edes sataa kilometriä. Helppo nakki, kunhan mies mies vaan tarpoo tuon intin ensin kunnialla läpi.

Ah, niinjoo, emmä tajunnut että miehesi on Upinniemessä intissä. Ajattelin että se on siellä pohjoisessa, jää sinne duuniin ja sitten aina seilaa sun luoksesi pk-seudulle sen 600km.
No sittenhän tuo on aika helppo nakki, jossa minäkään en näe mitään ongelmaa ja se tuntuisi helpolta.

Olin 18, kun muutettiin yhteen. Ukko oli parikymppinen ja yhdessä oltiin oltu n. 1,5 vuotta.
Koskaan en ole asunut yksin, vaan muutin suoraan äidin luota siis avokin kanssa yhteen.
Meillä on rullannut onneksi todella hyvin ja elo yhdessä on vähintäänkin kivaa, usein aika ihanaa. Mutta siinä olen kyllä samaa mieltä (jonkun kanssa, joka tossa aiemmin kirjoitteli..) ettei ihan teininä pitäisi yhteen muuttaa. Monia ystäviä seuranneena sanoisin, että tää meidän aikaisen yhteenmuuttamisen onnistuminen on aika erikoisuus. Monet muut erosi pian ja olivat liian muksuja leikkimään kotia alle parikymppisinä.. Mutta mitäs me muista, kun meillä kuitenkin hyvin sujuu <3
Yhdessä mennään nukkumaan saman peiton alle mekin ;) Joka ilta vietetään aikaa yhdessä, jutellaan päivän tapahtumista ja soitetaan joka päivä jos ei ehditä nähdä.

Meidän juttuja on riimittely, laulaminen ja tanssiminen. Ruokaa tehdessä loilotetaan jotain päätöntä hömppää, vaikka "sipusipusipulia leikkaanpi leikkaan, kaikki sipusipulit mä pannulle keikkaan, lalalalalaaa teen rakkaalle ruokaa, lalalalalaaaa se onnesta huokaa..". Päivittäin jotain lauletaan.
Muutenkin tehdään kaikkea pientä kivaa kumpikin osoittaakseen että vielä tykkää toisesta. Joskus piilotan avokin housuntaskuun lapun, johon olen jotain siirappisen söpöä kirjoittanut. Ja eilen tulin kotiin ja täällä odotti tortillat ja oli hankkinut mun lemppari kermalikööriä... kaikkea pientä ja kivaa <3
Kohta tulee meillä 6 vuotta täyteen :>

Vuorisumu kirjoitti:

itse olen sitä mieltä, että jokaiselle ihmiselle tekee ihan hyvää opetella olemaan myös ihan itsensä kanssa. Jos esim. poikakaverin tai tyttöystävän armeijassa olo vie elämän täysin raiteiltaan tai että sen vuoksi joutuu syömään mieliala, nukahtamis tms. lääkkeitä, niin silloin ongelmilla on varmasti myös muita syitä kuin pelkkä erossa oleminen.

..no, mullahan ON diagnosoitu yläasteikäisenä muutamiakin eri mielialahäiriöitä mukaanlukien läheisriippuvaisuutta, osan noista epäilen kyllä nykyään olleen ihan näitä "sopisit sinä tuohonkin lokeroon" -analyysejä. Pillerit popsittiin, terapiat käytiin, ja kun lukio loppui, loppui sairastaminenkin. Ne ajat on kuitenkin olleet ja menneet, asuttu on niin yksin kuin kimppakämpässäkin, ja ekat nukahtamislääkkeet söin silti vasta tuolloin 25-vuotiaana. Aika turhaa imho alkaa yhden lauseen perusteella päättelemään että mulla on muitakin ongelmia kuin se, että joudun olemaan silloin tällöin erossa avokista.

läheisriippuvaisuutta-Jannie

Apua, pilkunvääntäjä iskee. Mutta pakko korjata.
Läheisriippuvuus =
Läheisriippuvuus on joukko huonosti toimivia ja pakonomaisia käyttäytymismuotoja, jotka perheen jäsenet ovat oppineet selvitäkseen perheessä, jossa oli suuri määrä emotionaalista tuskaa. Useimmissa tapauksissa perheen tuskan lähteenä on alkoholismi, kemiallinen riippuvuus tai muu riippuvuussairaus.
http://www.healingeagle.net/Fin/Irene/Cofam.html

Eli tässä asian yhteydessä tarkoitit varmaan läheisyysriippuvuutta?

myrkku,
voi hyvin olla, ei oo niitä diagnooseja tarvinnu enää juurkaan muistella. Mä muutenkin vähän epäilen, että mulla oli oikeasti vaan vähän keskivertoa hankalampi murrosikä.

Vuorisumu kirjoitti:

Itse kannatan myös sitä, että teini-ikäinen pariskunta ei suinpäin muuttaisi yhteen vaan, että kumpikin opettelisi myös sitä itsekseen asumista ja itsensä kanssa olemista ennen kuin alkaa leikkimään kotia jonkun toisen teinin kanssa.

Mulla oli vähän toi sama ajatus, kun aikanaan miehen kanssa alettiin seurustelemaan. Hän asui omillaan tai noh, oli asunut omillaan, sen jälkeen avoliitossa ja asui taas omillaan, mutta minä asuin vielä kotona ja halusin ehdottomasti oman kämpän ensiksi. Tosin sitä puolsi sekin, että mies asui eri paikkakunnalla ja itse alotin opiskelut omalla kotipaikkakunnallani. Loppujen lopuksi tilanne meni kuitenkin siihen, että nukuimme minun pienessä yksiössäni pari kertaa ja itse nukuin siellä muutaman kerran yksikseni koko sinä aikana, kun se kämppä minulla oli. Eli pidin käytännössä ihan turhaa kämppää 8kk ennen kuin sitten kesän tullessa irtisanoin sen, etten joutuisi maksamaan omasta pussista vuokraa, kun en saanut kesällä opintotukea eikä kesätyöpaikkakaan ollut varmistunut vielä. Isä tosin tarjoutui maksamaan vuokrani kesän ajan, mutta kämpän pitämisessä ei ollut mitään järkeä, joten siksin päädyin siitä luopumaan. En mä nyt oikein tiedä, mitä mä siitä hyödyin, että pidin omaa kämppää tuon ajan. Jouduin vaan koulun jälkeen käydä hakemassa kämpästä postit ennen poikaystävän (nykyisen aviomiehen) luo lähtemistä. Oli melkoinen helpotus muuttaa virallisesti yhteen ja luopua kahden kämpän loukusta.

Swares kirjoitti:

Nyt alkaa tuntumaan että mitä vähemmän eroa olisi enää edessä niin sitä enemmän alkaa pää hajota. Tuntuu kuin ei enää tietäisi että ketä odottaa takaisin tulevaksi. Kuka se on jolle puhun puhelimessa ja jonka kanssa laitan viestiä. Ketä minä odotan?

- - -

Onko täällä muita intti-leskiä? Miten teillä on mennyt ja onko suhde kestänyt? Palautuuko suhde normaaliksi intin jälkeen vai kasvaako kuilu niin suureksi että samaan suuntaan ei voi enää jatkaa?

Nyt minäkin viitsin jo sanoa jotain, kun muilta tuli esimerkkejä, että voi käydä hyvinkin.

Minä ehdin seurustella exän kanssa 3 vuotta ennen armeijaa. Kaikki oli hyvin kun hän lähti, ja hyvin pian intin alkuaikana mentiin kihloihinkin. (Oma tulkintani jälkikäteen on se, että hän tavallaan "sitoi" minut itseensä kihlaamalla, kun tajusi, miten voi käydä...) Silloin kaikki oli ihanasti - viikonloppuina hempeiltiin ja vietettiin laatuaikaa, viikoilla puhuttiin puhelimessa. Pikkuhiljaa asiat kuitenkin alkoivat muuttua. Miehestä tuli tajuttoman mustasukkainen. Hän saattoi soittaa reilusti yli 5 kertaa päivässä (valehteleeko muiden py:t kun eivät muka ehdi soittamaan edes päivittäin?) ja jos en ehtinyt/jaksanut jutella, sain siitä huutoa. "Mikset halua puhua? Kenen kanssa oot? Onko siellä poikia??" TOTTAKAI on poikia mun seurassa, mä olen teekkari! Viimeistään RUKin myötä alkoi ilmetä myös väkivaltaisuutta, ja mun kohteltu alkoi olla välillä melkoista tönimistä ja pakolla kiinnipitämistä paikallaan, jos olin vihanen ja yritin pistää vastaan esim. tolle tönimiselle. Puheet menivät myös kokoajan väkivaltaisempaan suuntaan, enkä enää epäillyt hetkeäkään, ettei se pahoinpitelisi pahasti ulkomaalaisia/mitä milloinkin jos tulisi sanomaan pahasti. Meidän riita meni joskus tosi rajuksi ja onnistuin lukitsemaan itseni huoneeseeni, ex jatkoi ilmeisesti veitsen kanssa riehumista oven toisella puolella ja kämppis soitti poliisit. Mua harmittaa vieläkin, että valehtelin poliisille kämppiksen ymmärtäneen asiat väärin (muuten olisi varmaan jäänyt RUK kesken, silloin jaksoin vielä välittää), ja ex osaa olla tosi manipuloiva ja poliisit uskoivat sitä täysin. Ulkona olivat vielä kolmistaan naureskelleet, kun naiset vähän ylireagoivat välillä... Että mua suututti kuulla.

Muutettiin inttiaikana yhteenkin, mutta sitä ehti kestää ehkä kuukauden, kunnes tajusin sen tultua kotiin viikonlopuksi, etten tunne enää mitään. Ero tuli kuukautta ennen kuin inttivuosi oli täynnä. Tein täysin oikean päätöksen, vaikka se oli tosi vaikeaa siinä vaiheessa.

Täähän ei nyt vastaa kysyjän tilannetta, mutta tuli aika vahvasti mieleen, vaikka tästä on aikaa jo pari vuotta. Sitä ei todellakaan tiedä, ketä sieltä odottaa kotiin. Jos kumpikin haluaa pysyä yhdessä eikä toisen luonteessa tapahdu mitään tuollaisia ylläreitä, suhde kuitenkin kestää armeija-ajan. Armeijan jälkeen menee varmasti aikaa tottua siihen, että toinen on taas vieressä eikä ehkä alkuun tunnu samalta ihmiseltä, mutta eiköhän se siitä

^ kamala tarina
Se siis käytännössä sekos siellä intissä jotenkin, koska oli ollut sitä ennen ne 3 vuotta mukava tyyppi? Tosi ikävän kuulonen äijä, hyvä että eroon pääsit (ja anteeks tällänen tahditon lausahdus..).

Nopeasti miettien sanoisin, että tutuista parinkunnista, joissa toinen on ollut intissä suhteen aikana, noin puolet on pysynyt yhdessä ja puolet on eronneet. Aika sama luku kuin tietämissäni kaukosuhteissa.

^Ulkomaalaisvihasta ja muustakin väkivaltaisesta luonteesta oli kyllä viitteitä jo aiemmin, mutta en ottanut niitä tosissaan ja ne eivät kohdistuneet muhun sillon ollenkaan. Helppo se on jälkikäteen sanoa, että olihan se nähtävissä jo aiemmin. Tuntuu vaan, että intti korosti ne piirteet potenssiin sata, en mä tiedä palasiko luonne ennalleen intin loputtua. Ei olla puheväleissä.