Koirat.com

Tippuipas taakka harteilta kun poikakaveri ilmoitti, ettei meille tilevaisuudessa tule yhtäkään talvella puettavaa koiraa. Hei hei villakoirat, bullit, staffit... Jos vielä saisin oman mieleni suitsittua olemaan ajattelematta kaikkia noita ihanuuksia.

Tännehän koira olisi tulossa vasta noin 3 vuoden päästä kun näkee siedätyshoidon tehon. Jos teho on minimaalinen pitää odottaa lähemmäs 10v omaa taloa ja pihaa maaseudulla.
Kauaskantoiset suunnitelmat minulla
Silti pyörin täällä ja koluan koiranettiä kiinnostavia koiria ja kasvattajia etsien. Koneelta löytyy oma tekstitiedostokin jonne tallennan kaikki kiinnostavat nimet.
Alkaa jo lähennellä sairautta tämä minun koirailuni.

Olen jo päättänyt ettei välimatka ole este sen oikean pennun hakemiselle. Talous voi olla ainoa, mikä esim. hakumatkat ulkomaille voisi estää. Viestinne vain herättivät ajattelemaan, ettei toinen puoliskoni ehkä olekaan samaa mieltä. Minä kun tarvin kartturin/henkisen tuen ajomatkoilleni (tottumaton kuski).

Hehei, löysinpäs ketjun, joka sopii mun tilanteeseen! Koirakuume on asteikon ylittävissä lukemissa ja pentuhaaveet päällimmäisinä mielessä.

Kuitenkin ihan haaveilutasolla ollaan vielä. Rodusta ei olla avokin kanssa päästy sopimukseen, enkä suoraan sanottuna ole ihan varma, onko hän koko asiasta läheskään niin innoissaan kuin minä Luulen miehekkeen olevan sitä mieltä, että koiran aika olisi vasta, kun asutaan maalla, vaikkei tuo ole sitä suoraan sanonutkaan. Siihen, että päästäisiin muuttamaan maalle tai edes omakotitaloon saattaa mennä vuosi, mutta ihan yhtä hyvin kymmenenkin vuotta. Voi olla, ettei se haave toteudu koskaan. Siksi kismittää, että koiran hankkimista pitäisi muka lykätä siihen... Koira olisi kuitenkin sellainen haave, joka olisi mahdollista toteuttaa vaikka heti. Ja joka tapauksessa haluan ns. sisäkoiran, eli mielestäni on ihan sama, asutaanko maalla vai kaupungissa siinä vaiheessa, kun pentu tulee. Ja nykytilanteessakin koiralla olisi kuitenkin mahdollisuus päästä maalle ihan vapaana leikkimään, jos rotu on sellainen, että voi irrallaan pitää.

Turhahan mun on tänne avautua, toisaalta, mutta ärsyttää vaan niin paljon... Olen haaveillut omasta koirasta jo melkein kymmenen vuotta, mutta aina on ollut joku este: opiskelut (=ajanpuute ja jatkuva koti-opiskelukaupunki välin ramppaaminen), vuokraisännät, mikä milloinkin... Nyt, kun elämäntilanne muuten olisi passeli pennulle, alkaa miehen möllikkä lyödä kapuloita rattaisiin Eikä ole kyse edes siitä, että hänellä olisi allergia, tai ei pitäisi eläimistä tai ettei koskaan haluaisi koiraa... Nojoo, samapa tuo. Haaveilen silti täällä ja katselen kuvaketjussa kateellisena kuvia teidän muiden söpösistä pentusista

^Hehee, kovasti kuulostaa tutulta. Tosin me jo asutaan maalla ja meillä on ennestään tuo yksi koira. Silti mulla on koirakuume ihan koko ajan. En kans oikein pääse miehen kanssa samoille linjoille rodusta, jos toinen tulisi. Hän olisi ottamassa ainoastaan mäyräkoiran, mutta mikään muu ei tunnu oikein kelpaavan. Itse en sitä mäykkyäkään sinänsä vastusta vaikka moinen tulisikin, mutta koska se ei ole mikään mun unelmarotuni, niin jäisin siitä huolimatta koirakuumeiseksi ja lopputulos on, että sit pitäisi ottaa kolmaskin koira. Minua kiinnostaisi mäyristä hieman enemmän palveluhaluinen tapaus kuitenkin, eikä aivan pienet koirat oikein sytytä erityisesti muutenkaan, niin pulmahan tämä on....

Hahaa mä jo meinasin eilen hetken aikaa ihan tosissaan ottaa koiranpennun heti ,kun huomasin yhden kasvattajan sivuilla et siellä vapaana kaksi narttu pentua Kenneli on mun lähellä. Mut aika äkkiä tuli järki päähän et en kyl sit tosiaankaan ota vielä. Aikasintaan Joskus loppuvuodesta on siis vasta ajankohtaista tuo koiran pennun otto.

Piiskahäntä: meillä taas tuntuu lähes ainut rotu, minkä mies hyväksyisi, olevan corgi... Tai suomenlapinkoira menisi varmaan myös läpi. Mulla ei sinänsä ole mitään kumpaakaan rotua vastaan, mutta eivät ole todellakaan omalla suosikkilistalla kärkipäässä syistä, että corgilla on liian lyhyet koivet ja lapinkoiralla aivan liikaa turkkia mun makuun. Eikä paimenkoirat herätä mitään suurta intohimoa minussa ylipäätään. Mitä tahansa muuta rotua ehdotankin, mies alkaa heti tiuskia tyyliin "ai, sä haluaisit, että se koira on sitten semmoinen ja semmoinen...", vikoja vaan löytyy muista kuin omista suosikeista :/ Nykyään tosin on ottanut taktiikaksi vaihtaa kokonaan puheenaihetta, jos uskaltaudun ottamaan koiran puheeksi.

Kyllä mä toki itsekin tiedostan, että pennun hankinnassa on pari muttaa olemassa. Isoimpana se, että vaikka tällä hetkellä olen työttömänä ja aikaa siis olisi vaikka kuinka ja paljon koiralle, saatan saada koska vaan töitä (ainakin kovasti toivon niin!), ja sitten koira joutuisi yhtäkkiä olemaan noin 8-9 tuntia päivässä yksin. Tottakai pentu totutettaisiin yksinoloon joka tapauksessa, mutta voisi se olla sille silti jonkinlainen järkytys. Muita kovin painavia syitä en itse keksikään, miksei meille voisi koiraa tulla. En sitten tiedä, ajatteleeko mies pohjimmiltaan, että koira rajoittaisi liikaa elämää ja menemisiä. Ei ole sitä suoraan sanonut, mutta niin olen vähän alkanut uumoilla. Itse olen pienestä asti oppinut elämään eläinten ehdoilla, koska kotona oli monenlaista karvakamua, joten en osaa nähdä koiraa rajoittavana mitenkään.

Huoh, kyllä on taas vaikeaa muka! Jatkan kuitenkin haaveilua

Ehkä mun koirakokemus ei tosiaan riitä ottamaan kunnon harrastuskoiraa... En mä siltikään haluaisi enää mitään korviketta ottaa. Ehkä sitten vuoden, parin, tai kolmen päästä, jos silloinkaan... :( Haaveissa olet silti ja pysyt, missä ikinä lienetkään, minun koirani.

^^Meillä on aina avo pistäny vastaan näissä koiranhankinnoissa. Ekan kanssa tein noin kolme vuotta pitkän väsytystaktiikan, joka loppui virallisesti siihen, ku päästiin kasvattajan luokse tutustumaan koiriin. Rotuhan oli semmoinen, mitä avo missään nimessä halunnut, mutta niin se vaan rakastui ensisilmäyksellä Luna äitiin.

Mä oli myös työtön ku nykyinen koira meille hankittiin ja hyvin tuo eläin sopeutui siihen, et kotona joutui olemaan yksin pidempiä aikoja. Meidän yhteistyö parantui huomattavasti ku menin töihin, kun laadullisesti se yhteinen aika parani. Koira osasi enemmän "arvostaa" sitä, et tehtiin yhdessä jotain.

Toisesta koirasta oon haaveillu nyt pari vuotta ja avo näytti semisti vihreää valoa tuossa vuoden vaihteessa. Tällä kertaa se taipui vuoden etuajassa eikä rotu ole edes kunnolla selvillä Edelleen sen rodun suhteen teen minä sen lopullisen päätöksen, vaikka kuuntelen toki myös avon mielipiteitä. Sille se koira tulee kuitenkin jatkossakin olemaan vaan kainalon lämmittäjä, kun taas minä sen kanssa harrastan ja touhuan.

Voihan nyt haaveilu sentään...miksi huomaan salakavalasti ostaneeni jo kaksi pientä pantaa, (kolmas tulossa postissa), pienepienet valjaat sekä ihanan ohuen pikkuisen nahkahihnan.

Maanantaina agilityhallilla löysin itseni ajattelemasta että mitä se pennu touhuaisi jos olisi jo meillä mukana hallilla. Leikkisi ja söisi ja oppisi odottamaan häkissä kiltisti .

En kestä tätä enää ! Pelkään tekeväni kohta jotain harkitsematonta kun pentukuume on aivan järjetön. Yhtään ei auta että maailman suloisin pikku parkkipoika on ilmeisesti edelleen vailla ikiomaa kotia...
Joku pissikakkikone riiviö naskalihammas tänne nyt heti hoitoon niin lievittyy tämä kuume edes hetkeksi .

^ Mie saatan ehkä tietää mistä pienestä parkkipojasta on kyse.. Ainakin on tiedossani muuan poropentue missä parkkipoika on vielä omaa kotia vailla.

Meillä mies sen kuin naureskelee kun yhtenä hetkenä vedän pentujutuista ylikierroksia ja kun hän tulee toppuuttelemaan niin mä alotan vouhottamaan hääjutuista. Eli meikäläisellä on oikea noidankierre menossa.. Mutta kummallekin jutulle on perjaatteessa aikataulunsa olemassa joten tässä voi nyt luppoaikaa käyttää vaikka vouhottamalla nykyisen tokotreeneistä ja siihen sivuun hypistellä koristeita ja miettiä väriteemoja..

Voi ärsytys. Löysin aivan ihanan kennelin Ruotsista. Siellä on suunnitteilla pentue aivan unelmayhdistelmästä kevään aikana. Sen yhdistelmän pentu tois mahtavaa uutta verta Suomeen.
Muttaku oon sanonu itselleni, että seuraava koira tulee vasta sitte ku meillä on se omakotitalo. Ja mies pitäis toki saada vielä ylipuhuttua, ja se on aikas vaikiaa.
Harmittaa ihan hirveästi, tuo olis ihan unelma...

^Mitäs rotua olisi haaveissa ?

Parkkipoika sai onneksi hyvän kodin, ei tartte sillä ajatuksella enää itteänsä kiduttaa.
Kuume ei ole kyllä laantunut sitten mihinkään...haluan haluan tahdon tahdon pienen riiviön !

Onneksi tuolla Vilmalla on ollut nyt sen verran kevättä rinnassa että siihen saa laittaa ylimääräisen koulutusintonsa.

^ Toisen bolognesen haluan. On niin harvinainen rotu ympäri maailmaa, ja erityisesti Suomessa, että eri yksilöiden tuominen ulkomailta ei oo huono ajatus. Voishan sitä haaveilla muualtakin päin, mutta tuon kennelin "ajatusmaailma" innostutti.

Haukkunen kirjoitti:

Mitä tahansa muuta rotua ehdotankin, mies alkaa heti tiuskia tyyliin "ai, sä haluaisit, että se koira on sitten semmoinen ja semmoinen...", vikoja vaan löytyy muista kuin omista suosikeista :/ Nykyään tosin on ottanut taktiikaksi vaihtaa kokonaan puheenaihetta, jos uskaltaudun ottamaan koiran puheeksi. :

Vähän samaa vikaa meidänkin ukossa, että ne mitä minä ehdotan, on jotenkin kauheasti sitten hankalampia kuin se hänen himoitsemansa mäyris. Ihan kuin sinulla corgissa, niin mulla tökkii siinä mäyräkoirassa ihan jo pelkästään esteettisesti, kun se on sellainen tumppijalka. Ja kieltämättä hiukan hirvittää myös se mahdollisuus, että sille tulee selkävaivoja sen vartalon mallinsa kanssa. Jossakin rotusivuillakin taisi olla kerrottu, että on jopa 10% mahdollisuus, että jossain vaiheessa mäyrikselle tulee jonkin asteisia selän halvausoireita! En tiedä oonko hölmön puolueellinen nyt verrattuna muiden rotujen omiin sairastumisriskeihin, koska onhan kaikilla roduilla omat tyypilliset vaivansa ja tuuristakin on paljon kiinni minkä vain koiran kanssa, mutta silti mun mielestä tuo vaan kuulostaa suurelta prosentilta. Ennemmin ottaisin ihan sellaisen "peruskoiran" mallisen, kuin mistään kohtaa liioitellun. Ja mieluummin sellaisen, jolla on helppo ja lyhyt turkki, jolle ei kauheasti tarvitsisi mitään tehdä.

Mieshän on sitä mieltä muutenkin, että pitäisi ottaa joku pieni koira jos toinen tulee, koska pienessä on pienemmät kulut... Noh, sekin on kyllä aika tuurista kiinni mistä koirasta ylipäätään on pienet ja mistä isot kulut. Iso merkitys rahan kulumiselle on myös mitä sen kanssa harrastaa ym. Mutta hämmentynyt kyllä olin tuossa ihan pari päivää sitten, kun hän kuitenkin sanoi, että "varmaan pitää tässä joskus kolmen, neljän vuoden päästä ottaa sitten uusi ajokoiranpentu, kun toi Tito on sitten jo vähän vanhempi, että on ainakin yksi toimiva ajuri talossa sitten koko ajan"... niin hetkinen heeeei, mutta mihis se narina nyt jäi, että kahden tuon kokoisen koiran ylläpito on niin kallista ja vaikeaakin? Nyt jälkikäteen harmittaa vähän, kun en tuohon sillä hetkellä tarttunut. Siis mullahan ei ole mitään tuota ajatusta vastaan, koska minäkin tahdon että meillä on aina vähintään yksi ajokoira, mutta huvittaa kyllä vähän tuo logiikka -tai sen puute.

Tämä haaveilija uskaltautui tänään lähestyä kasvattajaa sähköpostilla Toisen koiran saapumiseen ei ole vielä mitään kiirettä, mut kartoitetaan nyt tilannetta ja otetaan vähän asioista selvää. Jännittää siitä huolimatta!

^Uuu ! Jännittävää .
Aiotko pysyä samassa rodussa ?

^Mä itseasiassa oon katellu käyttölabbiksia.

Se kasvattaja soitti mulle äsken Se olis valmis tekemään tilaa mulle heti seuraavasta pentueesta, kun siitä on näillä näkymin tulossa isompi ku odotettiin. Huiiiiii! Apua apua!

SanttuJ kirjoitti:

^Mä itseasiassa oon katellu käyttölabbiksia.

Se kasvattaja soitti mulle äsken Se olis valmis tekemään tilaa mulle heti seuraavasta pentueesta, kun siitä on näillä näkymin tulossa isompi ku odotettiin. Huiiiiii! Apua apua!

Kiva :). Koska ne syntyy?

^Tämän kuun lopulla

^O-ou!

Meinasitko ihan metsälle, harrastuksiin vai sekä että?

^O-ou, nimenomaan Harrastuksiin oon koiraa ettimässä ja pääpaino ois pk-puolella, jäljessä sekä haussa.

Sopivasti on Espoossa serkun häät tän kuun lopulla ja sovittiin, et meen sillon käymään kylässä siellä. Hupsista.