Koirat.com

Täysin kohtuuttomia kohtaloita .
Voiko tuollaisten kokemusten seurauksena tapahtua muuta kuin että sydän, järki, mieli ja muutkin kohdat rikkoutuvat .

Sanattomaksi todellakin vetää tai tekisi mieli karjua EI !

Sufilla on kyllä käynyt ihan järjettömän huono tuuri. Suru on varmasti vieläkin suunnaton.

Mä soitin eilen äitin kanssa Oskusta kun en sunnuntaina siihen kyennyt. Itkettiin kumpikin siinä ja äiti sitten sanoi että eikö Oskulle enää voinut mitään tehdä, kun hänkin parani vaikka oli niin huonossa kunnossa, mutta lääkäri otti riskin ja laittoi sellaisen lääkkeen että se joko auttaa tai tappaa. Mä selitin että Osku ei ole ollut täysin kunnossa tänä kesänä muutenkaan ja oman päätöksen oikeellisuus varmistui siinä vaiheessa kun sitä nestettä tuli se ainakin puoli litraa keuhkoista kun se nukutettiin ja miten rauhallinen se sitten oli. Miten paha sillä on ollut olla, olisi ollut väärin pitkittää sitä nesteytyksellä ja kipulääkkeellä saati sitten tutkimuksilla ja leikkauksella. Todennäköisesti sillä oli syötä tms vastaava ongelma sen haimatulehduksen lisäksi. Oli oikein antaa vanhalle rouvalle viimeinen palvelus. En mä pysty asiaa ajattelemaankaan itkemättä. Kotiin en pysty mennä itkemättä ja muutenkin nukkuminen on lääkkeiden varassa.

Mutta äiti sitten lopuksi kysyi että "ethän sä enää ikinä ota koiraa" niin sillon mulle tuli vähän hymy huulille ja oli pakko sanoa että otan minä, mulla tulee aina olemaan koiria, ne eläessään antaa niin paljon, vaikka niistä pitääkin jossain vaiheessa sitten luopua ja tuska on ihan sietämättömän kova hetken aikaa.

Oli taas hyvä idea lukea tämä topicci, kun pitäisi olla lähdössä asioille Kyllä vetää hyvin hiljaiseksi... Oikein paljon voimia kaikille koiransa menettäneille

Voi ei, sufi. Ihan kamalaa ja täysin käsityskyvyn ulottumattomissa tommoset jutut. Voimia.

Osanotot muillekin koiransa menettäneille.

Kiitos Sufi, että jaoit rankan tarinasi, vaikka varmasti tekee kipeää edes ajatella
Noin onnettoman huonoa ja kamalaa tuuria ei toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleen...
Tsemppiä jaksamiseen, Eetlalle myöskin.

sufille ihan hirveästi jaksamisia. Ihan kamalaa, miten noin voi käydä. Kaksi koiraa saman päivän sisään. Ei toi voi tuntua edes todelliselta... Kyyneleet vaan valuu pitkin poskia. En pysty käsittämään. Ihan hirveää.

Todella, todella paljon voimia sufi ei kyllä tosiaan tuommoista toivoisi kenellekään , ja voimia myös muille koiransa menettäneille

Joskus surun määrä on kyllä täysin kohtuutonta. Mulla oli yksi vuosi sellainen, että kuoli ukki, koira ja hevonen peräjälkeen. Kaikki aivan yllättäen. Silloin tuntui, että noinkohan tästä enää noustaan.. Onneksi useimmiten se elämä voittaa, ja vaikkei se suru koskaan lopu, se ajan kanssa helpottaa. Kuulostaa kliseeltä, mutta tottahan se on.

bruumannilla on kaunis hauta Metellä.

Kuinka monella on koiransa tuhkat tallella uurnassa? Missä säilytätte uurnaa?

Minä valitsin maatuvan uurnan, jonka voi haudata. En itse oikein osaa ajatella säilyttäväni tuhkia missään.

Isäni kaivoi kuopan omalleni joulukuun lopulla, lumesta huolimatta. Onneksi maa ei ollut täysin jäässä, ettei olisi tarvinnut oottaa kevääseen. Koirani tuhkat haudattiin vanhempieni pihan liepeille metsään, kuusen juurelle.
Kuusessa on pieni lyhty, johon isä kävi muutaman viikon ajan rämpimässä joka päivä sytyttämään kynttilän. Itse asun toisella paikkakunnalla, mutta vanhemmat tietää kuinka tärkeä koira minulle oli.


Keväällä rehasin kottikärry kaupalla rinnettä pitkin kiviä haudalle ja kaivoin viereen toisen kuopan, jonka pohjalle poltin koiran lempilelun. (paras kaveri) Kuopan päälle istutin kieloja.

Vieressä istuu pieni enkeli suurella sydämmellä.

Mä en koskaan osannu pelätä Mörkön takia. Se oli iso mies, se piti huolen itestään. Mörkö oli aina eläny isojen koirien kanssa, emmä nähny sitä mitenkään pienenä tai säälittävänä koskaan. Tai ennen tuota iltaa.. Sinä iltana se oli maailman pienin, hennoin ja säälittävin pienenpienenpikkuinen eläin. Hyökkäys tuli täysin yllätten, toinen koira ei antanut mitään varoitusta ja purema oli niin luja, ettei se ollut enää vain koosta kiinni. Eläinlääkäri sanoi, että siinä olisi mennyt esimerkiksi whippetkin, jos olisi ollut kohteena.

Mulla on Nadan ja Eemelin tuhkat vielä hyllyssä ja niin karulta kuin se kuulostaakin, niin Mörkö on pakastimessa.. Mun on pitänyt päästää Nada ja Eemeli tuulen matkaan (säästää vain pieni hippu enkelirasiassa) ja haudata Mörkö, mutta en ole vaan vielä pystynyt. Mörkön kuolemaa varsinkaan en ole pystynyt sisäistämään, niin hautaaminen tuntuu ihan hirveältä. Miten voisin sen laittaa johonkin maahan, jos se vaikka vielä heräisi ja tulisi takaisin..

Mörkön kuolema sai mussa muutenkin niin käsittämättömän shokkitilan aikaiseksi, etten ole vastaavaa ikinä kokenut. Istuessani sohvan nurkassa yötä myöten Mörkö sylissä, kuulin sen huokauksia ja tunsin liikkeitä, niin paljon halusin uskoa, että se herää.

Tapahtumien jälkeen olen ollut huomattavasti pelokkaampi kaiken suhteen. Alkuun tuntui, että haluan pakata koirat pumpuliin ja pehmukemuoviin, sulkea pyöreeseen pehmustettuun huoneeseen, missä se saa pissata vaippaan.. Mutta ei sitä vaan voi suojella rakkaitaan kaikelta, vaikka kuinka haluaisi. Ikinä en anna itselleni anteeksi näitä asioita, vaikka niille ei mitään voi/voinut. Ennalta määrättyä kohtaloa ei näköjään voi muuttaa, mutta koskaan en tule syitä näihin ymmärtämään.

Kun lukee omaa tekstiään tulee mieleen, että mähän oon, ku joku hullu jenkkitäti, joka haluaa täyttää kuolleet lemmikkinsä ja pitää ne seuranaan lopun ikää.. Pimpelipom, täti sekoaa. Mutta eiköhän tää tästä, ajan kanssa. Toivottavasti. Luopumisentuska vaan on niin kova, se ehkä selittää vähän tätä omituisuutta.

Kiitos kaikille myötätunnosta, helpottaa ehkä vähän, kun saa puhua asiasta.. Vaikka se itkettää ja sattuu, niin saa edes vähän patoutumia ulos ja se puristava möykky rinnassa antaa hetkeksi myöten.

^ Varmasti monikin ymmärtää sun suuren tuskan ja sen luopumisen vaikeuden, varsinkin kun kaikki kolme menivät noin äkkiä ja arvaamatta. Noihin kohtaloihin kun ei ole voinut itse vaikuttaa yhtään. Jokainen tekee surutyönsä tavallaan ja ihan omassa tahdissa, siihen ei pysty kuin itse vaikuttamaan.

Ymmärrän myös tuon pelon jonka nuo poismenot ovat jättäneet, lienenkö olisin itse edes selvinnyt täysjärkisenä tuollaisen jälkeen.

Valtavasti voimia suruun ja tuskaan ja niiden käsittelyyn, ne tuskin koskaan loppuu mutta ajan kanssa niiden kanssa voi jo elää ja hengittää vapaammin.

sufi kirjoitti:

Luopumisentuska vaan on niin kova, se ehkä selittää vähän tätä omituisuutta.

Älä huoli. Sun omien kuolemasta on niin vähän aikaa, ja toiseen et ollut yhtään valmistunut. Ei silloin voi kaikkea hetkessä käsitellä ja päättää?

Mun koiran kuolemasta on tosiaan reipas 10kk ja edelleen sen kaikki tavarat (jopa joulukortit (20kpl) jotka kerkesin teettää ennen koiran kuolemaa) lojuu vaatehuoneen ylähyllyllä koskemattomana. Eikä mulla ole vieläkään mitään hajua mitää teen niille.
Oon muka mielessäni päättänyt, että kun elva tekee päätöksensä, thats it, siihen tyydyn ja jatkan surua muistelemiseen. Mutta se on niin hankalaa, kun oon niin vtun vihainen.

Ja kun sitä päätöstä ei ole vieläkään syntynyt. Se vaa kuoli. Luoja tietää miksi.

Minun on pitänyt odottaa sitä oikeaa hetkeä, että uskallan rauhassa lukea teidän rakkaiden karvakavereiden surullisia tarinoita. Nyt löysin ajan, mutta sanoja en löydä. Kamalasti jaksamisia kaikille

Voimia kaikille menetyksen kokeneille.

Omasta tarinastani on jo vuosia, mutta silti se nostaa yhä tunteet pintaan. Syksyllä 1999 olin 6-vuotias, ja isä oli karjalankarhukoiramme Retun kanssa hirvimetsällä. Retu oli mua puoli vuotta nuorempi, eli me kasvettiin aika samaan tahtiin ja Retu oli aina arjessa mukana, kaikessa mitä tapahtu. Sinä iltana olin naapurissa kaverin luona käymässä, kun ikkunasta näin että isä tuli kotiin yksin. Menin kotiin ja isä kertoi Retun jääneen metsään. Retu oli mennyt hukkaan. Siitä alkoi viikkojen, jopa kuukausien epätietoisuus ja epätoivo. Koko perheen voimin käytiin etsimässä Retua, huutelemassa sen nimeä ja kyselemässä lähialueiden asukkailta. Kukaan ei ollut nähnyt mitään. Paikallislehteen isä laittoi ilmotuksen ja joku rekkakuski soitti. Kertoi eräänä iltana törmänneensä johonkin tummaan eläimeen. Käytiin etsimässä siltä tienpätkältä, mutta koiraa ei koskaan löytynyt. Ei elossa eikä kuolleena. Retua ei koskaan saatu laskea haudan lepoon. Piti vain jatkaa elämää eteenpäin ja pikkuhiljaa koittaa unohtaa. Koittaa unohtaa se, joka joskus oli ollut ystävistä rakkain. Ystävä, jota ei kerennyt hyvästellä.

Vielä vuosien päästäkin kuvittelin Retun elävän jossain villiintyneenä ja että se olisi liittynyt susilaumaan...

evvk kirjoitti:


Minulla tuli mieleen kysymys. Miten teillä on läheiset ja ystävät/tutut suhtautuneet koiran kuolemaan? Kaikki ymmärtävät, että läheisen ihmisen kuolema on kauhea kokemus, mutta koira on monelle kuitenkin "vain" koira.

Mun rakas koiravanhus jouduttiin lopettamaan täysin yllättäen, ja se oli mulle ihan hirveä järkytys. Tultiin lomamatkalta kotiin, lähdettiin kentältä hakemaan koirat hoitolasta ja ajettiin suoraan päivystävälle. Tao oli vielä edellisenä päivänä ollut oma virkeä itsensä, mutta sinä päivänä hyvin apaattinen ja voimaton. Sen sydän veteli viimeisiään, joten päästettiin ukko taivaaseen samantien. Tao oli isoksi koiraksi jo huomattavan vanha, mutta silti luopuminen oli jotain sanoin kuvaamattoman raskasta. En kerta kaikkiaan osannut odottaa äkkilähtöä. Koira oli ollut mulla 14-vuotiaasta saakka, ja se oli yksin mun oma äksy jättiläinen. Se oli tavallaan osa mun identiteettiä, ja yhtäkkiä jouduin tekemään sen viimeisen päätöksen. Ensimmäistä kertaa elämässään koira näytti aidosti uupuneelta, ja sen silmistä oli kadonnut elämänilo yhdessä yössä. Se ei halunnut enää taistella, joten en halunnut kiusata sitä lääkekokeiluilla. Sen oli aika mennä.
Yö meni vuoroin hysteerisesti huutaen ja lohduttomasti itkien, jossain vaiheessa näin painajaista, jossa lopetus oli epäonnistunut. Aamulla soitin töihin ilmoittaakseni etten ole työkunnossa. Oma autoni ei ollut kotona, joten avon äiti tuli viemään minut lääkäriin saikkua hakemaan. Lääkäri oli todella ymmärtäväinen ja asiallinen, ja kirjoitti saikkua useamman päivän. Eipä minua olisi asiakaspalvelutyöhön voinut päästääkään, kun silmät olivat itkemisestä kuin pullataikinaan viilletyt viivat, enkä pystynyt lopettamaan vollottamista hetkeksikään. Avon äiti taas oli erehtynyt ihmettelemään reaktiotani avolle, koska "sehän oli vaan koira". Avo taisi kerrankin sanoa jopa pahasti moisesta tölväisystä. Oma äitini veti jälleen kerran pohjat, ja vannotti minua olemaan käyttämättä koiran kuolemaa tekosyynä lorvimiselle. Kehtasi vielä sanoa, että koko perhe sitä koiraa suree, eikä kukaan muu loju sängyn pohjalla säälimässä itseään. Aina yhtä lohdullinen äiti.

Osanotot kaikille rakkaiden ystävien poismenosta. Se on rankkaa ja väistämätöntä, aiheuttaa fiiliksen ettei koskaan enää haluaisi koiraa, mutta koira kuitenkin eläessään antaa niin paljon ja jättää myöhemmin parhaat muistot.

Mä sain ensimmäisen koirani ollessani 12-vuotias. Mulle diagnosoitiin tuolloin vakava masennus, joten äiti lopulta heltyi ottamaan meille koiran "mun piristykseksi". Haettiin sitten saksanpaimen Leevi 7 viikkoisena kasvattajan luota.
Tuosta päivästä lähtien alkoi ongelmat. Leevillä oli vatsa kokoajan kipeä ja löysällä. Me ravattiin sen kanssa eläinlääkärissä useita kertoja ja aina eläinlääkäri laitto samat vatsalääkkeet ja suositteli vaan syöttämään koiralle riisiä ja Canicuria. 5kk iässä Leevi oli vielä ihan pieni vauva eikä yhtään muistuttanut isoa seefferiä. Usea vastaantulija luuli Leeviä alle 12-viikkoiseksi sen koon takia. Tuolloin vasta tajuttiin, että joku on pahemmin vialla kuin "allergia" tai "suolistotulehdus" ja lähdettiin Viikkiin tutkimuksiin.
Sieltä sitten paljastui vaikka mitä (vesipää, epämuodostunut munuainen,), mutta suurin ongelma oli maksashuntti. No eläinlääkäri antoi hieman toivoa ja ehdotti maksashuntin leikkausta.
Olin koulussa Leevin leikkauspäivänä. Koulun jälkeen muistan oikeesti juosseeni kotiin, odottaen iloista äitiä vastasssa. Vastassa oli kuitenkin itkuinen äiti, joka kertoi Leevin jääneen leikkauspöydälle. Maksashuntti oli maksan sisällä (eikä ympärillä), jolloin leikkaus oli mahdoton.
Sinne siis jäi mun puolivuotias vauva. Tapahtuneesta on nyt jo 8 vuotta, enkä vieläkään pysty puhumaan Leevistä itkemättä.

Oli meillä hyviäkin hetkiä ja Leevi opetti mulle _paljon_. Ei mennyt kuin muutama kuukaus Leevin kuoleman jälkeen kun hankittiin Riki, jonka kanssa oon osannut soveltaa kaikkea Leeviltä oppimaani.

Voi ei, Sufin ja Sufin koirien kohtalo on ollut surullinen =(


Osanotot kaikille menettäneille .

Itsekkin Oman ensimmäiseni saattelin haudan lepoon jo alle 8vuotiaana kun koirassa ei ollut enää yhtä tervettä osaa. Ei jaksanut lenkkeillä, makasi vain, tulehduksia korvissa, silmissä, iho veresti paikkapaikoin jne
Sitten ostin tuon nykyisen jatkamaan tätä ihanaa rotikkaluonnetta mutta terveempänä ja sainkin hirviön jolla jossakin prakaa mutta missä?

Surullisia kokemuksia teillä, etenkin Sufia on kyllä koeteltu ihan liikaa hyvin pienen ajan sisällä.

Myös Shanen ensimmäisen koiran kohtalo on ollut todella ikävä, kun muutenkin oli vaikeita aikoja sinulla niin koiran menettäminen oli varmasti todella kamalaa. Onneksi sittemmin on sujunut hyvin.

Itse olen menettänyt vain vanhoja koiria, niitäkin jää kaipaamaan, mutta niiden lähdön aina ymmärtää niin paljon paremmin kuin sen, että joutuu luopumaan nuoresta sairauden tai onnettomuuden seurauksena.

Sufi, saako kysyä että oliko se Mörkön päälle hyökännyt koira jonkun tutun, vai ihan tuntemattoman? Voisi kuvitella, että melkoinen shokki ja järkytys varmaan omistajallekin.

Jotenkin aina pysäyttää tuon kaltaiset tarinat, itselläkin kun pieniä koiria on. Joskus olen miettinyt, että jos esim. lenkillä ollessa joku vihainen irtokoira hyökkää puskista, niin aika nopeasti nuo olis entisiä molemmat.. Hyi kamala.

^ Mä laitan yksäriä, en viitti tän enempää julkisesti asiasta puhua.