Koirat.com

Jaksamista Rorysille ja SpiralCulturelle.

Voi ei SpiralCulture. Jaksamista!

Jaksamisia muille purkautujille.

Itseä korpeaa, kun on näkö huono. Tai okei, pärjään vielä ilman laseja, mutta kun unelma-ammatissa on tuo 0.7 rajana (ilman laseja).. En noista asteikoista kyllä ihan mitään tiedä ja luulen olevani ehkä paremmalla puolella (näkö kyllä tarkastettu viimeksi vuonna 2004..), mutta tosiaan kun näköhän tuppaa huononemaan iän myötä ja rajavartijakoulutukseen olisin hakemassa, no korkeintaan keväällä 2012... Ja tottakaihan jotta pääsisi ylipäänsä koulutukseen niin pitäisi olla se aliupseeritodistus hanskassa.. Voi että kun on kärsimystä tämä. Kai se on lähdettävä joku päivä näöntarkastukseen ja siitä sitten miettimään jatkoa.. Mutta olisihan se niin kiva olla rajamme vartija ja erityisesti vielä jos pääsisi koiraohjaajaksi. Ja kommentit mitä kuulee on luokkaa
"Elä nyt hel*etissä vapaaehtoisesti armeijaan mene"

Mutta kyllähän sitä vuoden tekee vaikka mitä unelmiensa eteen, vai?

Ja onhan niitä silmäleikkauksia, mutta ei vähä reilun satasen opintotuella paljon ilakoida...

jaksamista spiralculture ja läheiset, kun luin tätä ketjua alkaa omat huolet näyttää suht mitättömiltä...

no, pakko silti purkautua, vaikka en oo kirjoitellu täällä pitkään aikaan..

vanhempi koira on täysin perseestä. kirjoitin taannoin sen ongelmista tuolla koulutus-palstalla, eli aggressiivisuus, liika kiihtyminen esim. pyöriä ohittaessa ym. No, ongelmat saatiin hanskaan kouluttajan neuvoilla ja kovalla työllä, lisäksi selvisi myöhemmin että koiralla on ollut todella paha hiiva/korvatulehdus jo jonkin aikaa, joka siis alkoi näkyä vasta kesällä kun korvat rupes töhnimään. Ollaan hoidettu sitä nyt, mutta on todella sitkeä tuo hiiva, joka kuurin jälkeen kun käydään kokeissa on sitä vielä jäljellä. Alkaa pikkuhiljaa usko loppumaan että saadaan se taltutettua...
No muuten on käytös huomattavasti parantunut, kunnes eilen...aarggh, taas kyttäämistä, vauhkoontumista ja sellasta "huomaamatonta" stressaamista, joka sitten purkautuu juuri noina edellämainituilla tavoilla. Koiraan ei saa minkäänlaista kontaktia jos näkee jossain liikkuvan esineen. Tänään metsässä häipyi jonkun jäljen perään, ja tuli takaisin vasta kun olin kutsunut kolme kertaa. Tullut AINA ensimmäisellä takaisin, kääntynyt jopa lennossa peuran tai rusakon jahdista takaisin. Tänään oli täysin pimeä, juoksi, vauhkos ja meni vaan omia polkuja.
Metsässä kotiin tultaessa oli joku ukkeli flatin ja jonkun pienen pystärin kanssa vastassa. Ukon koirat rupesivat meuhkaamaan, murisemaan ja vetivät ukkoa perässään meitä kohti, ukkeli vaan naureskeli että joo, nää niin tykkää toisista ja haluavat uusia kavereita. No ei siltä vaikuttanut...Otin koirat käskyn alle ja yritin kiertää koirien ohi. Nuorempi rikkoi ensin käskyä lähtemällä vetämään koiria kohti, ja se mikälie pystäri rupes huutamaan täyttä kurkkua. Silloin vahemman päässä kilahti jokin, ja lähti murinalla ja örinällä vetämään mua sitä pientä pystäriä kohti. Onneks sain kiinni valjaista ja sain melkein kantaa vanhemman pois raahaten nuorempaa perässä. Ei ollut kivaa, varsinkaan kun en saanut yhtään kontaktia vanhempaan, se vaan veti niiden toisien perään silmät kiiltäen, edes se että otin valjaista ja käänsin toiseen suuntaan ja menin itse näköesteeksi ei auttanut.
Siis tämä käytöksen huononeminen tuli aivan tyhjästä, vielä lauantaina ohitettiin pyöriä löysällä hihnalla, eikä edes katsonut niiden suuntaan.
Jotenkin tuntuu vaan niin toivottomalta, kun on käyttäytynyt hyvin nyt niin pitkään.
Ärsyttää myös nämä koiranomistajat täällä, kun niin kuin jo joskus aikaisemmin olen täällä avautunut, niin koko ajan saa olla varuillaan ettei ole irtokoiraa oman koiran niskassa tai flexissä olevaa pikkufifiä nilkassa kiinni...miten sitä edes voi pyytää omilta koirilta virheetöntä ohitusta kun toinen päästää omat räyhäävät koirat täysin iholle ja naureskelee vielä perään?

Lisäks omat opiskelut painavat päälle...On opiskeltava yhtä samat kurssit nyt puolessa vuodessa, kun olis pitäny kolmessa vuodessa tehdä. huoh, no oma vika kun ei silloin saanu tehtyä niitä, nyt sitten saa tehdä triplasti töitä että valmistuu kevääks tai ei saa potkuja koulusta..
Voi tietysti olla, että tuo koira reagoi omaan stressiini, niin herkkä kun tuo on niin ei siitä voi ikinä tietää...

Kiitos SB, inni ja jaijah! Urho on ok, mutta kakkoslaatua ei tuota vieläkään. Soitin puhelinpäivystysaikaan, en saanut ell kiinni, ottivat soittopyynnön ja täällä kohta kaks tuntia venannu soittoa eikä kuulu mitään. Mutta varmaan vaan hermoilen turhaan -silti on omituista että normaalisti syövä koira ei ulosta.

Paljon voimia SpiralCulturelle! Ei tässä oikein muuta osaa sanoa.
__
Jopas nyt on paljon isoja surullisia uutisia

Muoks. Olen maksanut useita kymppejä siitä ilosta että koira kakkaa. Oli vaan kakkamassa jääny suolistoon, ilmeisesti vähän esim. nukutuksen seurauksena laiskistunu ja siihen antibiootti päälle -> suoli ei toimi. Pruutalla settiä takapäähän ja suurimmat ulos, nyt sitten vaan annetaan levolacia jotta on hyvä kakkia Onneksi ei ollu mitään tukosta tmv. joten kaikki hyvin. Meillä, harmi ettei ihan kaikilla muilla

Pakko kirjoittaa, helpottaa oloa. Tuntuu ettei juuri nyt tällä hetkellä kukaan ymmärrä, miten ikävä mulla voi olla Ernoa. Itken kun kirjoitan tätä, päähän sattuu kun olen itkenyt siitä lähtien kun Erno jäi päivällä leikkauspöydälle.

Aamulla vielä tehtiin normaaleita aamuaskareita, muutamaa tuntia myöhemmin sattuu se pahin, mitä pikkukoiran omistajalle voi käydä: koiralauma repii oman pikkuisen eikä pysty tekemään yhtään mitään.

Lähdimme siis kaverin kanssa lenkille, jolla isoja vinttikoiria viisi. Ollaan käyty aikaisemminkin lenkillä, tosin vain hihnalenkeillä. Päästin Kustin ja pikkupojat irti kuten aina. Kaverini päätti myös päästää vinttikoiransa irti, aluksi oli vain yksi, sitten kaksi, loppujen lopuksi koko lauma juoksi irrallaan. Menomatka meni tosi hienosti ja kukaan ei kiinnittänyt keneenkään huomiota. Vinttikoirat kirmailivat keskenään ja pikkupojat kulkivan lähinnä meidän ihmisten jalkojen juuressa. Eivät siis juoksennelleet niin että vinttikoirilla olisi herännyt saalisvietti. En tiedä tarkkaan, mitä kävi mutta yhtäkkiä yksi koirista nappasi Ernon suuhun, repi ja puisteli kuten vinttikoirilla on tapana. Hetken päästä ympärillä oli koko lauma ja minä yritän saada koiria kiinni mutta juoksevat karkuun heitellen Ernoa ilmassa ihan kuin räsynukkea. Erno huutaa kivusta kun kerta toisensa jälkeen sitä tartutaan vatsasta ja revitään. Loppujen lopuksi omistaja saa koirat irti Ernosta remmiä käyttäen ja Erno juoksee pusikkoon. Huomaan heti että vatsa on ihan turvonnut, joka puolella on reikiä, pippeli ihan veressä. Silloin sanoin heti kaverille että nyt muuten pitää lähteä äkkiä lääkäriin kuvaamaan koira. Ollaan kilometrien 3km päässä kotoa ja ei auta kuin lähteä kävelemään takaisin. Kaveri taluttaa omia koiriaan, Kustia ja Aapoa, minä kannan Ernoa ja Lexan hihna on vyötäröllä. Matkalla kotiin Erno huutaa kivusta vähän väliä ja peräpää alkaa vuotaa verta ja kakkaa.

Vihdoin päästään kotiin ja soitan lääkärille. Erno kävelee aika reippaasti omalle pedille joten ajattelin heti että ei tilanne nyt kovin paha voi olla kun käveleekin. Päästiin heti lähtemään paikalliselle uudelle eläinlääkäriasemalle. Erno on shokissa ja se laitetaan heti tippaan ja sille annetaan kipulääkettä. Siinä vaiheessa vielä ajattelin että ei täsä hätää, kyllä se siitä selviää. Mutta olisihan se jo siinä vaiheessa pitänyt ymmärtää kun kaksi lääkäriä ja hoitaja ovat huolestuneen näköisiä kun pyörivät Ernon ympärillä. Erno kuvataan ja ultrataan, niissä näkyy heti vakavia sisäisiä vaurioita. Lääkäri sanoo että koira täytyy avata ja että voin mennä kotiin odottamaan. Sanovat että soittavat jos leikkausta ei kannata jatkaa. Itkin kotona koko ajan peläten että puhelin soi. Ernon kasvattaja sanoo että jos onnistumisprosentti on alle 50%, älä ala yrittämään. Kun vauriot koiran sisällä, ne aina vaikeita.

Meni n. kolme varttia ja sitten puhelin soi. Ernon karmea tilanne selvisi kun se avattiin: repeämiä suolissa ja ne olivat paikoissa,missä niiden ei pitänyt olla. Ohutsuoli oli jo hyvää vauhtia menossa kuolioon. Puremahaavoja paksusuolessa joiden sisältöä oli valunut vatsaonteloon. Vatsalaukku ja virtsarakko repeytynyt. Lääkäri sanoo Ernon toipumisprosentin olevan 10-20%. Se vaatisi että se lähetään samantien Helsinkiin ja sille tedään siellä seuraavan kuukauden aikana 2-3 leikkausta joista toipuminen hyvin epävarmaa. Kysyn lääkäriltä että mitä mun pitää tehdä, koska en todellakaan tiennyt. Lääkäri meni ihan hiljaiseksi koska hänkään ei tiennyt. Sanoi vain että koira toipuu hyvin pienellä todennäköisyydellä jos edes toipuu. Hintaa tämän päiväisen
operaation lisäksi olisi tullut 2000-3000e ja Erno olisi mitä luultavimmin menehtynyt myöhemmin koska vatsakalvontulehdusriski olisi ollut näissä operaatioissa erittäin suuri. Silloin jouduin sanomaan lääkärille että päästetään pois, en halunnut sitä sanoa mutta ajattelin niin järkevästi kuin pystyin. Kysyi että haluanko olla vieressä kun Erno nukahtaa viimeisen kerran ja tietysti halusin. Sanoi että sulkee Ernon vatsan ja se pidetään hereillä vielä sen aikaa että ehdin paikalle. Piti kuulemma pitää kiirettä.

Pääsin saattamaan Ernon viimeiselle matkalle. Erno nukkui pois rauhallisesti koska oli jo valmiiksi unessa. Itkin Ernon partaan ja kuiskailin vain sen korvaan että "anteeksi rakas". Monta kertaa yritin lähteä pois huoneesta mutta aina palasin takaisin halaamaan Ernoa, tuntui niin väärältä lähteä sen luota pois.

Valitsin Ernolle kauniin harmaan tassukuvioisen uurnan. Toivottavasti saisin sen pian kotiin.

^ Piti tulla purkamaan jotain koulutushuolta, joka kuulostaa tuon jälkeen täysin mitättömältä.. Itkuhan tässä tuli sinun ja Erno-paran puolesta.. Hassua, miten koiriin liittyvät tarinat aina koskettaa vaikkei tuntisi koko koiraa saati kirjoittajaa.

Jaksamisia.

^^ Voi kamala, en osaa edes pukea ajatuksiani sanoiksi. Hirveää, että tuollaista tapahtuu. Paljon jaksamista teille.

Sanat ei riitä kertomaan.....

voi monna, mä en yhtään tiedä mitä sanoa. Itkuhan se tuli itsellekin sun kirjoitusta lukiessa. Jaksamisia sulle ja pojille.

Voi Monna! Teit ihan oikean päätöksen Ernon puolesta, tiedät sen varmasti itsekin. Itku tuli täälläkin kun Ernoa ajattelin ja luin tapahtumista. Ei tuollaiseen pysty varautumaan mitenkään ja parhaasi olet aina koiriesi eteen tehnyt. Voimia nyt kovasti!

Voi kamala, ei tässä osaa sanoa yhtään mitään. Kovinkovin paljon jaksamisia monna ja muu perhe.

Voi kamala monna... Tuli kyllä itku kun tätä luki, äitikin alkoi itkemään kun näytin hänelle tuon tarinan Paljon voimia ja haleja sinne! <3

voi eiii. kauhee tilanne =( paljon voimii sulle ,osanotot

Sanat ei kyllä vaan riitä kertomaan, ensimmäisenä tulee mieleen että eihän tämmöistä vaan yksinkertaisesti voi käydä. Itku tuli jo uudestaan kun luin kertomuksen. Järkyttävä ja sydäntä riipivä kamala tapaus. Silti oikean ratkaisun teit vaikeassa tilanteessa Ernon kannalta. Hurjasti voimia, koita jotenkin jaksaa Monna. Oot ajatuksissa. <3

Voi monna, itku tuli täälläkin... Kamalaa... Ikävä on varmasti hirveä, miten voikin maailma kääntyä yhtäkkiä ylösalaisin, pienessä hetkessä... En voi edes kuvitella miltä tuommoinen voi tuntua. Osanottoni.

Myös tätä kautta suuret osanotot Monnalle. Tapahtuma kuulostaa järkyttävältä, mutta autoit rakasta pientä ystävää ja teit rohkean päätöksen. Nyt ikävä on varmasti suurempi kuin kukaan voi edes kuvitella. Toivottavasti saat edes hieman voimaa siitä, että varmasti kymmenet (jopa sadat) kokemuksesta lukeneet tukevat sinua, ottavat osaa ja toivovat hyvää.
Myös minulta pääsi kyyneleet, vaikken koskaan Ernoa tuntenut

Voi kamala mitä on tapahtunut, karhein kurkuin täälläkin tekstiä luin. Syvimmät osanottoni, olipa hirveä tilanne ja seuraukset

Pakko tulla kirjoittamaan osanotot monnalle, tapahtumat koskettivat niin läheltä itseäni. Menetin oman koirani viime kesänä vasta 4-vuotiaana auton alle, Piki menehtyi matkalla eläinlääkärille minun viereeni, oli elämäni pisin automatka. Voin siis kuvitella miltä sinusta tuntuu, itse syytin tapahtuneesta kauan aikaa itseäni (kun vain Piki olisi totellut käskyäni...) eikä itku meinannut millään hellittää. Vanhan koiran kuolemaan voi sentään vähän varautua, tällaiset tulevat aina niin yllättäin ja vielä pahempi kun tapahtuman itse todistaa (et arvaakaan monestiko olen tapahtuman toistanut mielessäni, jos olisin tehnyt näin, jos auto olisi kerennyt jarruttaa ajoissa, jos jos...). Piki oli ensimmäinen oma koirani ja ensimmäinen menetykseni enkä millään osannut kuvitellakaan sen tuntuvan tältä. Ei ole ikävä vieläkään täysin hellittänyt, tätäkään viestiä en itkemättä pysty kirjoittaa.

Mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa silti helpottaa, ei ne hyvät muistot minnekään katoa. Kovasti jaksamisia ja voimia siis sinulle!

Voi Monna. Voi ei. Jaksamisia koko perheelle.