Koirat.com

Idea tämän aiheen aloittamiseen tuli saamastani asiakaspalautteesta. Ongelmana oli klassinen koiramaailman kahden kuppikunnan välinen erimielisyys. Mitä mieltä olette tästä jakautumisesta kuppikuntiin? Pystyykö kukaan rehellisesti sanomaan ettei omassa rodussa olisi mitään kuppikuntia tai leirejä? Miten kuppikunnat edes ovat mahdollisia, kun rotumääritelmän pitäisi ihan selkeästi sanella, millaisia yksilöitä rodussa tavoitellaan? Ja silti monet leirit syntyvät nimenomaan ulkonäköseikoista, toiset tykkää muhkummasta kuin toiset? Muita jakoperusteitahan on esim käyttö/näyttö linjat. Miten on mahdollista, että "rodun parhaaksi" on niin tulkinnanvarainen käsite, että sen alla tuotetaan mitä moninaisempia koiria? Näyttelyroduissakin tuntuu olevan vaikka kuinka monta eri alaleiriä. Onko se reilua, että uusi pennunomistaja leimataan heti piirehin tultuaan pelkästään sen perusteella, miltä kasvattajalta hän on ottanut pennun? Uusi pennunostajahan kun ei välttämättä ole vielä rodun spesialisti eikä voi tietää eri leirien linjaeroja eikä välttämättä edes sitä, että leirejä ylipäätään on? Mikä saa ihmiset levittämään täysin väärää tietoa eri yksilöiden ja linjojen tyyppisairauksista?

En minä nyt varsinaisista kuppikunnista oman rotuni kohdalla voi puhua/ ole huomannut, mutta se mikä jakaa mielipiteet - keskiaasianpaimenkoiran kuuluu pysyä alkuperäisenä ja taasen keskiaasianpaimenkoirasta pitää saada sosiaalisempi rotu. Diipa daapa, kun todellisuudessa tämän hetkinen jalostus ei muuta asianlaitaa suuntaan, eikä toiseen, joka taasen näkyy esimerkiksi kaukasianpaimenkoirassa, jota on jo entisen Neuvostoliiton aikaan jalostettu kahteen eri suuntaan.
Mistä kuppikunnan saisi aikaiseksi oman rotuni kohdalla, on varmasti jatkuva taistelu rodun alkuperäismaasta ja siitä millä nimellä koira siellä kulkee ja miltä se näyttää, kuinka se typistetään, onko se karjan värinen vai lampaan värinen jne. Uusin villitys oman rotuni kohdalla on "alabai" - joka on jollakinlailla määritelty keskiaasianpaimenkoiraa primitiivisemmäksi ja hurjemmaksi, että huomattavasti suuremmaksi. Ja höpönlöpön, kun "alabai" alkuperäismaassaan on todistetustikin pienempi kooltaan kokonaisuudessaan kuin esimerkiksi venäjällä suosittu malli. "Alabai", josta on useampia muitakin nimityksiä, kuten koyunchi, chokcha tai medzhek ity, on muutoinkin, kuten keskiaasianpaimenkoiran kuuluukin olla, suurikokoinen koira, mutta jolla on äärimmäisen hyvä liikkuvuus ja se on täysin sopusuhtainen, josta jonkinlaisena ihanne-esimerkkinä voisi pitää 70 cm korkeaa ja 60 kiloa painavaa koiraa. "Alabai" muutoinkin tarkoittaa lähinnä koiraa. Alabai ja keskiaasianpaimenkoira on sama asia, vaikka sitä kuinka päin vääntäisi - koiraa vain kutsutaan turkmenistanissa tällä nimityksellä, kuten vaikkapa anatolianpaimenkoirasta puhutaan turkissa yleisesti çoban köpeği - paimenkoira.
"Alabai"-kerho varmasti tekee hiljaisen kuoleman...

Koko on nykyään keskiaasialaisissa se, joka jakaa ne ja niiden omistajat. Puhutaan ylänkö- ja alankotyypeistä, joista ylänkötyyppi olisi suurempi. Ja höpöhöpö edelleen - ei ole mitään ylänkö tai alanko linjaa.
Maailmalla, että myös näyttelykehässä on yleinen käsitys ihannekoirasta ja se perustuu edelleenkin muinaiseen tuhansia vuosia vanhaan koiratyyppiin, joka on kotoisin JOSTAKIN iranin ja mongolian väliltä - yhtäainutta maata ei ole voitu ristiä sen alkuperäismaaksi. Venäjä on paperilla keskiaasianpaimenkoiran alkuperäismaa, mutta se juontaa juurensa keskiaasialaisen jalostustyön alkumetreiltä, jolloin venäläiset lähtivät rotua kehittämään ja edistämään.
Oman rotuni kohdalla ei siis sinällään ole kuppikuntia, vaikka niitä kuinka yritettäisiinkin tehdä.
Ehkä ainut, joka jakaa rodun harrastajat oikeasti kahteen ryhmään - onko koira otettu ulkomailta vai suomesta. Mutta onko näillä kuppikunnilla sinänsä mitään väliä, kun kaikki ajavat samaa asiaa. Paitsi ne, jotka hankkivat koiran egon pönkäksi....

TOKO ja pk-puolen roduissa näitä kuppikuntia varmaan enemmälti esiintyy.

Melina kirjoitti:

Onko se reilua, että uusi pennunomistaja leimataan heti piirehin tultuaan pelkästään sen perusteella, miltä kasvattajalta hän on ottanut pennun? Uusi pennunostajahan kun ei välttämättä ole vielä rodun spesialisti eikä voi tietää eri leirien linjaeroja eikä välttämättä edes sitä, että leirejä ylipäätään on?

Mullahan alkoi koiran kanssa harrastaminen takkuamaan pahasti jo pennun ollessa joku 10viikkoinen, kun siihen aikaan rotuyhdistyksen koulutuksista vastasi ilmeisesti joku, joka oli vetänyt herneen nenään koirani kasvattajaa kohtaan. Sain koulutuspaikoista kysellessäni niin tylyä kohtelua kerta toisensa jälkeen, että päädyin dobberini kanssa noutajayhdistyksen järjestämiin koulutuksiin. Jotenkin luulin, että kaikki dobberiyhdistyksessä ovat yhtä hirveitä ja pelottavia ihmisiä. Tyly kohtelu alkoi just samalla hetkellä, kun tyyppi kuuli keneltä kasvattajalta koirani on. Noutajaihmiset sen sijaan ottivat avosylin vastaan ja antoivat käydä koulutuksissaan ilmaiseksi, koska pitivät turhana, että olisin maksellut mitään jäsenmaksuja tms. heidän kerholleen.

Muuten olen saanut aina hyvän vastaanoton koiraihmisiltä ja sama juttu myös hevospuolella. Olin mm. ekaa kertaa tutustumassa hakuun menemällä suoriltaan belgien sm-kisoihin maalimieheksi ja siellä porukka opasti todella ihanasti ja kertoi lajista paljon muutenkin. Jopa tuomari käytti aikaa selvittämällä mulle kokeen jälkeen pisteytysperusteitaan. Myös naksuttimen käyttöön perustuvan ryhmän treenejä sain mennä pällistelemään hyvällä vastaanotolla. En tiedä onko sitten kyse siitä, että tunnen sen verran eri lajien harrastajia, että vastaanotto on hyvä, vai onko muuten vaan kohdalle osunut mukavaa väkeä. Ehkä koiraihmisiin on helpompi tutustua, kun ei heidän harrastamaansa rotua omista tai harrasta samaa lajia? Ei pääse tunteet kuumenemaan niin helposti, kun vastapuolella ei ole esittää tiukkoja vasta-argumentteja.

Näyttelyissä en ole edes käynyt, eikä ulkonäköseikat juurikaan liikuta, joten siltä suunnalta ei suhtautumisista ole juurikaan omakohtaisia kokemuksia. Juttuja kuulee sitten sitäkin enemmän. Ainoa mikä pistää välillä silmään, on se että monessa isossa rodussa osa porukasta arvostaa jättejä (yli rotumääritelmän) ja osa sitten taas haluaa pitää harrastamansa rodun pienempänä. Myös taviskoiranomistajissa (siis niissä, joita ei kiinnosta koirat juurikaan) löytyy mahdollisimman isoja ihannoivia. Jopa siinä määrin, että oman koiran koko arvioidaan jatkuvasti törkeästi yläkanttiin. Mikähän siinä on niin hienoa, että koira on mahdollisimman painava ja korkea?

Piimäenkeli kirjoitti:

Mikähän siinä on niin hienoa, että koira on mahdollisimman painava ja korkea?

No äläpä muuta sano. Omassa rodussani tuota tapahtuu ihan järjettömissä määrin.
Oma aasialaiseni on melko kookas puolivuotiaaksi - noin 77-80cm korkea ja painoa heittelee 60-70 kilon välillä - nirso. Ihanne uroksilla olisi - korkeutta 70 cm painon ollessa 60 kiloa tai kokeutta 75-80 cm painon ollessa 65-70 kiloa. Löysää nahkaa riittää, joka kuitataan hyvällä joustovaralla, joka mahdollistaa koiran äärimmäisen liikkumisen hankalassa maastossa. Mutta kun nahkaa on kilottain rullalla kaulan alla ja naama näyttää rusinalta, on mielestäni käytännöllisyys kaukana. Se mikä on kaikkein uskomattominta, mm. venäjällä ilmoitellaan jopa koirien rannemittoja, joista huimimmasta päästä olen kuullut lähes 20cm, joka ei sopusuhtaisen rodun kohdalla voi pitää paikkaansa, toivottavasti ainakaan. Etenkin urosten painon kerskutaan olevan jopa 100 kiloa ellei yli ja korkeutta metrin verran - se siitä sopusuhtaisesta työkoirasta...

Onhan niitä kuppikuntia. Valitettavasti. Toivoisi että aikuiset ihmiset osaisivat tulla toimeen vaikka toinen olisikin jostain eri mieltä. Mä lapsellisesti kuvittelin moista vielä jokunen vuosi sitten, mutta kun tarpeeksi usein saa kuraa niskaansa niin lapsellisinkin oppii.

Musta erityisesti se on väärin että tuore harrastaja leimataan kasvattajan perusteella. Koska ei ne harrastajan mielipiteet aina oo samoja kuin kasvattajan. Mutta meilläkin kaksi kasvattajaa on suoraan ilmoittanut että heidän kasvattiensa omistajiin EI SAA olla yhteydessä, ei saa neuvoa, ei saa auttaa, eikä opastaa (eikä edes lähettää rotuyhdistyksen lehteä jossa eka vuosikerta on uudelle harrastajalle ilmainen). Se pistää muut aika ikävään välikäteen. Jos tahtoisikin auttaa uutta ihmistä alkuun (parhaassa tapauksessa olet itse ihmisen rodun pariin tuonut) niin yhteyttä ei kannata pitää koska muuten siitä seuraa käsittämätön sota.

Meillä kinaa käydään rotutyypistä (mikä on oikea koko, paljonko ja millaista turkkia pitää olla jne) ja geenipooliasioista. Ja tunnustettava on että itselläkin palaa käämi kun käytetään jalostukseen ihan liian nuoria koiria, koiria joilla on terveysongelmia tai koiria joiden luonteessa on toivomista (taikka sit käytetään vaan ties ja kuinka monetta kertaa sitä samaa koiraa). En mä siitä kauheasti jaksa huudella, mutta ihmettelen itsekseni enkä toisaalta uskalla koskea samoihin sukulinjoihin kun tiedän että niitä käytetään muutenkin jo liikaa. Ja tästähän tulee toki kuppikunta. Nuorempi polvi puhaltaa paremmin yhteen hiileen ja pystyy keskustelemaan niistäkin asioista joista ollaan eri mieltä. Vanhempien kanssa en enää edes yritä. Tarpeeksi monta kertaa on itketty jonkun ihan olemattoman asian tiimoilta, ei vaan jaksa enää.

Musta pahimpia tuntuvat olevan saman rodun sisällä +50v naiset ja toisaalta jonkun harrastuksen parissa kovin tiiviisti olevat ihmiset. Sitten kun ollaan paikassa jossa on monia rotuja ja kukaan ei ole kovin intohimoinen niin asioista voidaan keskustella ilman että syntyy kyräilyä, riitaa ja kuppikuntia (ja ilman että kukaan uhkaa haastaa ketään oikeuteen tai soittelee kännissä yömyöhään uhkauspuheluita...). Se jaksaa ihmetyttää aina vaan kuinka henkilökohtaisesti kaikki pitää aina ottaa.

Mähän sain osalta ihmisistä heti leiman otsaan kun otin tolta kasvattajalta jolta otin. Tää kasvattaja kasvattaa koiria tosi pienimuotoisesti; Jedin pentue oli B-pentue. Pääasiassa meidän kasvattaja on mukana harrastuspiireissä ja toimii mm. agility ylituomarina. Jedin emokin on toko- ja agilitykoira enemmän kun mikään jalostusyksilö. Emo on vähän ihannekorkeutta matalampi ja sen takia sain paljon kakkaa niskaan. Mä kuitenkin pistin enemmän painoa sille, että emolla ja isällä oli terveys kunnossa (ja isä oli lisäksi Liettuan muotovalio), emolla ja emon emolla hyvät tulokset mm. agilitysta ja että kummankin koiran luonteet miellytti ja kasvattajan kasvatusperiaatteet miellytti.

Onhan cockereissa vissiin kuppikuntaa jos toistakin yleisesti. Mua edelleen katsotaan pahasti, kun totesin, että se on surullista jos Jedin alaleuka jää liian lyhyeksi, mutta että se ei mua mua edelleenkään mitenkään suuren surun partaalle saa, koska mun toiveet on enempi tuolla harrastuspuolella. Harrastuscockeri tuntuu olevan monelle ihmiselle, joka on monta vuosikymmentä jo cockereita kasvattanut, suuri mysteeri edelleen. Meidän päätös siitä, että Jediä ei tartte kokoaikaa pitää näyttelytrimmissä oli myös kauhea järkytys monelle. Ei sillä, kyllä mä Jedin vien näyttelyihin jos näyttää että sillä toi alaleuka saadaan kasvamaan vielä. Ja pakkohan se on myöntää, että onhan se hienoa saada se vika serti käteen ja fiilistellä sillä, että koira on muotovalio. Itse kuitenkin laitan suurimman painon koiran luonteelle, vaikka tuenkin sitä, että rotu yritetään pitää rodunomaisena, kuitenkin terveyden rajoissa. Tässä myöskin aiheutin pahennusta, kun totesin, että mikäli Jedillä ilmenee mitään terveydellistä vikaa taikka sitten vikaa luonteessa niin sillä ei kyllä pentuja tehdä. Cockereitakin riittää vaikka millä mitalla, yksi Jedi laskuista pois ei kauheasti ketään haittaa.

Kyllä jenkkicockereistakin kuppikuntia löytyy, mutta ne liittyvät enemmän yhdistystoimintaan, henkilövalintoihin jne. Eli rotutyypistä tai turkinhoidosta ei niinkään riidellä. Rodun tyyppi on melko yhtenäinen, eli sen ympärille on vaikea muodostaa kuppikuntia. Turkinhoito silloin kun koira pidetään näyttelykunnossa taas on sen verran vaativaa, että jokainen ymmärtää ettei sitä ole tarkoituskaan tehdä koko koiran elinikää. Koira käy näyttelyissä minkä käy ja sitten turkki leikataan. Kasvatellaan joskus vetskuluokkaan takaisin jos kasvatellaan.

Kasvattajien ympärille tietysti muodostuu näitä klaaneja, mutta vaikea sanoa millainen leima esim. omassa otsassani on. Molemmat suomalaiset koirani ovat samalta kasvattajalta. Sen tiedän, että tuo kasvattaja ei mitään numeroa tekisi vaikka ottaisin pennun mistä tahansa. Toki hän mielipiteensä sanoisi (koska sitä varmasti myös kysyisin), mutta järkevät aikuiset osaavat kyllä ottaa spanielit spanieleina eikä tehdä niistä mitään elämää suurempia lojaalisuuskysymyksiä

^ Oon tosi kateellinen tosta jenkkien turkkijutusta... Musta tuntuu että mua katsotaan kokoajan kieroon kun en pidä Jedin turkkia trimmissä eli trimmaa n. 6-8 viikon välein. Tämä siksi, etten aio viedä Jediä näyttelyihin ja tykkään ite enempi tosta trimmaamattomasta koirasta (jonka turkki ei tosiaan ole kovin pitkä vielä). Tuntuu että oon tehnyt jonkun kauhean rikoksen kun en pidä Jediä kunnon trimmissä kokoaikaa.

kiivilintu
Meikäläiset vuorostaan saa osakseen paljon paheksuvia katseita ja ilkeitä huomautuksia, kun koirat ei ole täystypättyjä. Yhdellä reissulla, tuolla venäjän puolella, kun koiria oli typättyjä, että typpäämättömiä mukana, mutta myös tutulla koira, jonka korvat typätty ja häntä ei (aika tyypillinen typpäys keskiaasialaisella - muualla kuin itse venäjällä), meille tuli eräs kasvattaja huomauttamaan koirien ulkonäöstä ja joku harrastelija, ja tekivät selväksi, että on häpeä liikkua tuon näköisen koiran kanssa...

Vähän OT, mut mä oon niin kärkäs suustani välillä, et varmaan olisin sanonut takas, et "no mut sun koiras varmaan ajattelee samoin omistajastaan.."

Ei sitä kannata itse lähteä mukaan noihin juttuihin, parempi on olla vaan hiljaa. Mikään pakko ei ole vastata. Itse aina sivuutan tuollaiset jutut ja jatkan jostakin muusta aiheesta.
Jos meinaa olla kasvattajien kanssa hyvissä väleissä tai väleissä yleensäkin, kannattaa pitää suu kiinni ja mölyt mahassa. Minulle on oikeastaan ihan sama mitä mieltä joku muu on siitä, onko koira typätty vai ei - kun suomessa koiria ei saa typätä, niitä ei täällä typätä ja kun otan koiran jostain muualta, se on typätty. Mutta tämä ei mahdu näiden tärkeiden kasvattajien ajatusmaailmaan.

Voi asian noinkin ajatella. Itse en kyllä koe tarvetta olla hyvissä väleissä ihmisten kanssa jotka pitää mun koiraani häpeänä.
En tosin tiedä millaiset piirit sun rodun kanssa on, joten en sen enempää voi asiaan ottaa kantaa.

Omassa rodussa mua ehkä eniten häiritsee se, että pentuja kysellessäni monesti sain vastaukseksi, että "tutut, kasvattajat ja aiemmin meiltä pennun ottaneet on etusijalla".
Kasvattajaan tutustuminen on hyvä juttu, mutta välillä sain sen käsityksen, että pitäis ensin iäisyys tehdä tuttavuutta ja ystävystyä ennenku pääsee edes varauslistalle.
Ja jos olis halunnut joistain "huippu"koirista pentuja, niin varaus olisi pitänyt tehdä jo paljon ennen astutusta. Jos siis nämä "paremmat" kasvattajat edes vaivautuivat vastaamaan tiedusteluun.

Tiedä sit onko tuo suoraan kuppikuntaisuutta, mutta mun mielestä silti hiukan sisäpiirien suosimista.

^
Tietysti kasvattaja suosii ostajaa, jonka jotakin kautta tuntee! Kasvattajat saavat varmasti yhteydenottoja ties mistä ja vaikka kuinka haastattelisi ja juttelisi, niin pentu voi päätyä "huonoon" kotiin. Monella kasvattajalla on varmasti kokemusta siitä, että luuli antaneensa pennun hyvään kotiin, mutta todellisuus paljastuukin olevan jotain muuta.

Tottakai rodun aktiiviselle harrastajalle on helpompi myydä pentu. Tai sellaiselle, jolla on toinenkin koira samasta kennelistä, ja jotka pitävät muutenkin kasvattajaan yhteyttä. Eipä tarvitse sitten olla huolissaan, että pääseekö koira hyviin oloihin.

Tiibetinmastiffipiireissäkin on havaittavissa pientä kuppikuntajakoa.
Tiibetinmastiffi on hyvin vanha rotu, ja siitä liikkuu mitä ihmeellisimpiä myyttejä. Tunneutin lienee Marco Polon kuvaus aasin kokoisesta ja tiikerinomaisesta koirasta. Tämä on saanut monet uskomaan, että tiibetinmastiffi on täysin petomainen jättiläinen. Kyllähän tiibetinmastiffi on aikoinaan ollutkin aasin kokoinen, nimittäin aasialaisen kääpiöaasin (en nyt löydä kuvaa tähän hätään, mutta ehkä myöhemmin). Raskastekoinen jättiläinen se ei ole historiassa ollut, vaan ketterä iso koira, joka on pärjännyt vaikeassakin maastossa. Mm. Kiinassa on pitkään jalostettu jättiläismäisiä roikkunaamaisia "tiibetinmastiffeja", joita markkinoidaan "alkuperäisinä" ja arvokkaina koirina, ja niiden arvo voi olla miljoonia euroja. Tämä trendi on yltänyt Eurooppaankin saakka, ja jotkut tyykkäävät sekoittaa tiibetinmastiffeihinsa näitä hirviöitä. On jopa julkaistu artikkeleita näiden hirviöiden alkuperäisyydestä, ja kuinka nykyinen rotumääritelmä on täysin sepitetty. Nykyisen eurooppalaisen tyypin alkuperäisyyden puolesta puhuu kuitenkin kaikki historialliset maalaukset ja varhaisimmatkin valokuvat, sekä tietysti Tiibetin oma koirakanta.
Tämä linjakiista on pikkuhiljaa rantautunut Suomeenkin.
Kuvia trenditiibetinmastiffeista:
1
2
3
4
video:
klik
Mahtaa olla ketteriä kavereita..

muoks. tässä kuva kullanvärisestä tiibetinmastiffista aasin rinnalla:
kuva

Eagle kirjoitti:

^
Tietysti kasvattaja suosii ostajaa, jonka jotakin kautta tuntee! Kasvattajat saavat varmasti yhteydenottoja ties mistä ja vaikka kuinka haastattelisi ja juttelisi, niin pentu voi päätyä "huonoon" kotiin. Monella kasvattajalla on varmasti kokemusta siitä, että luuli antaneensa pennun hyvään kotiin, mutta todellisuus paljastuukin olevan jotain muuta.

Tottakai rodun aktiiviselle harrastajalle on helpompi myydä pentu. Tai sellaiselle, jolla on toinenkin koira samasta kennelistä, ja jotka pitävät muutenkin kasvattajaan yhteyttä. Eipä tarvitse sitten olla huolissaan, että pääseekö koira hyviin oloihin.

Kompaan täysin. Mulle on nyt tullut kaksi griffonia samalta kasvattajalta, Erno ja Uolevi. Ja ollaan sovittu kasvattajan kanssa, että sitten kun kasvattajalle joskus syntyy karkea lupaava b&t urospentu, niin se on sitten meidän. Eli hyvin pitkän tähtäimen varaus ollaan tossakin tehty, koska kasvattajalle ei ihan lähivuosin pitäisi olla tulossa b&t pentuja. Kasvattajan kanssa ollaan oltu jo Ernon aikana niin paljon yhteydessä, että hän tietää koirien olevan meillä hyvässä hoidossa ja erityisen tyytyväinen hän on siihen että griffonitkaan ei ole meillä mitään sohvapottuja, vaan niiden kanssa touhutaan ja liikutaan. Ja luonnollisesti lupaavaa karkeaa koiraa ei kannata myydä ihmiselle, jolla ei kiinnostusta trimmaamiseen tai halua oppia sitä. Se lämmitti mieltä, kun kasvattaja kerran sanoi että mä olen kuulemma yksi niistä harvoista hänen kasvatin omistajista, joka oikeasti osaa laittaa griffonin turkkia. Ja sen taidon olen oppinut ihan vain sillä että olen uskaltanut aina kysyä kasvattajalta ne tyhmimmiltäkin kuulostavat kysymykset. Eli kyllä tottakai tuttu, luotettava ja harrastuksista kiinnostunut koti on ensisijainen vaihtoehto kuin tuntematon.

Tuossa Vaniksen kolmos kuvassa oleva mastiffi on ihan pellen näköinen. Kait tota kuvaa on muokattu?

Mä laitoin silloin heti kasvattajille kattavan viestin siitä, millainen mun elämäntilanne on ja mitä odotan koiralta (harrastukset jne.) ja omia koirakokemuksia. Viesti oli heti varmaan ainakin A4:n mittainen, mutta hei, kaikki vastasi! Äidillä on kyllä kanssa bullien kanssa aika tarkka raja, että kelle pentu myydään, mutta kyseessä onkin sellanen rotu, mitä on helppo käyttää väärin...

Oon aika järkyttyny noista "oikeista tiibetinmastiffeista"... Miksi jalostaa koirasta iso, hyökkäävä ja agressivinen vieraille? Eihän noita saa Eurooppaan tuoda? Tykkään enempi normaaleista tiibetinmastiffeista.

monna ja kiivilintu, nämä ovat valitettavasti totisinta totta, ja on niitä Eurooppaankin tuotu. Siksi monissa linjoissa vallitsee varsinainen sekasorto, kun rotuun on sekoitettu ties mitä molossia. Toisaalta roturisteytykset voisivat olla tämänkin rodun pelastus, mutta miksi hankkia jättirotujen ongelmia? Ennen kaikkea risteytykset tulisi tehdä hallitusti ja niistä tulisi keskustella avoimesti. Mutta kun ei, niin ei.
Lisää kuvia:
1
1, 47 miljoonan euron koira.. Harmittavan värivirheellinen kylläkin.
ei-sallittu väri kaikkialla muualla paitsi Kiinassa
se siitä kuivasta ilmeestä..

muoks. Pakko myöntää etten tiedä onko valkoinen väri sallittu jossain muuallakin kuin Kiinassa. Mahonki kuuluu kuitenkin niihin väreihin, jotka ei tiibetinmastifiin repertuaariin kuulu. mistä lie tullut..?

kiivilintu kirjoitti:

Oon aika järkyttyny noista "oikeista tiibetinmastiffeista"... Miksi jalostaa koirasta iso, hyökkäävä ja agressivinen vieraille? Eihän noita saa Eurooppaan tuoda? Tykkään enempi normaaleista tiibetinmastiffeista.

Ja nuo kuvissa olevat koirat ovat ihan kamalia karvakasoja! Turkkia on mun mielestä aivan liikaa, tosin en mä mitään tiibetinmastiffeista tiedä mutta olen käsityksessä ettei nyt noin karvaisia pitäisi olla. En lähtisi enää Vaniksen kanssa lenkille, jos sille tulisi tollanen ylikarvoitettu hurjimus.

Mulla ei ole mitään aavistusta kuppikunnista Mua ei ylipäätään kiinnosta mitkään juorut ja jaskanjauhamiset, ei siis yksinkertaisesti vain kiinnosta kuunnella jorinoita siitä mitä henkilö X on ehkä siskon kumminkaiman mukaan saattanut joskus sanoa jollekulle tai sitten ei. Ei mulla ole edes aikaa osallistua mihinkään juorukerhoihin ja siksi en pääse mihinkään kuppikuntiinkaan.

Itse en ole koskaan ollut minkään omistamani rodun rotuyhdistyksen tms. asioiden kanssa mitenkään tekemisissä, mulle ei koiran rotu ole edes sillä tavalla olennainen juttu vaan hankin koiran kulloisenkin elämäntilanteen mukaan. Rotuyhdistykset on yleensä painottuneet näytelytouhuihin ja ne taas ei kiinnosta mua tippaakaan. Tällä hetkellä en edes kuulu ainoaankaan rotuyhdistykseen eikä ole minkäänlaista aikomusta liittyäkään, ei tule mieleen yhtään syytä.

Kuulun meidän paikalliseen koiraseuraan ja sitä kautta kotimaani palveluskoiraliittoon, mutta en ole koskaan ollut kiinnostunut mistään järjestötoiminnasta ja nykyään en enää ehtisikään. Arvostan kyllä ihmisiä jotka jaksaa niitä paperijuttuja tehdä ja kissanristiäisiä järjestää, ilman seuroja ei harrastaminenkaan onnistuisi. Itse käyn vain treenaamassa ja autan kilpailujärjestelyissä yms. aina sen minkä voin, mutta en missään nimessä ole sillä puolella aktiivisimpia jäseniä. Toisaalta meillä on paljon juuri niitä tehokkaita järjestäjäihmisiä, jotka käsittääkseni tekevät niitä hommia ihan mielellään eivätkä ole mitenkään ylirasittuneita. Aika suuri osa tuosta "kulissien takaisesta" toiminnasta kun kuitenkin on juuri sitä juoruamista ja koska se ei mua yksinkertaisesti kiinnosta, teen sen mitä pyydetään ihan mielelläni, mutta en roiku missään juorukerhoissa. Näitä kuppikuntia on kyllä ihan vain pelkästään meidän oman seuran sisälläkin, mutta ne ei sen kummemmin mun tekemisiini mitenkään vaikuta.

Mun koiran kasvattajaa ei edes tiedä juuri kukaan muu kuin minä ja se kasvattaja joten sillä ei ole ollut mitään merkitystä missään. En tiedä mitä mieltä kasvattajasta ollaan rodun piireissä eikä kiinnostakaan.

Rotutyypistä...

Kevyehköä brittilinjaa
pitkä runko, niukka turkki joka on karkea ja jossa on selkeä väri.

Kotimaista vanhempaa:
Suomalaista kasvatustyötä

toinen kotimainen
Tyypiltään aika lähellä perinteistä brittilinjaa.

uudempaa kotimaista
Selkeästi vaaleampi, runsaampi turkkinen ja lyhyempi runkoinen (ja raskaampi) koira

Venäläinen koira

Jenkki

Käyttölinjaa
Tää poikkeaa jo tosi paljon muista!

Ruotsalaista linjaa
Lähempänä jenkkejä ja venäläisiä koiria kuin suomalaisia.

yhden näyttelyn ROP

Vuoden 2010 Bedlington

Rungon mittasuhteet, kulmaukset, turkin määrä sekä laatu ja väri vaihtelevat aika tavalla. Samoin se mitä kukakin painottaa.

Tosin se on varmaa että kaikki saa hepulin kun ajat koirasi kaljuksi...


Mä itse haen rungoltaan pidempää laukkatyypin koiraa jolla suht maltilliset kulmaukset jotka on sopusoinnussa keskenään. Turkki on mulle aika toissijainen juttu. Ja välillä mietin onko siinä järjen häivää kun lähes kaikki muut hakevat enemmän ruotsalaistyyppistä eli rungoltaan neliömäisempää, takakulmauksiltaan runsaampaa ja turkiltaan runsaampaa tyyppiä. Esim Savun kanssahan näyttelyissä käynti on aika lailla pään hakkaamista seinään kun se saa aina noottia siitä että turkki on harva.


Yuki: kotimainen, neliömäinen, edessä enemmän kulmia ja takaa niukka. Hyvä pää, suht raskas kaulaosa.


Savu: brittituonti, rungoltaan pidempi, kulmaukset paremmin balanssissa, lyhyempi pää ja harvempi karva sekä pidempi kaula.

Koko eroakin näillä on aika rutkasti: Yuki 46cm ja Savu 39cm. Ja Yuki on se jonka sai MVA:ksi tosta vaan. Savulla ei oo ensimmäistäkään sertiä. Silti niiden rakenteissa on esim semmoinen ero että Yukin lihaksisto vaatii jatkuvasti aika tarkkaa lihashuoltoa, muuten se jumii ja Savu taas ei ole koskaan eläissään ollut jumissa mistään. Sen laukka on paljon vaivattomampaa kuin Yukin. Halla on sit jossain tuossa välillä ja vielä kesken eli sitä seurataan. Minusta on hölmöä miettiä turkkia tai pään pituutta jos koirien liikkeissä on isoja eroja. Mut mä olenki kerettiläinen monelta osin :D

Että voi meillä kinata rotutyypistäkin ja siitä mikä on tärkeää ja mikä ei (viime aikoina rungon raskaus ja koko asiat on puhuttaneet ihmisiä, samoin liikkeet ja turkin määrä). Mutta enemmän kuppikuntia on muiden asioiden ympärillä eli esim sen ympärillä paljonko yhtä koiraa voi käyttää jalostukseen, minkä ikäisenä koiria tulisi käyttää jalostukseen, miten ne tulisi ruokkia, trimmata jne... ja kyllä valitettavasti tosiaan se kasvattaja määrää aika paljon siitä mihin ryhmään pääset/joudut ja sen murtaminen on mahdollista mutta vaatii paljon töitä.