Koirat.com

Nyt kun erilaisista peloista näkyy olevan keskustelua sekä uutisketjussa että purkautujissa, niin ajattelin aloittaa oman aiheen peloista. Mitä pelkäätte, hallitseeko pelko elämää liikaa tai onko pelkääminen joissain tilanteissa? Oletko turvautunut ammattiapuun pelkojen hallinnassa tai onko pelkääminen rajoittanut liikaakin elämää? Jokainen (edes kohtuullisen tervepäinen) ihminen pelkää varmaan toisinaan jotain ellei elä täydellisessä lintukodossa. En aloituksella hae niitä hullunkurisia ja outoja "pelkoja" (toki ymmärrän ettei hassunkuuloinenkaan fobia ole leikin asia) vaan arkipäiväisiä pelkoja.

Itse pelkään jonkin verran ihmisiä, tulipaloja ja korkeita paikkoja. Ihmisistä huonoja kokemuksia riittää enemmän kuin tarpeeksi lapsesta asti. Töissä en voi hallita sitä, minkälaisten ihmisten kanssa olen tekemisissä ja työtehtäviini kuuluu erilaisten ongelmatapausten hoito. Joudun siis tekemisiin niin narkomaanien, mielenterveysongelmaisten, alkoholistien että mielensä pahoittaneiden ja hermonsa menettäneiden "tavisten" kanssa. Muutama vuosi sitten kaksi narkomaania riepotti minua käsistä kiinni pitäen työpaikalla jonkin aikaa, ennen kuin sain huudettua apua paikalle (ohi kyllä meni useampikin ihminen ilman että olisivat puuttuneet tilanteeseen tai hakeneet apua). Lisäksi olen ollut mm. metsän keskellä talossa minne yritettiin ilmeisesti murtautua ja viime keväänä jouduin kolmen miehen piirittämäksi kotipihallani yöllä, molemmilla kerroilla toimintakykyinen iso koira pelasti tilanteen. Tällaiset tapaukset jättävät jälkensä, mutta onneksi pelko ei tee toimintakyvyttömäksi. Valitsen kuitenkin nykyään paikkani esim. julkisissa kulkuvälineissä niin, että pääsen nopeasti pois. Kyläillessäkin tarkistan alitajuisesti hätäpoistumistiet ennen kuin rentoudun, enkä halua joutua tilanteisiin, missä en voi mitenkään kontrolloida ympäristöäni.

Tulipalopelko on alkanut ihan klassisesti lapsena. Tykkäsin tosi paljon Jakista ja Nukasta pienenä, mutta siinä ollut metsäpalo aiheutti painajaiset moneksi vuodeksi. Asuin yhdessä vaiheessa kerrostalon ylimmässä kerroksessa, kun alemman kerroksen asunto syttyi palamaan. Sen jälkeen en ole halunnut enää kerrostalossa asua. Tähän pelkoon on onneksi auttanut aika paljon muutamalta palomieheltä saadut ohjeistukset ja koulutus tulipalojen varalle.

Korkeiden paikkojen pelkoon en tiedä syytä. Se vain on alkanut aikuisiällä, vaikka mitään vaaratilannetta en muista. Näin juuri viime yönä yhden eri muodoissa esiintyvän vakkaripainajaisen. Olin kiipeämässä tikapuutyyppisiä hyvin jyrkkiä ja huteria portaita, joiden yläpäässä pitää siirtyä tikkailta tasanteelle, minne on menossa. Eli ei niin että portaat päättyisivät suoraan tasanteelle, vaan sivusuunnassa pitää harpata askel päästäkseen portailta pois. Tikkaiden päällä oli muovikelmu, enkä vain uskaltanut poistua tikkailta mihinkään suuntaan. Kammoksun ajatustakin, että pitäisi mennä jonnekin katolle tiputtamaan lumia tms.

Varsinkin ihmispelosta on ollut myös hyötyä. Osaan varautua paremmin erilaisiin tilanteisiin ja hallita sitä kautta vaaraa jonkin verran. Kuitenkin jonkin verran huolestuttaa se, paheneeko pelko vuosien myötä sellaiseksi, että se alkaisi tosissaan rajoittaa elämää. On vaikea yrittää pakottaa itsensä luottamaan enemmän ihmisiin, kun huonoja kokemuksia kävelee vastaan jatkuvasti.

Mulle toi autoilu on ikuinen kauhistus. Pienikin kolahdus tai epämääräinen haju (joka useimmiten tulee vaan ilmanoton kautta ulkoa) saa mut ihan tolaltaan ja mun on pakko pysähtyä.
Ei sillä, etteikö noi pelot oo joskus ollut myös aiheellisia, kun on jarrut jäänyt lukkoon ja ne on alkanut savuta, tai nyt viimeisimpänä paloi johdot viiksestä ja pölläytti käryä autoon sisälle.
Pelkääjän paikalla pystyn kyllä kaikki kolahdukset ja hajut ignooraamaan, koska luotan siihen, että kyllä kuski huomaa jos auto ei toimi niinku pitäis.
Mutta ratin takana meen ihan hysteeriseksi jos haistan palaneenkäryn.

Toinen on pesukone. Mulla leimahti mun ihan eka oma pesukone palamaan joskus 7v sitten. Sen jälkeen en oo pesukonetta juurikaan laittanut päälle, jos oon yksin kotona. Ne muutamat kerrat kun oon laittanut, niin laitan aina musiikin tai telkkarin niin isolle, etten kuule pesukoneen ääntä alakerrasta. Tähän pätee samat, ku tuohon autoon, eli oon sen kans ihan vainoharhainen. Mies välillä kyllästyy, kun "Se pitää ihan ihmeellistä ääntä" tai "Haiseeko täällä vähän palanut"..

Nyt mulla on viimeisimpänä tullut tää, että kun illalla vielä välillä myöhempäänkin käydään koiran kans ulkona, niin oon huomannut olevani ihan äärimmäisen varuillaan, jos vastaan tulee joku mies. Ja varsinkin jos on päissään tai muuten "epämääräinen".
Pari kertaa oon jo kaivanut puhelimen taskusta valmiiksi, kun joku on kävellyt perässä tosi pitkään.
Mietin jo, et onko tämä tullut nyt vasta, vai enkö vaan oo tiennyt pelkääväni pimeellä liikkumista, kun siihen ei juurikaan oo ennen koiraa ollut tarvetta.

Näitä on vaikka kuinka ja paljon. Osa haittaa jokapäiväistä elämää, osa ei. :/

Kiinnostava ja hyvä aihe. Vaikka olet joutunut Piimäenkeli kohtaamaan hirveitä asioita on minusta rohkaisevaa ja hienoa, kun silti näet etenkin tuossa ihmispelossasi positiivisiakin seikkoja!

Omalla kohdallani pelot haittaavat elämääni suuresti. Minullakin on ihmispelkoa, ja se on aiheutunut murrosikäisenä vuosikausia jatkuneesta henkisestä hyväksikäytöstä läheisimmän ihmisen taholta sekä pahasta koulukiusauksesta monen ihmisen taholta. Näistä olen päässyt pikku hiljaa paljon eteenpäin psykologien yms. mielenterveyshoidon tahojen avulla, mutta kärsin edelleen pahasta syömishäiriöstä (vaikea anoreksia bulimisin oirein) sekä vaikeasta masennuksesta ja yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, johon liittyy muun muassa paniikkikohtaukset.

Olen päässyt pitkälle siitä tilanteesta, kun en yksinkertaisesti kyennyt lähtemään ovesta ulos päiväsaikaan, kohtaamaan ketään ihmistä paitsi ne pari perheenjäsentä jne. Nykyisin pystyn jotenkuten toimimaan yhteiskunnassa, käymään kaupassa, kulkemaan julkisilla, osittaiseen opiskeluun, olemaan väkitungoksissa yms. mitkä ennen olisivat aiheuttaneet voimakkaita paniikkioireita, masennusta, ahdistusta jne. Ja vaikka ne edelleen aiheuttavat edellä mainittuja, ne ovat joltain osin siedettäviä. Ja nykyisin pystyn myös luottamaan muihin ihmisiin pystymällä avoimesti puhumaan näistä ongelmistani.

Syömishäiriön kuvaan kuuluu voimakas lihomisen pelko. Se vaikeuttaa todella voimakkaasti syömistä itseään, ruoan pitämistä sisällä, erilaisten ruoka-aineiden pelkoa jne. Lihomisen pelon takia olen pakkoliikkunut, väärinkäyttänyt laksoja ja diureetteja, laihduttanut itseni sairaalloisen alipainoiseksi et cetera. Tällä hetkellä minun olisi pakko nostaa painoa (viisi kiloa olen jo onnistunut, mikä tuntuu kylläkin sietämättömältä) että pysyisin hengissä ja pelkään sitä ihan hirveästi . Pelkään miten ihmiset suhtautuvat minuun eri tavalla normipainoisempana, mitä jos lihominen vain jatkuu ja jatkuu, mitä jos paino alkaakin nelosella, mitä jos mitä jos... kaikkia kauhuskenaarioita pyörittelen joka päivä päässäni ja ainoat kaksi motivoivaa tekijää minulla on että jaksan hoitaa Nalaa (se on loppupeleissä minun oma lapseni, kuitenkaan koiraa inhimillistämättä. Junski selvinnee muun perheen hoidossa, kanit eivät tarvitse minua niin paljon kuin Nala jne.) ja että saan jatkaa hoitoa nykyisen mahtavan psykologini kanssa. Muut syyt tuntuvat irrelevanteilta, jopa toisinaan se että jooh pitäisi tosiaan saada se paino nousemaan ihan sen takia että eläisin .

Vaikeita asioita ja haittaavat elämääni suuresti

Minun kohdalla ei ehkä pelosta voi puhua, mutta tietynlaisesta ahdistuksesta ihmisiä kohtaan. Jos menen salille, menen aamulla klo 6, jolloin ei ole väkeä. Ryhmäjumpassa en ole käynyt enää vuosiin, vaikka tyhmäkin nyt tajuaa, että siellä jokainen keskittyy omaan suoritukseensa eikä muihin ihmisiin. Yliopistolla lähden luennolta 10-15min aiemmin, jos käyn syömässä, sillä ajatuskin täydessä ruokalassa jonottamisesta ja paikan etsimisestä tuntuu aivan ylitse pääsemättömältä. Viikon päästä alkava kenttätutkimus-kurssi koululla ahdistaa jo valmiiksi, sillä tutkimuskohteena meillä on joku helsinkiläinen monikulttuurinen koulu -> väkeä paljon ja jossain vaiheessa kurssia tehdään haastatteluja ym. Ja tällainen ihminen haluaa vielä kehitysyhteistyöhön tutkijaksi eli hommaan, jossa takuulla on väkeä, tuntemattomia ja kanssakäymistä ihmisten kanssa. Olen lapsesta asti ollut mielummin eläinten kuin ihmisten kanssa ja tuo ehkä selittääkin vähän mun ihmiskammoa. Hassua silti, että esim. 18-vuotiaana kävin joka vkloppu yksin baarissa eikä silloin ahdistanut, vaikka vähän ehkä ujostuttikin. Mutta onneksi oli tuo kausi elämässä, sillä sen baarin kautta löytyi mahtavia ihmisiä tuttavapiiriin.

Ja kun purkautujissa oli puhetta kolareista, niin autoista on allekirjoittaneellakin jäänyt kammo. Viime itsenäisyyspäivän jälkeen tulin Oulusta lentokoneella Hkiin ja jouduin pieneen kolariin kotimatkalla. Olin siis itse pienen taksiauton kyytissä ja pakutaksi tuli suoraan kylkeen mun puolelta. Jouduttiin odottelemaan toista tuntia siinä ja lähinnä nauratti koko touhu, mutta nyt olen auton kyydissä ollessa aivan sätkyissä koko ajan. Se toinen taksi siis tuli kylkeen, koska sen edellä ajanut teki äkkijarrutuksen ja pakun mahdollisuus oli siinä liukkaalla ajaa sen perään tai liukastella meidän kylkeen.. Nyt siis kaikki vähäinenkin auton sutiminen tai lähellä ajavat autot aiheuttaa ihan kauhean pelon. Varsinkin Helsingin keskustassa on törttöjä, jotka varoittamatta ajavat eteen tai suoraan kylkeen, niin kummasti houkuttelee julkiset kulkupelit enempi.

Mulla on myös nyt viimeaikoina tullut jonkin verran tuommoista "ihmispelkoa"... lähinnä juuri semmoiset epämääräiset miehet pelottaa, etenkin pimeällä. Olen myös hyvin varuillani myöhäisillä iltalenkeillä ja teeskentelen puhuvani puhelimeen jos joku outo tyyppi tulee vastaan eikä ympärillä näy muita ihmisiä. Asiaa ei auta tippaakaan se, että oon nyt muutaman kerran katsonut jotain ohjelmia, joissa selvitellään murhia tai muita kamaluuksia(en kyllä katso enää !), ne on vain ruokkineet tätä varautuneisuutta. Niissä kun aina tuppaa se uhri olemaan joku nuori nainen
Joskus tulen myös melko vainoharhaiseksi jos olen yksin kotona myöhäisellä, pelkään että joku murtautuu sisään. Onneksi on sentään useimmiten koira kaverina. Se on tosin osoittanut jo olevansa surkea vahtikoira(humalainen mies asteli kerran ovesta illalla sisään ja koissu meni oikein ystävällisesti häneen tutustumaan, hyvä ettei häntää heiluttanut), joten siitäkään ei ole loppujen lopuksi ihan kauheasti apua.

Sitten mulla on myös, hyvin lievänä tosin, tämä tulipalopelko. Onneksi tämä ei ole kovinkaan paha, silloin tällöin vain iskee tarve vetää lamput ja telkkarit irti seinästä.

Pelko on kamala asia, jos se edes jollain tavalla alkaa rajoittamaan elämää. Mulla on tullut näitä pelkoja oikeastaan vasta aikuisiällä, nuorempana en muista juuri mitään pelänneeni, silloin olin jopa vähän tyhmänrohkeakin monessa asiassa.

Mun suurimmat pelot liittyvät varmaankin mielenterveydellisiin ongelmiin. Pelkään, että joudun joskus taas siihen samaan jamaan kuin vuosi sitten, kun kärsin pahasta unettomuudesta ja paniikkioireista, enkä pystynyt minkäänlaiseen normaalielämään muutamaan viikkoon. Sellaista ei toivoisi edes pahimmalle viholliselleen. Siis mielenterveyden menettäminen pelottaa usein ahdistukseen asti.

Tuolla edellisessä ketjussa kerroinkin jo autoilupelostani ja pelkään, etten enää ikinä pysty autoilemaan pelkäämättä. Kun nykyään pelkään kyydissäkin, jos ajetaan lujaa ja ohitellaan, niin jännityn penkissä ihan tahtomattani. Mutta toisaalta jos johonkin periferiaan tahtoo muuttaa, niin pakko se olisi taas opetella ajamaan.

Pelkään ihan sairaalloisesti joitakin sosiaalisia tilanteita, esimerkiksi esiintymistä, työhaastatteluja, eka päiviä uudessa työssä jne. Näistä tilanteista selviän joten kuten beetasalpaajien avulla.

Pelkään ahtaita ihmisjoukkoja, ruuhkametrossa matkustaminen on jo ajatuksena kamala. Joskus olen joutunut jäämään pois metrosta kesken matkan, kun on alkanut oksettamaan. Tämäkin pelko on aika tuore, kun muutama vuosi sitten Unkarissa vaihdossa ollessani matkustin sujuvasti joka päivä täpötäysissä ratikoissa ilman ongelmia.

Pelkään, jos pimeällä liikkuessani tulee vastaan miesporukoita, varsinkin ulkomaalaisia. Tällaisissa tilanteissa jotenkin jo valmistaudun pakenemaan, vaikka mitään ei itselleni ole koskaan tapahtunutkaan.

NataliaNala kirjoitti:

Kiinnostava ja hyvä aihe. Vaikka olet joutunut Piimäenkeli kohtaamaan hirveitä asioita on minusta rohkaisevaa ja hienoa, kun silti näet etenkin tuossa ihmispelossasi positiivisiakin seikkoja!

Paljolti apua on siitä, että töissä tapahtuvat asiat pystyy melko hyvin järkeistämään työhön liittyviksi. Työasun riisuminen tavallaan vapauttaa niistä työhön liittyvistä riskeistäkin samalla. Toki joskus hirvittää, kun kadulla kävelee vastaan joku ihminen, joka on edellisellä viikolla uhannut tappaa mut seuraavan kerran kohdatessamme, mutta onneksi valtaosa näistä tapauksista on niin pihalla, ettei edes tunnista minua omissa vaatteissani, eikä heidän muistinsakaan kovin pitkä ole. Joskus vaan mietityttää kuinka hyvää psyykeelle pidemmän päälle tekee, kun olen jonkinlaisessa "hälytystilassa" aina ihmisten ilmoilla.

Hienoa kuulla, että sulla on apuna terapeutti, johon luotat ja jolle et halua tuottaa ilmeisesti pettymystä. Voin vain hämärästi aavistaa kuinka raskasta on elää noin valtavien ja arkeen vaikuttavien pelkojen kanssa. Näillä keittiöpsykologin taidoilla en edes yritä sanoa mitään hyväntahtoista ja varmasti ärsyttävää liittyen syömishäiriöön liittyviin ongelmiin. Toivottavasti selviät voittajana taisteluista tuota suurta mörköä vastaan.

SaMaJa, ei toi sun tulevaisuuden urahaave niin oudolta kuulosta, vaikka jotain ihmiskammoa onkin. Kuitenkin kun pelko ei ole hallitsematonta, voi työ, mikä pakottaa kohtaamaan ihmisiä, jopa itsessään auttaa siinä, ettei pelot pahene. Siis varsinkin jos ne ihmiskohtaamiset ovat lähtökohtaisesti neutraaleja tai positiivisia.

Musta on vähän outoa, että ihmispelosta huolimatta tunnen jonkinlaista viehtymystä ammatteihin, missä joutuu juuri niiden ongelmaihmisten kanssa työskentelemään. Jotenkin ihmisluonteen ikävämmät puolet kiinnostavat juuri sen takia, että niihin tutustuminen auttaa sitä pelon hallintaa. Pidä vihollisesi lähellä jne... Vaikka samalla ikäviin ihmisiin tutustuminen kuitenkin myös vahvistaa pelkoja. Hankalaa.

Itelläni ei nyt mitään hirmu suuria pelkoja oo, mutta sitäkin enemmän kaikkia tyhmiä pieniä pelkoja.
Isoin pelkoni on korkeat paikat. Menen ihan paniikkiin ja tuntuu etten pysty liikkumaan. Tätä pelkoa on tosin "helppo" hallita, jättämällä menemättä korkeisiin paikkoihin.
Muita pelkojani on esimerkiksi pikkulinnut sisätiloissa. Isosiskoni aina pelotteli muo pienenä, että jos lintu jää sisälle jumiin, se alkaa lennellä päin ja voi nokkii vaikka suo silmistä. Noh siitä lähtien oon pelännyt pikkulintuja, jotka on jäänyt jumiin sisälle. Tätä pelkoa ei paljon helpottanut se, että kotona yhtenä kesänä jäi ainakin 4 kertaa pikkulintu meijen eteiseen ja mä olin aina se, joka ne "löysi" lentelemässä sieltä.
Yks sellanen suht iso pelko on yöperhoset (kyllä). Pelkään niitä. Ne on jotenki pelottavan näkösiä ja ne aina lentelee päin. Pelko tuli joskus lukioikäsenä, kun mun huoneeseen aina lenteli yöllä yöperhosia. Jotenki mä pelkään että ne tekee mulle jotain (tulee puree tj.). Ja joo tiedän että ne ei oikeesti oo pelottavia, mutta minkäs peloille teet.
Yöperhospelon mukana tuli lievä pelko perhosia kohtaan. Siis tykkään nähä perhosia ja pidän niitä kauniina, mutta pelkään jos semmonen laskeutuu kädelle tai jalalle. Jotenki pelkään että jos se vaikka puree taijotain. Tämä myös varmaa juontaa juurensa siitä, että pelkään ötököitä vähäc.
Ja näin vanhemmiten on myös tullut toi pelko pimeällä jos näkee jonku miehen/ryhmän. Tulee just nää että pitää kaivaa puhelin esiin jutut. Tätä pelkoa ei ees helpota se, että monesti pääsen töistä joskus 22-23 aikoihin ja joudun mm. viikonloppuisin kävelee tuolla pimeessä töitten jälkeen. Useimmiten sillon kaikki on vielä kännissä ja muutenkin törppöjä liikenteessä.
Pelkään myös ahtaita paikkoja jonkun verran. Ja välillä ison ihmismassan joukossa iskee pieni paniikki. Noi nyt on semmoset "tärkeimmä" pelot, kai niitä jotai pienempiiki on viel, mut ei just nyt tuu mieleen.

En tiedä voiko tätä varsinaisesti laskea peloksi, mutta olen monesti näin yksinasuvana miettiny, että mitä koirille tapahtuis, jos mulle sattuis jotain esim. matkalla töistä kotiin. Meniskö niitä kukaan koskaan ruokkimaan/hakemaan? Mistä joku joka löytäis mun ruumiin/veis sairaalaan tietäis, että koirat odottaa kotona yksin? Jos mun omaisille soitettais, niin tulisko ne ajatelleeksi, että koiriakin pitäis jonku hoitaa? Täytyy varmaan hommata lompakkoon jotain kuvia koirista vihjeeksi, niin ei tarttis stressata tätäkään

Piimäenkeli kirjoitti:


Hienoa kuulla, että sulla on apuna terapeutti, johon luotat ja jolle et halua tuottaa ilmeisesti pettymystä. Voin vain hämärästi aavistaa kuinka raskasta on elää noin valtavien ja arkeen vaikuttavien pelkojen kanssa. Näillä keittiöpsykologin taidoilla en edes yritä sanoa mitään hyväntahtoista ja varmasti ärsyttävää liittyen syömishäiriöön liittyviin ongelmiin. Toivottavasti selviät voittajana taisteluista tuota suurta mörköä vastaan.

Kovin paljon kiitoksia <3.

Piimäenkeli kirjoitti:

Musta on vähän outoa, että ihmispelosta huolimatta tunnen jonkinlaista viehtymystä ammatteihin, missä joutuu juuri niiden ongelmaihmisten kanssa työskentelemään. Jotenkin ihmisluonteen ikävämmät puolet kiinnostavat juuri sen takia, että niihin tutustuminen auttaa sitä pelon hallintaa. Pidä vihollisesi lähellä jne... Vaikka samalla ikäviin ihmisiin tutustuminen kuitenkin myös vahvistaa pelkoja. Hankalaa.

Mulla on itse asiassa sama juttu. Ja esim. monet syömishäiriötä sairastavat taikka parantuneet ovat intohimoisia kokkeja jne. mikä on kylläkin täysin luonnollista kun minkä luonnollisen tarpeen olemassaolon kiellät itseltäsi niin sitä enemmän elämä ja ajatukset pyörivät sen ympärillä.

Mutta tosiaan mulla on sama homma ihmispelkoni kanssa. Kovin olen kiinnostunut tekemään ihmisten parissa töitä, ja varsinkin mielenterveysongelmista kärsivien kanssa. Vaikka eniten kylläkin kiinnostaa eläinten käyttäytymisongelmat...

Ja unohdin tosiaan tuosta listasta araknofobian eli hämähäkkikammon. Hrr teki pahaa edes kirjoittaa tuo. Kyllä mä nykysin pystyn puhumaan hämyistä, mutta en kestä mitenkään katsella kuvia ja jos jokin varjo, otus tai mikälie muistuttaa hämyä niin nousee heti karvat pystyyn. Joskus olen tarkkaillut ihan jotain hyttystä ja sitten alkanut katsella sitä miten paljon se muistuttaa hämyä, niin heti menee kylmät väreet. Elämää se haittasi ennen paljon enemmän, kun sain paniikkikohtauksen aina nähdessäni sisällä hämähäkin (ulkona ollessa ei ole niin paha). Todellakin vihaan sitä, kun niitä tulee omaan kotikoloon ja pelkään ihan hillittömästi, vaikka ne ovatkin Suomessa edes kohtuullisen kokoisia ja täysin vaarattomia. Jos näen hämyn niin mun on pakko jäädä paniikkiolosta huolimatta tuijottamaan sitä turvallisen välimatkan päähän ettei se vain pääse katoamaan ja "hyökkäämään" jostain.. just. Ja ikävintä on jos olen yksin kotona eikä kukaan ole mua pelastamassa niiltä. Joskus olen kiljunnan säestyksellä saanut sellaisen otuksen imuriin, mutta se on tosi ikävää, enkä haluaisi sellastakaan kammotusta tahallaan tappaa.

Ite ajoin heti ajokortin saatuani liukkailla ojaan. Jouduin jarruttaman edessäolevan traktorin takia, auto lähti heittelemään ja yliohjaamisen vuoksi pyörähti peräedellä ojaan. Tästä olis voinu helposti jäädä itselle elinikäinen kammo, mut hyppäsin heti uudestaan autonrattiin. Illalla otin vielä vastaan tarkoituksella kuskinreissun ja täytyy myöntää et eka puolituntia tärisin ja pumppu hakkas miljoonaa.

Kaiken kaikkiaan on tullut oltua 4 - 5 ulosajossa aikuisiällä ja lapsuudessa ainakin kolmessa. Hirvien kanssa "läheltä piti" -tilanteita on tapahtunut kolme, muiden eläinten kanssa lukemattomia. Muutaman eläimen päälle on tullut ajettua. Yhden kerran olen ajanut jalankulkijan päälle joka onneksi selvisi pelkillä mustelmilla. Tuonkin onnettomuuden jälkeen hyppäsin vaan reilusti uudestaan rattiin vaikka pelottin julmetusti. Vuoden ajan oli ylivarovainen suojatielle pyrkivien vuoksi vaan onneksi sekin on helpottanut ajanmittaan.

Mulle on ainakin tosi tärkeää lähteä heti purkamaan omaa pelkoa pois. "Uudestaan satulaan" -matra on ollut itelle tosi hyödyllinen ja varmaan se syy miksi hallitsevilta pelkotiloilta on tullut tähän mennessä säästyttyä. Toivottavasti tulen jatkossakin säästymään.

Tsemppiä teille pelkojen kanssa painiville. Onneksi ihmismieli on niin joustava, et vanhojakin pelkoja voi myöhemmin parantaa.

mitään periaatteessa normaali elämän estäviä pelkoja ei ole, mutta tällaisia pienempiä
- lentopelko, yksin en enää varmaan uskaltaisi lentää

- pimeänpelko (varsinkin metsässä, nuorempana myös sisällä), "mörköjä" huii oikeesti tiiän, että ei siellä mitään ole, mutta minkäs mielikuvitukselle teet..

- kärpästästä isompien lentävien ötököiden pelko, paitsi päiväperhoset. Mua ei oo ikinä purrut paarma tai pistänyt ampiainen/mehiläinen, onko sillä nyt mitään väliä, pelkäisin varmaan silti.

- korkeanpaikan kammo (tai olisiko paremminkin putoamisenpelko). Tämä on aika huvittavaa sinänsä, koska aina haluan mennä talojen katoille yms. katselemaan maisemia, mutta huh jos pitäisi hypätä tai olisi vaara pudota. Jos korkealla ollessa tuntuu, että on vaara pudota, toimintakyky menee ainakin osittain. Varpaita ja jalkapohjaa monesti pistelee, kun näkee jonkun hyppäävän benjin, kun "tekee niin pahaa"

Olen lapsesta asti pelännyt pimeää tai oikeastaan tarkennuksena sitä, että joku hyökkää kimppuun sieltä jostain pimeydestä. En pelkää koskaan ulkona vaan ainoastaan sisätiloissa. Juuri pari päivää sitten oli viimeisin tapaus. Oltiin J:n kanssa lomamatkalla ja hotellissa yötä, lähdin vielä ennen nukkumaanmenoa käymään yksin ulkona tupakalla. Kun tulin takaisin tuli keskellä hotellin käytävää karmiva tunne, että joku on sielä mun takana ja hyökkää kohta kimppuun. Juoksin loppumatkan ovelle.. Niin ja ei sielä ketään ollut. Töissä jos olen yksin liikkeellä iltasella eikä sielä ole valmiiksi valoja en välttämättä uskalla mennä ko käytävälle. Kerran menin eriovesta ulos kun en uskaltanut ottaa paria askelta sinne pimeyteen että olisin saanut valot päälle. Yksin asuessa meni monta kertaa hyvää nukkumisaikaa hukkaan siihen, etten uskaltanut sulkea silmiä ja nukahtaa, en voinut kääntyä niinpäin nukkumaan, että selkäni olisi avoimeen huoneeseen päin. Tämä nyt ei onneksi joka öistä ollut.

ihan niin kamala tilanne ei ole nyt kuin joitain vuosia sitten. Vieläkin ne kylmänväreet ja jähmettyminen voi tulla mutta onneksi enään harvoin. Se on oikeastaan aivan pirun ärsyttävää hiippailla omassa kodissa tai työpaikassa, pelätä mitä on nurkan takana, mitä on oven takana, jopa mitä on peilissä kun nostaa katseensa sen jälkeen kun on illalla pessyt kasvot (eli että olisikin tullut selkäni taakse) . En oikeastaan koskaan mene huoneeseen jossa ei ole valoja ensin kokonaan vaan hamuilen ensin valon päälle kädelläni. Olen aina ajatellut, että kaikki tämä johtuu vain vilkkaasta mielikuvituksesta, ne minua seuraavat ja piinaavat tyypit ovat ainakin elokuvista. Monta vuotta työpaikkani käytävillä asusti Mike Myers, se halloween kaveri. Pienikin valo kuitenkin auttoi eteenmenossa ja siksi meninkin erään käytävän sytkärin avulla

Tokihan tämän kanssa elää ja varsinkin nykyään möröt ovat harvemmin viettämässä pimeää iltaa kanssani.

Oon joskus täällä kirjoittanutkin tästä toisessa ketjussa, mutta pelkään pimeää, metsää (ja pimeää metsää) ja sitä, ettei ihmisiä ole mailla eikä halmeilla. Kaupungissa tämä ei juuri haittaa: joka puolella on kuitenkin valot, asutusta ja ihmisiä. Silti ristiriitaisesti haaveeni olisi päästä muuttamaan korpeen keskelle ei mitään ihan oman rauhan vuoksi ja siksi, että koiria voisi ulkoiluttaa kaikessa rauhassa vapaana.

En silti tiedä, tuleeko siitä mitään. Valoisan aikaan koirien ulkoiluttaminen varmaan menisi, vaikka metsässä saattaisi silti hiipiä kauhu mieleen, kun ajattelisi sitä, että jos siellä metsässä tulisi vastaan joku murhaaja, kukaan ei olisi kuulemassa, auttamassa eikä hälyttämässä apua. Pimeään metsään enkä pimeälle tiellekään uskaltaisi mennä, koska pimeys vaan saa pensaat ja puut näyttämään susilta ja karhuilta ja väijyviltä ihmisiltä (jep, susien näkeminen Keski-Suomessa on varmaan todennäköistä). Ja vaikka olisi sisälläkin, pelottaisi, mitä sieltä pimeydestä tulee, kun naapuri ei ole hälyttämässä apua, jos seinän takaa alkaa kuulua avunhuutoja. Tällaisessa tilanteessa tulisin varmasti vainoharhaiseksi: jos koirat haukkuisivat jollekin ulkoa kuuluvalle äänelle, olisin varmaan leipäveitsi kädessäni koko yön enkä uskaltaisi nukkua.

Olen itse asiassa kerran jäänyt yksin koirien kanssa mökille yöksi, kun halusin totutella yksinäisyydessä nukkumiseen, ja olin jo lähdössä autolla karkuun, kun näin jotain punaista valoa järvessä laiturin vieressä (se merkitsi mielessäni sitä, että jotkut tappajat olivat tulleet veneellä laiturille ja heillä oli mukana joku ase, josta lähti se sellainen punainen "tähtäyspiste"). Onneksi katsoin vähän tarkemmin ja huomasin, että kaukaisuudessa olevasta "tornista" heijastui valo veteen. Menin sänkyyn leipäveitsen kanssa ja sain unta vasta sitten, kun aurinko alkoi nousta.

Koitan ajatella, että esim. isovanhempani ovat asuneet 60 vuotta keskellä metsää eikä heillekään ole mitään tapahtunut, mutta saa nähdä toteutuuko haaveeni silti ikinä - tai mitä tapahtuu, jos uskaltaudumme muuttamaan ja minä olen kaiket illat kotona peloissani?

En tiedä, mistä nämä pelot johtuvat. Mulle ei ole ikinä tapahtunut mitään pahaa. Ehkä katsoin liian pienenä kauhuelokuvia tai jotain.

Mä pelkään pimeyttä vähän samalla tavalla kuin Wuf ja Murmuu, sillä erotuksella, että en pelkää ihmisiä, vaan yliluonnollista. Ja olen pelännyt niin kauan kuin muistan.. Mut koirien kanssa mua ei pelota, uskon, että koirat huomaisi yliluonnolliset asiat ennen mua, ja niin kauan kun ne on rauhallisia, mua ei pelota. Siksi vanhassa kämpässä (2-kerroksinen omakotitalo, rakennettu 30-luvulla), en voinut mennä yöllä vessaan portaita alas ilman, että otin Tomon mukaan.. kun pelotti liikaa. Se on myös keskeinen syy, miksi halusin koiran heti kun muutin tuonne, koska tiesin, etten olisi voinut elää siellä yksin. No, en onneksi asu siellä enää. :D Mut kyllähän tämä pelko haittaa joskus elämää..

Auton kyydissä pelkään myös.. kuten kirjoitin purkautujiin, niin olen ollut kyydissä, kun auto on mennyt piruettia 130km/h vauhdista.. Kun kuski meinasi nukahtaa rattiin, ja sit meinattiin mennä tieltä ulos, kuski teki liian rajun vastaohjausliikkeen ja mentiinkin piruettia toiseen suuntaan... Ihme ettei kenellekään käynyt mitään. Heti jouduin uudestaan auton kyytiin, kun olihan sen matkan jatkuttava kotiin asti.. Mutta edelleenkin mua pelottaa olla kyydissä, etenkin jos kuski ei aja niin tasaisesti. Jos huomaan reunan lähestyvän, alkaa jännittää ja herkästi sanon siitä kuskille, kun pelkään, ettei kuski huomaa. Sen sijaan itse pystyn ajamaan ihan rennosti, kun tiedän että mulla on tilanne hallussa, enkä itse aja niin, että mua alkaisi hirvittää liikaa. Siksi haluan aina olla kuskina, jos vaikka lähdetään kaveriporukalla jonnekin autolla. Kyydissä ollessa mua pelottaa se, ettei mulla ole vaikutusta asioiden kulkuun, mulla ei ole kontrollia asioihin...

Piimäenkeli kirjoitti:

Musta on vähän outoa, että ihmispelosta huolimatta tunnen jonkinlaista viehtymystä ammatteihin, missä joutuu juuri niiden ongelmaihmisten kanssa työskentelemään. Jotenkin ihmisluonteen ikävämmät puolet kiinnostavat juuri sen takia, että niihin tutustuminen auttaa sitä pelon hallintaa. Pidä vihollisesi lähellä jne... Vaikka samalla ikäviin ihmisiin tutustuminen kuitenkin myös vahvistaa pelkoja. Hankalaa.

Saako kysyä Piimäenkeli, millä alalla työskentelet? Alkoi kiinnostamaan, kun ajatuksesi pyörii melkein samaa rataa ammatinvalinnan suhteen kuin itselläkin.

Muutamat mainitsivat, että ahdistuvat ihmismassoissa, kuten metrossa tai muissa julkisissa. Mulla ei itsellä ole mitään peloksi luokiteltavia tuntemuksia asian suhteen, mutta koen ihmispaljouden äärimmäisen ärsyttäväksi. Jotenkin en jaksa sitä väistelyä ja vieraiden lähellä olemista, yäk.

Mahtava aihe sanoisinko!

Miun pahin pelko on ehdottomasti se etten koskaan oo työ/opiskelukykynen. Vähän alle kolme vuotta sitten lukion toisella luokalla alkoi koulussa tulemaan ihmeellisiä kohtauksia, huimasi, henki ei kulkenut, kädet tärisi, kylmä hiki valui ja oksetti. Kävin sitten terkkarilla ja se ehdotti että mitäpä jos kävisit ihan lääkärissä että kuullostaa aika paljon ahdistuneisuushäiriöltä. Lääkäri siinä totes että varaa ajan mielenterveyspoliklinikalle.
Siellä sain oman terapeutin jonka kanssa aluksi ei juttu luistanut. Miulla todettiin keskivaikea paniikkihäiriö ja keskivaikea masennus. Tieto siitä että paniikkikohtaukset eivät olleet vaarallisia hieman lohduttivat. Koulu tosin alkoi mennä todella huonosti ja kohtaukset pahenivat aina siellä, sekä aina paikoissa jossa jouduin olemaan hiljaa, paikallaan, tai yksin.
Näihin aikoihin myös muutin yksin asumaan, ennen asuin kaverini kanssa mutta se oli liian ärsyttävää ja rasittavaa.
Jatkoin käytejä mielenterv.polilla, mutta hoitajani oli todella huono. Onneksi sain uuden mutta sittenhän kaikki piti aloittaa alusta hänen kanssaan. Onneksi tämä terapeutti osoittautui pikkuhiljaa todella mukavaksi. Olen silti huono juttelemaan asioistani ja kovasti yritin aina pistää vitsiksi vaikeat asiat. Sain myös lääkityksen mihin kuului paniikkioireet pois pitävä päivittäin otettava pilleri, sekä rauhoittavia jotka olivatkin aika hyödyllisiä. Myöhemmin rauhottavien antaminen lopetettiin etten jää niihin koukkuun ja sain toisen päivittäin otettavan tabletin joka oli olevinaan hyvä. Se otettiin illalla ja aamuisin en päässyt sängystä sitten ylös, puhuin sekavia ja saatoin nukkua 21 tuntia päivässä.

Jouduin lopettamaan lukion, haluisin kuitenkin saada sen päätökseen joten menin etälukioon. Ei sekään onnistunut ja nyt olen yrittänyt tässä jo kahden vuoden ajan käydä erilaisissa työharjoitteluissa, ollut lukuisilla sairaslomilla, käynyt juttelemassa psykologin kanssa ja levinnyt kotona. Tilanne on kuitenkin paranemaan, masennuksesta ei ole mitään tietoa ollut puoleen vuoteen :)! Kohtauksia esiintyy, jouduin vähän aikaa sitten jopa päivystykseen. Kaikki työharjoittelut ovat menneet penkin alle sekä olisin tässä viime vuonna päässyt kahteen kouluunkin mutta paniikki ei anna oikein periksi.
Lisäksi minulla epäiltiin lukihäiriötä, narkolepsiaa ja ad/hd:ta. No tuo viimeisin jäi diagnoosiksi. Yritä siinä nyt sitten kammeta koulunpenkille kun ei pysty keskittymään ja tulee paniikki. Nyt aloitin uuden crt kuntoutuksen joka on suunniteltu skitsofrenioille (mitä hittoa?), mutta siellä joutuu oikeasti miettimään ja päätä särkee joka kerta kun lähden sieltä pois. Kai se auttaa keskittymään ainakin.
Koira ja poikaystävä ovat myös olleet suuri apu tässä paskassa.

Minkäs teet, ensi kuussa olisi yhdet pääsykokeet, katsotaan mitä tulee. Olen tosin jo aika pitkälti kyllästynyt epäonnistumaan ja yrittämään. Silti : Eteenpäin sano mummo lumessa!

Tällä hetkellä ajankohtainen pelko on etten valmistu ja etten saa töitä. Kuvittelen että opinnäytetyön arvosana määrittää sen saanko töitä vai en - vaikka tiedän ettei niin ole. Pelkään epäonnistumista ja virheiden tekemistä. Silti sitä vaan istuu koneen ääreen ja pakottaa itsensä tekemään jotain työn eteen. Tieto siitä että oma vaatimustaso on liian korkea auttaa toiminnan aikaansaamisessa siitä huolimatta että tunnetasolla kuvittelee aikaansaannoksen olevan riittämätöntä tai epäoleellista ja sekavaa.


mmaijalle onnea parempaan päin menemisestä! Masennuksen selättäminen on monta askelta työkykyiseksi tulemiseen. Onko paniikkiin mahdollista kokeilla vielä eri lääkettä? Tsemppiä pääsykokeisiin!

^ Kiitos paljon :)

Lääkitystä ei haluta vaihtaa kun nykyinen aika hyvin pitää kohtaukset poissa... Tykkäsin kyllä että oli ne rauhoittavat lisäksi, pelkkä tieto siitä että jos tulee kohtaus ja on lääke siihen oli jo hyvin lohduttava. Lääkettä ei edes aina tarvinnut ottaa. :) Päivystyksessä mukaan annettiin diapameja mikä oli mielestäni hyvä. Kaverini tosin löysi pillerit laukustani ja heitti menemään, koska luulin että otan niitä sitä iltana vaikka oltiin juotu kaljaa? Eikös samantien tullu kamala hätä ja kotiin -.-'

^Kuvittelis että niitä vois jatkaa kun niiden käyttöä pystyy kuitenkin niin hyvin seuraamaan eikä niitä isoja määriä kerralla tarttis kirjottaa? Toki se riippuvuusmahdollisuus on ihan todellinen ja kaveriltakin ystävällistä pitää huolta, vaikkei tuossa kaikki mennytkään ihan oikein. Varmasti kuitenkin tuo pamit turvallisuudentunnetta kun tietää että jos tulee kohtaus niin sen saa hoidettua. Hmh. Toivottavasti nyt jotenkin hyvin järjestyy.