Koirat.com

Löytyihän täältä useampikin reikäkammoinen

Nyt nosti taas päätään mun maailman tyhmin pelko: hiustenlähtöpelko. Värjäsin tukan ja nyt tunnen oikein miten päänahkaa kuumottaa ja hiuksia irtosi kamalasti ja näyttääpä tukka taas ohuelta. Piti laittaa kahta eri hoitoainetta ja hiusnaamio ja suihkun jälkeen vielä hiusöljyä ja jätettävää hoitoainetta ja nyt pelkään että aamulla huomaan että puolet hiuksista on pudonnut.

Tän pelonhan mä kehittelin siitä, kun halusin kasvattaa hiuksia ja pelkäsin että ne menee niin huonoon kuntoon että joudun leikkaamaan lyhyeksi taas. Värjäsin kampaajalla oman värin takasin enkä oikein uskalla vieläkään käyttää mitään muotoilutuotteita tai edes fööniä ellei ole joku suuri juhla. Ärsyttää kun tukka näyttää aina tän takia ihan kamalalta, kun vetäsen sen vaan ponnarille. Tyhmintä tässä on se että tukka on kuitenkin uusiutuva luonnonvara.

^Älä pelkää.
Mä värjään hiuksiani tosi usein. Muutama viikko sitten vedin värinpoiston ja sen päälle punasen. Punanen haalistu ja vedin sit uudestaan. No viikon se oli, sit tänään päätin vetää taas mustaksi
Ei hitto minua, en jaksa kattella tukkaani kovin kauaa samalaisena

mutta siis pääpointtina et mullakin on tukka vielä päässä ja ihan hyvinvoivana!!

Mulla on hysteerinen hämäkkipelko. Lapsena kaikki vakuuttelivat, että kyllä se vielä menee ohi, ja nyt tosiaan aikuisia ollaan, ja silti parhaimmillaan hämähäkin näkeminen saa mut itkemään, huutamaan, lukkiutumaan ja ahdistumaan. Kyllä, sellaisten kynnenkokoisten. Olen mm. soittanut ex-avokilleni hysteerisen itkupuhelun, mitä teen, kun hämähäkki on kämpässä (hän ei ollut kotona). Pelko liittyy myös kaikkiin vastaaviin olentoihin millä on kahdeksan jalkaa, esim. rapuihin, se on niin uskomattoman oksettava määrä, niin että ihan pyörryttää. Joskus katson hämähäkkikuvia ihan vain siksi että vähän totuttaisi mutta kun esim. Hesarissako se oli se juttu että lintuhämähäkki istuskeli liikennevalovaihtimen päällä niin hyi helvetti.. Sitä ei kauaa kehdannut katsoa. Eniten ahdistaa, että ihmiset jotka tietääkin tästä, laskevat joskus pilaa tai tekevät kepposia. Se ei muuten ole yhtään hauskaa. Se on hirveää. Pahimmissa painajaisissani on aina hämähäkkejä.

Toinen mun pelko on ihottumat. Hyi. Tai en tiedä, ahdistaako/ällöttävät enemmän. Yhtään kuvia netistä minkäänlaisista ihottumista en pysty katsomaan, pakko kääntää heti pää pois, tai alkaa jo oksettamaan. Jäänyt traumoja taas yllättäen - lapsena - kun mulla oli vaikeaa ihottumaa polvitaipeissa. Toi paljon puhuttu reikäkuva, vaikka muokattu, aivan hirveä. Ei pysty. Monesti käyn läpi koko oman kroppani pienimmätkin ihomuutokset, etten vain ole saamassa jotain salakavalaa iho-oiretta, joka johtaisi hirveämpääkin hirveämpään ihottumaan.

Kolmas. Pelkään tulevani raskaaksi. Kuulostaa naurettavalta. Mulla on miesseikkailuja, syön pillereitä ja käytän kumia aina. Ei siis pitäisi olla mitään. Enkä välttämättä edes ole hedelmällinen. Kuka sen tietää. Mutta raskaaksi tuleminen on myös yksi painajaisten yleisin aihe. Olen nähnyt monta kertaa unta, että lapsen syntymän jälkeen tapan lapsen, tai itseni. Annan sen lastenkotiin tai työnnän äidille. Ja tunnen iänkaikkista syyllisyyttä ja toivon ettei sitä olisi koskaan syntynytkään. Abortti joo, mutta näissä unissa abortti on aina liian myöhäistä, ja se lapsi on jo. Oikeastikin pelkään sitä konseptia. Jos tulisin raskaaksi, olisiko mulla pokkaa abortoida se ? Tappaa elämä ? Entä jos en koskaan voisi hankkia toista lasta ? Musta itsestäni on aina tuntunut etten koskaan ole saanut vanhemmiltani sitä tarvittavaa henkistä tukea, mitä tarvitsisin. Ne on olleet sellaisia selkääntaputtelijoita. Veikkaan että äitinä minä olisin ihan samanlainen. Huono vanhempi. Ei sellaisen kannata lasta tehdä ? Hyi, en kyllä haluaisi nyt lapsia. En ehkä koskaan.

Minulla on myös/ oli hysteerinen hämähäkkipelko. Olin kerran käsetöissä lemmikkieläin- ja tarvikeliikkeessä, jossa oli myytävänä kanien ja muiden kumppanien ohella kaksi hämähäkkiä. Ihmettelen vieläkin, miten sitä siedättyi niihin otuksiin. Aiemmin, jos näin aivan pienen pienen hämähäkin jossakin, hyvä etten mennyt paniikkiin. Ainakin piti lähteä koko alueelta pois ja mielellään mahdollisimman pikaisesti. Jos taas hämähäkki tuli vaikkapa olkapäälleni tai vastaavaa, menin ihan lukkoon, enkä joko pystynyt liikkumaan mihinkään tai sitten aloin huitomaan hallitsemattomasti ötökkää pois. Sen jälkeen älytön vapina kuin olisi aaveen nähnyt.
Mutta tosiaan, kun olin lemmikkiliikkeessä kesätöissä, hommiini kuului myös puhdistaa hämähäkkien terraariot ja ruokkia niitä. Ensimmäiset kerrat olivat kamalia ja välillä piti käydä ulkona haukkaamassa raitista ilmaa ennenkuin pystyi jatkamaan. Mutta kun hommaa oli tehnyt päivästä toiseen parin viikon ajan, se ei enää ollutkaan niin kamalaa! Nykyään kun näen hämähäkin, en mene paniikkiin vaan annan sen olla, enkä (yli)reagoi siihen mitenkään. Tulen hämähäkkien kanssa niin kauan hyvin juttuun, kun ne ei tule iholle asti. Hämähäkki siis voi nykyään kävellä vierestä, enkä saa siitä kohtausta, kuten ennen kesätöitä.

On se kumma kun pentuna tuli pidettyä lemmikkinä kaiken maailman öttiäisiä ja nyt pelkää kaikkia

Nämä olivat suuria suosikkeja lemmikkinä

Minä kammoan perhosia, jos tulevat liian lähelle. Etenkin kaikki yö, koiperhoset, jotka illalla vaan liitelevät hiljaa päin näköä, eivätkä välitä vaikka kuinka huiskii... Pakko pitää visusti ovet kiinni iltasella, etteivät tule sisälle. En saisi nukuttua jos tietäisin sellaisen olevan huoneessa.

Notte: Mulla on kanssa samanlaisia pelkoja tuon raskaaksi tulemisen kanssa. Ehkä lähinnä oman ruumiin muunttumisen suhteen ja juuri se, että tästä kehosta ei kyllä mitään niin extremeä tulla pusertamaan ulos. Siksi aikaisemmin ahdistunut ja kiukutellut purkautumisosastolla, kun pelkäsin, että lääkärit ottavat multa ne ainoat sopivat pillerit pois :D Onneksi ei sentään niin käynyt.
Voin kuvitella ehkä joskus, jos jossain höperyyksissäni haluaisin lapsia, adoptio olisi ainut vaihtoehto. En ole koskaan tuntenut olevani äitimateriaalia, ja vauvat eivät herätä minussa suuria paijjaamisen ja lässyttämisen tarvetta... Eläimille kylläkin :D

Ja tässä jo kohta ensiviikolla täytetään se 30 v. joka on toinen suuri ahdistuksenreikä...

weebl kirjoitti:

On se kumma kun pentuna tuli pidettyä lemmikkinä kaiken maailman öttiäisiä ja nyt pelkää kaikkia

Nämä olivat suuria suosikkeja lemmikkinä

Oi, OT:ksi menee, mutta oli pakko tulla ihkuttamaan kiitäjän toukkaa!! Mulla ja kavereilla oli noita kersoina kanssa lemmikkeinä. Äiti ei oikein tykännyt kun talvella olikin sit autotallissa useammassa purnukassa koteloita odottamassa kevättä ja kuoriutumista..
Edelleen tekis mieli kerätä matkaan, jos kesällä joskus horsmassa tai syreenissä kivoja matosia näen..

Miullakin on viime aikoina ollut ihan hirveä raskaaksi tulemisen pelko, en tiedä mistä se tunne tulee ja miksi, mutta saatan monta päivää putkeen tuntea että kehossa tapahtuu jokin muutos ja se muutos on kasvava vauva.
Olen miettinyt monesti että jos olisin oikeasti raskaana, kävisinkö hakkaamaan mahaani siinä toivossa että raskaus menee kesken vai mitä tekisin? En ainakaan koskaan synnyttäisi.
Nyt onneksi sain hieman mielenrauhaa kun aloitin renkaan käytön.

Toinen suht uusi pelko on se että asuntomme palaa sillä välin kun olen lenkillä Muhkun kanssa. Aina kun kuulen paloauton äänen ollessani pihalla, tulee hätä ja sydän alkaa tykyttämään. Tämä kaikki taas johtuu siitä ettei meillä oo palovaroitinta, ei sellaisen esineen ostaminen käy koskaan mielessä kun menee kauppaan. Pitäisi varmaan vähän ryhdistäytyä.

ellikeksi kirjoitti:

Mulla on kanssa samanlaisia pelkoja tuon raskaaksi tulemisen kanssa. Ehkä lähinnä oman ruumiin muunttumisen suhteen ja juuri se, että tästä kehosta ei kyllä mitään niin extremeä tulla pusertamaan ulos.

Voin kuvitella ehkä joskus, jos jossain höperyyksissäni haluaisin lapsia, adoptio olisi ainut vaihtoehto. En ole koskaan tuntenut olevani äitimateriaalia, ja vauvat eivät herätä minussa suuria paijjaamisen ja lässyttämisen tarvetta...

Ja tässä jo kohta ensiviikolla täytetään se 30 v. joka on toinen suuri ahdistuksenreikä...

Eläpä edes puhu. Kauhistuttaa ajatuskin siitä vartalon 'rupsahtamisesta'. Tai ei se ole rupsahtamista sinänsä, monet naiset näyttää takuulla hehkeiltä synnytyksen jälkeen kun ovat niin onnessaan siitä uudesta elämästä. Tyypilliseen tapaan, minäkeskeisenä, mulla kyllä kiinnostaisi ensimmäisenä omat asiat, kuten se, ettei oma kroppa enää oliskaan sillä lailla hallinnassa kuin ennen.

Jos mulle antaa vauvan käteen, mä alan ihan fyysisesti tärisemään. Viimeksikin joku täti aivan innoissan tuputti jossain juhlissa ties kenen lasta "kun se on niin soma" ja mä olin vaan karvat pystyssä, ajattelin että herrajumala, en mä osaa pidellä tätä, sillä vauvalla alkaa ahdistamaan, ja sitten mä tiputan sen ja se kuolee kun se on niin pieni ja hauras. En vain pidä lapsista. Mutta kun näkee sitten jotain tosi koskettavia äiti-lapsi-suhteita niin silloin tulee pieni pisto, että ehkä se oma lapsi saattaisi olla poikkeus. En tiedä.

Nii ja jos tuo ikä liittyy lapsiin, tulee jos on tullakseen ? Mun äiti sai mut ekana ja ainoana lapsena päälle nelikymppisenä, eikä mulla ole yhtään mitään perinnöllistä (mieli)sairautta mikä tekis musta jotenkin kykenemättömän. Se on ihan sattumankauppaa. Sullahan on vaikka kuinka paljon aikaa !

Ja jos tuo ikä ei liity lapsiin (:D), 30-vuotias on nuori. Mä melkein odotan sitä ikää. Musta tuntuu että vasta siitä eteenpäin alkaa näyttää aidosti naiselliselta, omalta itseltään, ja ennen kaikkea lumoavan kauniilta. Itsevarmalta. Me kakskymppiset ollaan niin lapsia viälä..

Ehkä mä oon sitten itsekeskeinen kun ajattelin synnytyksen jälkeen myös omaa kroppaani, vaikka olikin uusi elämä käsissä..
Kyllähän sitä pelkäsi millaiseksi vartalo menee, mutta nyt osaa jo ajatella että se kuuluu elämään.
Toki se harmittaa että tuli arvet mahaan ja tissit varmasti imetyksen jälkeen näyttää ajokoiran korvilta.
Mutta mieluumin elän tämän kropan ja vauvan kanssa, kuin entisen kroppani kanssa yksin

Muistaa varmasti osa KC:laisitakin kun minä tarinoin siitä miten en koskaan tule lapsia hankkimaan ja tässä sitä ollaan, jokunen vuosi myöhemmin

never say never

Notte: se kolmenkympin ruikutus ei liittynyt lähinnä siihen vauva-asiaan :D. Vaan just siihen, kun tuntuu et olis pitänyt saada aikaan jo tähän mennessä niiiiiin paljon enemmän, nykypäivän painetta! Mulle tulee image, ja joskus suorastaan veeituttaa lukea sitä, koska siellä on näitä "super"ihmisiä haastateltu.
Esim. joku Pirkko 23 v., jolla on oma (menestynyt)yritys jo kuudetta vuotta ja samalla suunnittelee omaa taidenäyttelyä Lontooseen ja vaatemallistoa Pariisiin. Eka albumikin on jo kohta julkaistu ja leffapomot soittelee Kaliforniasta...

Ei sillä, että haluisin mitään tuollaista, mutta tuntuu että on yks iso nolla, eikä saa mitään omassa elämässään aikaiseksi. Ja ikää vaan tulee lisää ja on idlannut läpi elämänsä kuoppaan saakka :D.

Äh Pirkko 23v saa painua vihtuun ! Jokainen on oman elämänsä supersankari. :)

Mä en muuten ymmärrä, miten niin nuoret osaa ja uskaltaa keinotella rahan kanssa. Esim. otetaan tällainen 'kevyt' 120 000 lainaa, ostetaan asunto, pistetään vuokralle, maksetaan pari vuotta korkoja, myydään pois. Ja asunnon arvo on saattanut nousta tai laskea siinä välissä. Emmää vaan uskaltaisi..

Mäkin oon kuulemma itsekäs kun mulla on vain yksi lapsi. Kyllähän niitä pitää ehdottomasti olla vähintään kaksi ja blabla. Noita puheita saa kuulla jokaisessa kissanristiäisissä (lue: joissa on sukulaisia) minne on tyyliin pakko mennä.
En sano, etteikö lapsella olisi "parempi" jos olisi sisko/veli, mutta eipä niitä lapsia tuosta noin vain pyöräytetä. Itsellä meinasi henki lähteä, enkä ihan heti siitäkään syystä välttämättä enää lapsia halua.

Ensinnäkään se, että on lapsia tai ei, ei mielestäni kuulu kenellekään. Se on jokaisen oma asia, ja kaikilla on varmasti omat syynsä hankkia- tai olla hankkimatta lapsia.

Nyt kun katson taaksepäin, ja ajattelen sitä kun itse tulin äidiksi 21-vuotiaana, niin kyllä mä olin ehkä liian nuori. En nyt tarkoita ettenkö osannut huolehtia tyttärestäni jne, mutta puitteet olisi nyt, 3-kympin kynnyksellä olleet paljon paremmat.

Mutta nyt kun nuo omat (!) puitteet olisi mielestäni hyvät, tuntuu ajatus toisesta lapsesta ja kaiken alusta aloittaminen todella ahdistavalta.

Onneksi on kuitenkin vielä aikaa miettiä. Never say never.

Mä pelkään cinchilloja ja hamstereita. Tai noo en nyt silleen hysteerisesti mut en uskalla ottaa niitä käteen ku pelkään et ne puree. Mitään muita jyrsijöitä en pelkää....

Vaikkei nyt varsinaisesti pelkäämiseen liitykään, niin bongasin, että täällähän on muitakin jotka ei hingu omia lapsia. Mä kuvittelin tietysti joskus ihan pikkutyttönä, että mulle tulee 2 lasta, tyttö ja poika. Kukapa ei. Mutta teini-iässä ajatukset alkoi muuttua. Silloin tietysti ajattelin että no ei sunkaan kukaan 17-vuotias lapsia halua, kyllä se sitten muuttuu mieli kun ikää tulee. Ja 21-vuotiaana ajattelin, että kyllä se mieli sitten muuttuu kun tulee ikää lisää. Ja 25-vuotiaana ajattelin... Ja nyt vielä vuoden pääle, en enää ole yhtään varma muuttuuko se mieli.

Lapsettomuus ajatuksena tuntuu jotenkin niin pirun selkeältä ja luonnolliselta omalla kohdalla. Mä en edes erityisemmin pidä lapsista enkä osaa olla niiden kanssa. No on kai ihan vastasyntyneet jollain tapaa sulosiakin, mutta mä en kanssa ikinä halua kenenkään vauvoja sylissä pitää, enkä ole niistä mitenkään kiinnostunut. Monta kaveria on nyt viime vuosina lisääntynyt, ja missään vaiheessa ei ole herännyt edes aavistuksenomainen ajatus, että voi kun mullakin olisi. Huutavat, metelöivät ja kiukuttelevat lapset aiheuttaa hylkimisreaktion suorastaan. Ja jotenkin mä en ole vaan elämässä vielä tajunnut sitä, mitä se lapsi voisi mulle antaa, miten mun elämä olis jotenkin hienompaa ja parempaa lapsen kanssa, päinvastoin. Näyttää ne olevan vanhemmilleen hyvin, hyvin rakkaita ja tärkeitä, en mä sitä kyseenalaista. Ja onhan se ihana nähdä, miten ystävät on onnellisia saatuaan lapsen. Ja en sitten tiedä jos mullekin vaan se muksu syntyis, kai mä sitä rakastaisin. Silti se on musta idioottimaista pelata sen varaan, että kyllä ne äidinvaistot sieltä herää, sopeudutaan yhteiskuntaan ja pykätään kakara. Kyseessä on kuitenkin toisen ihmisen elämä. Enkä haluaisi että se lapsi joutuisi kertaakaan miettimään, olikohan se toivottu lapsi vai ei... Koska ainakin nyt ajatus raskaudesta hirvittää, ja aivan satavarmasti rynnisin tekemään abortin samantien jos vahinko sattuisi.

Yhdessä vaiheessa olinkin aika hysteerinen viime keväänä / kesänä, kun laihdutuksen takia menkat jäi pois yli puoleksi vuodeksi vaikka söin pillereitä. Tein aika monta testiä itku kurkussa. Eihän siellä sitten mitään ollut, vaan kroppa oli vaan dieetistä sekasin. Mutta kumminkin vauhkosin, että entä jos ne testitikut onkin viallisia ja se raskaus onkin jo niin pitkällä ettei voida enää lain mukaan tehdä aborttia. Ja menetin monet yöunet katastrofiajattelun pyörteissä. Eli joo, kai mullakin joku raskauden pelko on. Joka pysyy hallinnassa ihan noilla ehkäisyvälineillä, ja mieli pysyy tyynenä niin kauan kun vaan menkat tulee ajallaan.

Yhden kaverin, joka nyt kumminkin on jo päälle kolmenkymmenen, kanssa on tästä paljon juteltu, kun hänellä on vähän samanlaista ajatusta kun mullakin. On yrittänyt anoa sterilointia, mutta vaikeaa tuntuu olevan, vaikka kriteeri täyttyykin (eli se ikä-osuus). Molemmat ollaan mietitty, ollaanko me jotenkin itsekekskeisiä, kummallisia, sairaita tai typeriä kun ajatuskin omasta lapsesta puistattaa. Kumpikin kuitenkin tässä ihan onnellisessa, vakaassa parisuhteessa, työ on ja koti on ja kaikki sen puoleen kunnossa. Mutta kun ei tikitä se biologinen kello, ei yhtään. Ja moni meillekin hokenut, että kyllä se mieli vielä muuttuu. Noh, sinne neljänkympin korville voi tietysti biologian puolesta vielä muuttuakin. Mikäs siinä sitten jos aidosti muuttuukin, ei tämä mikään periaatekysymys ole. Mutta ei lapsia kyllä sen takia kuulu hankkia että niin vaan täytyy tehdä ja se on normaalia. Välillä tuntuu että sitä lapsen hankintaa pitäisi ihmisten enemmänkin harkita, kuin vouhkata niiden hankkimatta jättämisestä. En mä tiedä sitten, mutta musta tuntuisi pahalta, jos saisin tietää, että mut olisi hankittu yksinomaan sen takia, että yhteiskunta ja suku niin olettaa. Ja joo, tapahtuuhan tätä, kaikissa kulttuureissa, toisissa enemmän ja toisissa vähemmän. Lapsien hankintaa itsestäänselvyytenä. Mutta joo, nyt lipsuu taas aika pahasti offtopicin puolelle, lienee paras katkoa tähän tämä juttu.

muoks kirjotusvirheitä eksyy

Tänne tää nyt sit varmaan kuuluu. Mie pelkään ihmisiä ja varsinkin tuttuja tai puolituttuja. En tiiä onko miulla jonkin sortin sosiaalisten tilanteiden pelko. Se on aina ollu vähän niin, että en voi oikeen tehä mitään sellasta jossa huomio kiinnittyy minuun tai miun tekemiseen. Siitä seuraa punastuminen ja se ei ole oikein mukava juttu. No mutta mie oon ollu kuitenki töissä sellasissa paikoissa esim. kahviossa ja viimeeksi kaupassa, mutta silti aina pelottaa se että helotan siinä sitten. Ja niin on käynytkin ja mie tahtoisin vajota maan alle sen jälkeen.

No nyt ois tiedossa työpaikka kaupasta mut mie pelkään mennä sinne. Siellä käy niin paljon tuttuja että se ois varmaan siltä osin kauheeta. En tiedä mitä tän kanssa pitäis tehdä? Asiaan varmasti vaikuttaa sekin kun oon ollut aika pitkään työttömänä ja kotona, niin ujohan siinä sit tulee kun ei oo missään ihmisten kanssa tekemisissä. Miten tästä vois nyt sit jatkaa eteenpäin? Tekisin mielelläni noita töitä ja joskus tuntuu että helpottaiskos se, jos muuttais ja sais mennä töihin johonkin missä ei tuntis ketään..en tiiä.

Mulla on myös tuo pelko raskaudesta. En missään nimessä halua lapsia, olen niin itsekäs ihminen etten aio antaa minkään tuhota kehoani ja viedä rahojani, näin karkeasti sanottuna. Haluan käyttää kaiken tienaamani itseeni ja koiriini. En ole oikeastaan koskaan pitänyt lapsista, nuorempana sitä ajatteli juurikin niin että isona minulla on kaksi lasta jne, mutta muutama vuosi sitten minuun iski järkyttävä ahdistus lapsista. Tämä ahdistus jatkuu vieläkin. Olen kohta vasta 19, mutta toivon että tämä päätökseni olla hankkimatta lapsia pitää enkä ainakaan tule vahingossa raskaaksi. Ja en voi sietää näitä "kyllä sinun mielesi vielä muuttuu" -puheita. Toivon todellakin, ettei muutu.

Minulla tämä raskauspelko on toisten päin eli pelkään etten koskaan tule raskaaksi. Haluaisin saada ensimmäisen lapsen jo parin vuoden päästä, koska tässä iässä hedelmällisyyden pitäisi olla parhaimmillaan, mutta olen ihan varma että minä olen hedelmätön. Oikeastaan äidiksi tuleminen on suurimpia toivetani ja pelottaa ettei se koskaan toteudu.

Lisäksi pelottaa näin yleisesti pimeä(siksi varmaan nukun verhot auki) ja varsinkin lenkillä illasta katson useasti taakseni onko siellä ketään epäilyttävää tyyppiä. Onneksi tuosta koirasta on vähän nyt turvaa, mutta silti aina myöhään pelottaa että joku raiskaa sinut tai tekee muuta pahaa.