Koirat.com

Vähän itteenikin kyllä mietitytti noi Diapamit kun kuitenkin aina ne mainitaan jos puhutaan sekakäyttäjistä tai narkomaaneista tai muista tälläisistä.

Tita kirjoitti:

En tiedä voiko tätä varsinaisesti laskea peloksi, mutta olen monesti näin yksinasuvana miettiny, että mitä koirille tapahtuis, jos mulle sattuis jotain esim. matkalla töistä kotiin. Meniskö niitä kukaan koskaan ruokkimaan/hakemaan? Mistä joku joka löytäis mun ruumiin/veis sairaalaan tietäis, että koirat odottaa kotona yksin? Jos mun omaisille soitettais, niin tulisko ne ajatelleeksi, että koiriakin pitäis jonku hoitaa? Täytyy varmaan hommata lompakkoon jotain kuvia koirista vihjeeksi, niin ei tarttis stressata tätäkään

ICE koodilla lähimpien ihmisten numerot kännykkään ja koirista testamentti niin ei tarvitse tätä miettiä. :)

Pamit (ainaki miedot 5mg) on aika lällykkä kamaa ainakin entisen narkkari kaverin mielestä. Bentsojahan nekin, mutta sieltä miedoimmasta päästä käsittääkseni. Mutta,mutta..hyvä jos toimii eikä tartte vetää tujumpia. En siis väheksy pameja, ei vain purreet mun pelkotiloihin ollenkaan.

Meinannut monta kertaa tulla kertomaan omista mielen ongelmista, mutta mie oon jo niin menetetty tapaus, että turha sitä on korostaa ainaka mun enää kirjottelemalla siitä paikoissa jos toisissa.

sillycow kirjoitti:

Meinannut monta kertaa tulla kertomaan omista mielen ongelmista, mutta mie oon jo niin menetetty tapaus, että turha sitä on korostaa ainaka mun enää kirjottelemalla siitä paikoissa jos toisissa.

Höpö höpö :) Miulle ainakin jopa kirjottaminen auttaa kun saa kertoo ja avata mieltään vähän. En miekään mainosta näitä paniikkijuttuja muuten missään mut jos on esim. tällänen viestiketju niin on ihan mukava kirjoittaa ja tietää ettei ainakaan kukaan käy pitämään outona tai psykopaattina niinku oon esimerkiks kuullu miusta puhuttavan

mmaija kirjoitti:

Höpö höpö :) Miulle ainakin jopa kirjottaminen auttaa kun saa kertoo ja avata mieltään vähän. En miekään mainosta näitä paniikkijuttuja muuten missään mut jos on esim. tällänen viestiketju niin on ihan mukava kirjoittaa ja tietää ettei ainakaan kukaan käy pitämään outona tai psykopaattina niinku oon esimerkiks kuullu miusta puhuttavan

Niin,mielen ongelmia vähätellään eikä niitä pidetä oikeina sairauksina yms. ja tosiaan jos kärsit jostain esim.paniikkihäiriöstä ja kerrot siitä lähipiirille yli puolet pitää sua ihan kajahtaneena ja luulotautisena Onnellisia ovat he jotka saavat perheeltään ja ystäviltään tukea ja ymmärrystä Ja taidan olla foorumin "pöpein" joten en viiti hirveästi mainostaa mitä kaikkea mulla onkaan.

No jos minä sitte...ei siihen miettimiseen montaa minuuttia menny

Eli jos pelkotiloista puhutaan niin mulla on erittäin paha sosiaalisten tilanteiden pelko. En ole muutamaan vuoteen uskaltanut YKSIN poistua kotoa. Eli ainoastaan avon tukemana ja kanssa poistun kotoa. Terapiassa tätä asiaa ja muita ongelmia on käsitelty pari vuotta, tuloksetta. Joku voi nyt tunnistaa kun olen vuodatellut toisessa paikassa näistä ja moni on varmaan saanut sen käsityksen niistä blogeista, ettei koirat olis tuona aikana päässeet lenkille, mutta korjasin sen virheen eräällä blogilla jossa totesin puhuttavan muutamasta kuukaudesta jolloin koiria ei ole säännöllisesti lenkitetty. Kuten olen muutamassa ketjussa puhunut yksi lääke aiheuttaa tavaran tulemisen molemmista päistä monen monta kertaa päivässä joten kauppaankaan ei oikein uskalla lähteä. Nyt on kuitenkin rauhoittavat+mahaa kovettava lääkkeet ja huomenna aattelin testata ekaa kertaa aikoihin lenkkeilyä yksin. Tänään piti, mutta heräsin liian myöhään enkä kerinny sit enää ottaa rauhottavaa+vaikutusaikaa odotella ja pimeellä en lähe tonne rämpimään. Mutta palataan sos.pelkoon. Eli mulla on tosi rikkinäinen lapsuus ja nuoruus, äiti oli alkoholisti, isä narsisti jolle ei mikään kelvannut ja mua on kiusattu tarhasta amikseen. Vuosia uskottelin, ettei ne olis jättäneet mitään jälkiä kunnes pamahti toi sos.pelko. Exä oli narsisti, tuo teini ajan ihastus ja sen ikeen alla kärsin 2½ vuotta, vaikuttaa vieläkin elämääni vaikka siitä on yli 6 vuotta aikaa. Syön monen monta lääkettä, käyn säännöllisesti terapiassa, mutta olen ollut sairaslomalla/kuntoutustuella jo 6 vuotta nopeasti laskettuna ja tilanne on mennyt vain pahemmaksi. Ajoittain luovun ajatuksesta enää kuntoutua, toisina päivinä on vahva halu vielä joskus opiskella uusi ammatti ja ryhtyä ehkä yrittäjäksi. Lääkkeet auttaa sos.pelkoon silleen, etten enää saa tärinäkohtauksia sosiaalisissa tilanteissa ja pystyn sanomaan moit ja heit esim.eläinkaupan myyjälle tai vastaamaan kyselyihin tarvitsemmeko apua. Ilman lääkkeitä elämä oli aika helvettiä enkä halua luopua vielä lääkkeistä, en varmaan vielä muutamaan vuoteen ainakaan. Mun perhe ei ymmärrä näitä pelkoja ja ongelmia, avo onkin ainut joka mua kuuntelee ja tukee. Yhdessä vaiheessa sain ihmisistä tarpeekseni, katkoin välit kaikkiin ja sen jälkeen olen vain yhteen entiseen kaveriin pitänyt yhteyttä mm.facebookissa. Vois sitä jopa sanoa kaveriks. Se onkin tällä hetkellä mun ainut kaveri. Tulipa pitkä vuodatus

Kondo kirjoitti:


Saako kysyä Piimäenkeli, millä alalla työskentelet? Alkoi kiinnostamaan, kun ajatuksesi pyörii melkein samaa rataa ammatinvalinnan suhteen kuin itselläkin.

Työskentelen kaupanalalla ja tehtävissä, missä turvallisuusasiat on usein mun vastuussa. Olen vakavissani nuorempana miettinyt psykiatrisen sairaanhoitajan tai psykologin ammatteja ja sosionomikoulutuksen kautta mielenterveystyöhön suuntautumista. Välillä olen leikitellyt myös ajatuksesta poliisin työstä. Noi kaikki haaveet olen kuitenkin kuopannut, koska en usko että voisin olla hyvä työssäni enempää kuin ehkä 10v. En siis uskalla kouluttautua alalle, missä pelkään kyynistyväni liikaa tai vaihtoehtoisesti kuormittuvani niin paljon että työkyky kärsii.

Tita, mä oon pohdiskellut samoja juttuja ja laatinut perheenjäsenille toimintaohjeet erilaisten tilanteiden varalle. Mulla noi kauhuskenaarioiden miettimiset ja ihmispelkokin liittyy aika paljon siihen, että olen jonkin asteinen kontrollifriikki. En tykkää siitä tunteesta, etten voi vaikuttaa asioiden kulkuun.

sillycowlle hirrrveesti tsemppiä jos meinasit huomenna kokeilla sitä yksin lenkille lähtöä.

Kiitosta! Tänään oli tarkoitus, mutta niin..unirytmi ihan päin pyllyä joten huomenna uus yritys. Oon päättänyt, että se tapahtuu tän viikon aikana ja siitähän minä en lipsu Täytyy väkisin saada ittesä tänään nukkumaan 23-01 eikä 03-04 niinku normaalisti

Minä pelkään olla kotona.
En tiedä mistä se tulee, mutten ole koskaan voinut rentoutua, en edes silloin kun asuin vielä vanhempieni luona. Ulko-ovi on oltava takalukossa ja ketjussa, parvekkeen ovi on oltava lukossa, käyn jokaisen huoneen pesäpallomailan kanssa läpi kunnes linnoittaudun joko makuuhuoneeseen tai keittiön nurkkaan.

En uskalla mennä nukkumaan ollenkaan, pelkään vain niin jumalattomasti. Enkä edes tiedä mitä. Kai pelkään että meille tulee joku murtovaras, tai jotain muuta vastaavaa. En uskalla mennä olohuoneeseen vaikka sielä olisi valot, enkä kesken yötä vessaan. Jos olen yksin siis. Tämä kaikki pelko katoaa jos oma mies on kotona.

Myöskin pelkään tajuttomasti vettä. Minua ei saisi ikipäivänä mereen uimaan, hädin tuskin järveenkään. Vesikasvit yököttävät ja pelkään kokoajan että veden pohjasta tarttuu joku iilimato jalkaani, tai laiturilla istuessani ja jalkoja vedessä liplattaen joku örrimörri kiskaisee minut syvyyksiin ja hukuttaa.

Hassuinta tuossa asunto asiassa on tosiaan se, että tunnen oloni turvallisemmaksi keskellä yötä kadulla kävellessä, kun kotona.

Asiallinen kirjoitti:

Minä pelkään olla kotona.
En tiedä mistä se tulee, mutten ole koskaan voinut rentoutua, en edes silloin kun asuin vielä vanhempieni luona. Ulko-ovi on oltava takalukossa ja ketjussa, parvekkeen ovi on oltava lukossa, käyn jokaisen huoneen pesäpallomailan kanssa läpi kunnes linnoittaudun joko makuuhuoneeseen tai keittiön nurkkaan.

En uskalla mennä nukkumaan ollenkaan, pelkään vain niin jumalattomasti. Enkä edes tiedä mitä. Kai pelkään että meille tulee joku murtovaras, tai jotain muuta vastaavaa. En uskalla mennä olohuoneeseen vaikka sielä olisi valot, enkä kesken yötä vessaan. Jos olen yksin siis. Tämä kaikki pelko katoaa jos oma mies on kotona.

Jos yhtään lohduttaa niin täällä on toinen kohtalotoveri, unohin vaan kertoa siitä aikaisemmassa viestissä. Mulla on mennyt jopa niin pitkälle, että pimeän tultua istuin hiilihanko kädessä sohvalla. Tosin mun pelko juontaa juurensa siitä, että meille murtauduttiin pari kertaa ku olin lapsi. Mullakin katoaa pelot kun mies on kotona ja nukun ku tukki. Otin 2 x enemmän jopa unilääkettä mitä on määrätty ja silti nukuin ja havahtelin hereillä kun mies oli viikon, pari koko yön töissä. Se on tuskaa, se on ihan kauheeta. Ymmärrän sua todella hyvin. Mulle autto sellanen lääke ku "peratsin" se tasaa aivojen kemikaali tasapainoa, mutta se on aika tuju lääke ja en suosittele sitä ihan kaikille. Mulla menee maximi annos, 8mg ja se on poistanut pelkoja pimeällä yksin kotona olemisen suhteen 80%. Pitkäaikaisella käytöllä tulee kaikkea kivoja pikku sivuvaikutuksia, mutta en oikein uskalla lopettaakaan. Silti, mulla pitää olla yksin nukkuessa valot ja telkkari päällä. Mulla meni 24 vuotta opetella nukkumaan ilman vessan valoa kun mies on kotona. Puolisen vuotta sitte mies päätti, että nyt valoa ei enää polteta ja viikon ajan heräilin ihan hulluihin pelkotiloihin ja tuijotin pimeää asuntoa monesti yön aikana enkä uskaltanut mennä laittamaan valoja. Siitä sitte pääs pikkuhiljaa yli.

Ah, kohtalotovereita! sillycow, miten sulle lääkitys sitten annettiin? Menitkö mihin puhumaan ja onko tämä jonkinmoinen pakkomielle vai mikä?

Paha myöntää tässä, mutta meillähän on minun takiani asunto pieniä aseita täynnä sielä sun täälä. Makuuhuoneesta löytyy pesäpallomailaa, linkkaria, veistä.. Missä lie pienissä piiloissa. Olohuoneessa taas on myös linkkaria ja vientä veistä, sorkkarauta löytyykin sitten vaatehuoneesta. Öisin jos mies on muualla, istun yleensä keittiön nurkassa koneen kanssa, koska ruokapöydän ääressä en voi istua syystä että pelkään jonkun katsovan minua ikkunasta. Keittiön nurkka on hyvä, siitä näkee jos asunnossamme keittiön ohi hiippailee joku, ja kukaan ei nää minua ikkunasta. Mukavaa!

On kamalaa juoda kahvia vaikka olen kofeiini herkkä, mutta pelkään nukahtavani. Sitten olo onkin kuin kampelalla kuivalla maalla kun silmät pyörii ja huimaa ja muutenkin on pahaolla. Suihkuun kun menen niin suihkukaappiin heijastuu omat varjoni ja säikähdän niitä aina, lopulta joudun tulemaan pois suihkusta kun pelottaa liikaa.

Sitähän tässä pelkäänkin, kun oma ukko lähtee inttiin, mitäs minä sitten teen. Koiraa olemme hankkimassa vasta intin jälkeen ja tuttujakaan ei oikein tässä lähettyvillä asu. Hmmh.

Ei pakkomielle, pelkästään erittäin paha pelkotila. Hakeuduin lääkäriin ja sitä kautta sain ajan mielenterveys toimistoon ja sain terapiaan ja lääkärille ajat. Siinä sitte alettiin selvittää näitä mun elämän solmuja ja lääkitystä ruukataan melkein jokaisen lääkärin toimesta. Tohon sos.pelkoon peratsin ei auta. Ainoastaan tuohon pimeän ja meille murtaudutaan -pelkoihin. Puhuminen jo auttaa mua ainakin paljon ja terapeutti ja lääkäri on olleet melkein ainoita jotka ei kato kieroon kun kerron peloistani.

Ai niin.. Muistui mieleen kun asia tuli ajankohtaiseksi. Minä pelkään lääkäriteä, hammaslääkäreitä, terveydenhoitajia. Tai ahdistun niistä kamalasti. Hammaslääkäreitä oikeasti pelkään ja paljon, mutta noi muutkin aiheuttaa ikäviä tuntemuksia. Varasin ajan kouluterveydenhoitajalle, koska sinne ei tarvitse soittaa, vaan voi varata ajan sähköpostilla. Ja nyt tekee mieli perua koko aika, olla vaan menemättä, hyi en taho. Inhottaa ajatuskin et pitäisi sille jotain kertoa, mut on vaan pakko. Onneks oon ollu aika terve koko elämäni.

Sit mikä oikeasti hankaloittaa aika paljon elämää, on se, että pelkään puhelimessa puhumista. En silloin jos joku soittaa mulle, vaan jos mun pitää soittaa tuntemattomaan paikkaan /ihmiselle. En mieluiten tee sitä, koska ahdistun ja unohdan kaiken mitä piti sanoa. Mut jos on pakko soittaa, niin mietin tarkkaan mitä sanon etukäteen, se auttaa vähän.

Niinjoo ja mulla on kamala piikkikammo. Menen ihan paniikkiin ja hysteeriseksi, jos mulle pitää vaikka laittaa rokotus.

Vielä lisäystä mun listaan: pelkään uida järvessä/meressä, jos jalat ei yltä pohjaan. Siksi pysyttelen aina mahdollisimman rannassa uimassa. Egyptissä kun oltiin snorklaamassa, sai tätä pelkoa tosissaan koetella, kun snorklattiin paikoissa, missä pohjaa hädin tuskin näki... olihan se pelottavaa, mutta silti niin mahtavaa! Saa nähdä, kuinka sitä uskaltaa snorklata tällä kertaa, kun lähdetään huomenna Thaimaahan.

Kuinka meni sillycown lenkkiasiat?

Myös minulla on alkanut tulemaan pelkoja aikuisiällä. Lapsena en pelännyt mitään.

Pahin pelkoni taitaa olla piikkikammo. Siis rokotusten saaminen ja verikokeen ottaminen on jotain aivan kamalaa. Tiedän, ettei se edes satu niin paljon, mutta kun tulee tilanne että se verikoe pitäisi ottaa, menen ihan totaalisen lukkoon ja paniikkiin. Ja kun homma on vihdoin ohi, pitää istua vartin verran kun muuten pyörryn kun jännitys laukeaa. Ja sitten hävettää ja nolottaa niin kamalasti kun pelkäsi taas kerran ihan turhaan. Mutta silti sama homma toistuu seuraavalla kerralla. Huvittavinta on kuitenkin että olen kyennyt ottamaan napakorun ja tatuoinnin ilman sen kummempaa pelkoa. Niin ja tietenkin se että opiskelen sairaanhoitajaksi ja tulen työssäni pistelemään ihmisiä päivittäin. Ei se toisen ihmisen pistäminen tunnu missään, ja itseasiassa tykkäsin aivan kamalasti ottaa verikokeita viime kesänä kesätöissä.

Pelkään myös hammaslääkäriä aivan mielettömästi, ja kun tiedän että on hammaslääkäri aika lähenemässä niin en nukun viikkoon. Ja joudun aina pyytämään lääkäriltä rauhoittavaa otettavaksi ennen hammaslääkäriä. Olen kohta 22 vuotias ja käyn edelleen hammaslääkärissä niin että äiti on mukana pitämässä kädestä kiinni -.-'

Ja pelot sen kun jatkuu. Hämähäkki pelko. Menen täysin toimintakyvyttömäksi jos joudun lähelle hämähäkkiä, oli se iso tai pieni sellainen. Tämä pelko on itseasiassa viime vuosina laajentunut jonkin sortin ötökkäkammoksi, kaikki ötökät koppakuoriaisista perhosiin saa vilunväreet menemään pitkin selkärankaa.

Autoilusta sen verran että kylmähiki nousee otsalle pelkästä ajatuksesta että joutuisin ajamaan Helsingin keskustassa. Muuten tykkään ajella, mutta tuollaiset isot, ahtaat, ruuhkaiset, vieraat kaupungit, joissa on kaistoja miljoona etkä tiedä mitä kaistaa pitkin pitäisi mennä... Hrrrr... Ja tilannenopeudet on kamalan suuria.

hupellus kirjoitti:

Kuinka meni sillycown lenkkiasiat?

Hyvin ja huonosti. Käytiin postilaatikolla jonne on matkaa vähän alta 200m jota ei voi vielä lenkiks kutsua, mutta jostainhan son alotettava. Kuhan saan kahvin juotua ni lähetään lenkille ihan justiinsa. Eilen piti mennä jo, mutta avon piti lähteä heti asioitten hoitamisen jälkeen töihin. Ja oon vähän seuraillu mun mahaa, joko sitova lääke on heittänyt härän pyllyä koko mahan toiminnan suhteen kun söin sitä pari päivää sitte ja eihän sen enää pitäis vaikuttaa tai sitte lääkkeitten sivuvaikutukset on loppuneet kuten lääkäri epäili nyt-2 viikon päästä käyvän. Pääasia, että saa lähettyä, loppu menee omalla painollaan.

Asiallinen kirjoitti:


Myöskin pelkään tajuttomasti vettä. Minua ei saisi ikipäivänä mereen uimaan, hädin tuskin järveenkään. Vesikasvit yököttävät ja pelkään kokoajan että veden pohjasta tarttuu joku iilimato jalkaani, tai laiturilla istuessani ja jalkoja vedessä liplattaen joku örrimörri kiskaisee minut syvyyksiin ja hukuttaa.

Täällä myös vesipelkoinen
Lapsena olin ihan hirveä vesipeto, kesäisin mut sai riipiä järvestäkin ihan rusinana.
Mut pikkuhiljaa kun ikää tuli, niin ensin aloin pelätä vettä, jossa en nähnyt pohjaa (oli likaista tai syvää) en voinut edes laiturilta uittaa jalkoja, jos vesi oli liian sameaa.
Hiljalleen se paheni siihen, että vaikka näen pohjan, niin en vaan voi silti veteen mennä. (tarkoittaen siis luonnonvettä, uima-altaassa toki voin uida)

Oltiin miehen kanssa Turkissa lomalla jokunen vuosi sitten ja mentiin siellä sellaiselle veneretkelle, jossa pääsi sieltä laivasta välillä pulahtamaan uimaan. Ihanaa kirkasta vettä ja pohjaan näki, vaikka oli liki 10m syvää. Miehen avustuksella menin lopulta veteen ja hyperventiloiden mut lopulta n. minuutin jälkeen riivittiin takaisin laivaan.

Mä luulen, et mulla tää juontaa juurensa lapsuudesta, jolloin tuolla Turun saaristossa eräällä mökillä sukellellessani mulla tarttui jalkaan levä, enkä meinannut päästä pintaan. :(

Hurjia pelkoja teillä, voimia niiden kohtaamiseen (kohtaamalla ne kuulemma lähtee, ehkä).

Koetin miettiä, mitä pelkään, mutta en ehkä mitään, mikä pelottaisi elämää haittaavasti. Pelkään käärmeitä, mutten kammoa, kirkaisen kyllä kun näen. Autolla ajamista moottoriteillä ja kaupungeissa vilkkaaseen aikaan. Yksinjäämistä/eroamista pelkäsin, mutta nyt olen yksin, joten se on kohdattu. Omien asioiden hoitamista puhelimessa pelkään sen verran, etten tee ennen kuin on pakko. Mutta ehkä sekin on vain epämiellyttävää. Töissä soitan kumminkin n. 100 ihmiselle illassa (haastattelen). Maastossa jonossa laukkaamista epäluotettavilla hevosilla jonossa. Pelkään, että putoan ja tallaudun. Lapissa pelkään, että koira karkaa poron perään. Jäällä käveleminen jännittää.

Joskus pelkään, että joku päivä vaan huomaan, että elämä on ohi ja mitään en oo tehnyt, mitä halusin. Ei kai niin voi käydä? Yksin ulkomaille matkustamista pelkään kyllä siinä määrin etten ole matkustanut. Ja suullista enkun kurssia välttelin 6 vuotta yliopistossa, mut nyt sekin on (kunnialla) ohi. Esiintymiskammon poistivat pedagogiset opinnot ja esiintymispakko (en kyllä vieläkään aina nauti puhumisesta yleisölle). Kirjoittaa haluaisin (runoja, proosaa), mutten uskalla. Mutta asiatekstiä suollan jo melko sujuvasti, että ehkäpä sekin tästä.. Lääkärille minäkään en kovin helposti mene, enemmän ehkä laiskuudesta kuin pelosta.