Koirat.com

Täältä lähtee isot voimahalit kaikille purkautujille!

Ja lisäpurkautumista, ei ole riemulla rajaa kun Volvolla ajaa! Tai siis ajaa nyt kun sitä on korjattu 1300 monikansallisen edestä. Tolla hinnalla olisi ostanut toisen koiran, stna...

Muoks. Ja jalat on ihan tuusannuuskana kun oli pakko laittaa töihin ihkupihkut uudet kengät. Ja nätit ne on, niin nätit että punaiset ja korkeakorkoiset, mutta ne penteleet ovat syöneet varpaat ja kantapään ihan hajalle kun ei rakkopuikkoa muistanut...

Siis mikä ihme mun kavereita oikein vaivaa?!

Viime viikolla yksi kaveri toiselta paikkakunnalta soitti, että jos hän tulisi lauantaina yökyläilemään. Olin toki innoissani, mutta vähän varautunut, kun hänen suunnitelmansa ei läheskään aina pidä. Sanoi soittavansa kun on katsonut millä junalla tulisi. No, koittipa lauantai mutta mitään ei kuulunut enkä viitsinyt itsekään enää kysellä että meinaatko tulla. Illalla hän laittoin muina naisina muka hauskan tekstarin aiheen vierestä. Joo ei aina suunnitelmat onnistukaan, mutta voisi sitten ilmoittaa.

Toinen tapaus näistä tällä hetkellä ärsyttävistä kavereista. Kovasti hän oli soittamassa tuossa sunnuntaina että juoruttaisiin pitkästä aikaa ja pari kertaa laittoi sitten viestiä, että soitankin vähän myöhemmin, nyt on hektistä. Ei tullut soittoa. Mulla meni vähän hommat sivu suun, kun sanoi että ole puhelimen ääressä, kun kohta soitan. Maanantaina hän sitten soitti, mutta kämpillään oli kavereita joten puhelu jäi lyhyeksi, sitten alkoi se ärsyttävä tapa jutella samalla muille kun puhuu puhelimessa. Kysyi sitten josko hän soittaisi myöhemmin, tässä kun on nyt näitä muita. Ok. Ei soittanut. Eilen hän facebookissa kirjoitti soittavansa illasta kun tulee sopiva väli, arvatkaapa soittiko? Olisihan tietysti minäkin voinut soittaa sinnepäin, mutta kun vartavasten hän sanoi soittavansa, eikä sovittu että "soitellaan".

Vielä kolmas. Ollaan luokkakavereita, mutta myös vapaa-ajalla ollaan oltu paljon tekemisissä ja hauskaa on ollut. Kahvilla on käynyt yhteisen kaverimme kautta kerran tai pari viikossa mun luona. Ei vaan ole noin muutamaan viikkoon. Reilun viikon sisään ollaan juteltu jokusen kerran facebookissa, mun aloitteesta. Tai oikeastaan minä olen puhunut, tuon kaverini kommentit ovat olleet lähinnä "niinpä" ja ":D" ja yhtäkkiä poistuukin paikalta moikkaamatta, vaikka ennen ollaan lähes poikkeuksetta sanottu että lähen nyt. Ei kun hei, viime viikolla kelpasin oikein hyvin auttamaan hänen säätöänsä ruotsin läksyissä!
Mistään en ole häntä tietääkseni suututtanut.

Jestas että ihmiset osaa joskus olla ärsyttäviä! Ei sillä että itse olisin aina parasta ystävämateriaalia, mutta silti.

Ompa täällä tosiaan ollut surullisia uutisia, jotka vetää kyllä hiljaiseksi, ja muistuttaa ikävällä tavalla elämän rajallisuudesta. Kovasti täältäkin jaksamista Ebelille ja Tonterian työkaverille.

Ja toki tasapuolisesti muillekin purkautujille, oli murhe sitten suuri tai pieni.

Mulla ei nyt tänne mitään omakohtaista narinaa olekkaan, toki aina vois olla jottain pientä, vaan ylhäältä luettujen rinnalla tuntuvat tosiaan sen verran pieniltä, että pidämpä mölyt mahassani.

Mun täti on menehtynyt tänään sairaalassa vähän yli 60-vuotiaana.

Hän oli sairastanut kuukausia jotain mystistä tautia, jonka syytä ei ehditty saamaan selville. Kaikki alkoi punahukka -ihottumasta ja johti hermostollisiin, vaikeisiin oireisiin. Vielä jouluna hän oli reipas ja kunnossa.

No, minä en tätiä koskaan kummemmin tuntenut, koska minusta riippumattomien perheriitojen takia meitä ei oikeastaan esitelty kunnolla toisillemme. Useammin kuin häntä itseään olen nähnyt hänen teoksiaan - täti oli lahjakas kuvataiteilija. Vaikka hän jäi minulle etäiseksi, se ei tarkoita, etten kunnioittaisi häntä. Täti piirtyy mieleeni ikisinkkuna, baskeri päässä, tupakka huulilla ja vinyylimusiikki soiden vienosti taustalla. Hän lähetti minulle aina jouluisin lahjaksi jotain eettistä ja etnistä, esimerkiksi koruja, joita vieläkin käytän päivittäin. Rauha hänen muistolleen.

Isä (tädin veli) soitti minulle tänään kertoakseen uutisen. Isä, joka on aina julistanut että tunteilu on heikkoutta, kuolema on täysin luonnollista eikä sitä pidä surra. Kuulin kyllä äänestä, että monet itkut on jo itketty. Tuli tosi vaikea ja voimaton olo siitä puhelusta, kun en oikein osannut antaa oikeanlaista lohdutusta, kun minulla ei sinänsä ole kosketuspintaa asiaan.

Eniten mulla huolestuttaa nyt rakkaista rakkain, 88-vuotias mummoni (tätini äiti), joka isän sanojen mukaan oli aika romuna, vaikka hyväksynyt jo asian. Mummo on elämänsä aikana kokenut paljon kaikenlaista kuluttavaa ja uskomattoman vaikeaa, kuolema on ollut vakiovieraana koko hänen elämänsä aikana. Silti jotenkin tuntuu sanoinkuvaamattoman julmalta, että kun on päässyt jo noin korkeaan ikään, ja kuvittelee, että pahin kaikesta on jo ohi, oma, ainoa tytär kuolee yhtäkkiä pois. Kyllä oma lapsi on oma lapsi vaikka sitten 100-vuotiaana.

Täti kävi siivoamassa ja tekemässä muita yleisiä kodinhoitotöitä mummon luona, joka siis edelleen asuu yksin ja omillaan. Nyt, kun täti on kuollut, jää kysymys, kuka huolehtii mummosta. Kuinka hän jaksaa omillaan ? Ja miten suru voi vaikuttaa häneen henkisesti. He olivat aivan tavattoman läheisiä. Toki tädillä on laaja veljessarja sisaruksia, mutta he kaikki ovat jo "vanhoja", eivätkä ehdi samalla tavalla apuun, kuin sairaseläkkeellä ollut täti. Ehkä mummolle voisi palkata kodinhoitajan, mutta on arvelluttavaa, miten hän tykkäisi tuntemattomista. Toisaalta jos mummon siirtäisi laitokseen, voisi aloittaa samalla lähtölaskennan hänen kuolemaansa. Mummo on aina ollut niin viriili, hyväkuntoinen ja eloisa, ja mulla itkettää ajatella, että nyt hän on menettänyt ruokahalunsa, eikä pysty tekemään mitään. Sain mummolta viikko sitten kirjeen, jossa hän purki tuntojaan, ja mietti, selviääkö tyttärensä. Niin koskettavaa. Ja kurjaa. Isä pyysikin, että kun tulen Suomeen, kantaisin oman korteni kekoon ja alkaisin myös käymään useammin mummon luona. Tietysti, jos minusta vain on apua.

Vaikeaa, kun tämä kuolema vaikuttaa niin moneen ihmiseen, puoli sukua suree. Ja mulla ahdistaa, kun se menee niin läheltä. Äiti on tädin ikäinen ja isäkin melkein. Puhumattakaan mun sedistä. Tai mummosta, itse matriarkasta ! Milloin kaikista näistä ihanista, reippaista ihmisistä tuli niin vanhoja ? Niin vanhoja, että yksittäiset vaivat voivat hetkessä pyyhkäistä heidät pois.. :( Kuolema on ikävä ja arvaamaton.

Voi miten kurjia uutisia täällä on ollut! Hävettää ihan tuo oma purkautuminen ärsyttävistä kavereista... Voimia kaikille!

^ Noh, kaikillahan meillä on ongelmamme. Joskus ne ovat isoja ja joskus pieniä. Turha siitä on tuntea häpeää. Kyllähän eilen munkin suurin ongelma oli, että saanko sovitettua kahden ihmisen ristiin menevät lennot sittenkin yhteen ja vielä koiran tungettua siihen mukaan. Ja tänään..

Mä olen jotenkin sellainen ihminen, että jos jotain mun läheistä painaa jokin asia, se vaikuttaa heti minuun. Esim. nyt mulla on todella murheellinen ja voimaton olo, vaikka kuten yllä selitin, itse kuolema ei varsinaisesti omaan elämääni vaikuta. Mutta kuulla isää niin huonona.. Ja kuulla, miten muutkin ovat sen vuoksi niin huonoina.. kyllä mulla itselläkin on tippa linssissä. Hain just kaupasta punaviiniä ja suklaata ja ajattelin hankkia muuta ajateltavaa jonkun leffan muodossa. Törmäsin kaupassa pariin kaveriini sattumalta, en ollut edes tuntea heitä, ja kysyivät heti, onko jotain vialla. No on.. en jaksanut alkaa koko kuviota selvittää, joten tyydyin vain kuittaamaan, että lähisukulainen on kuollut. Kyllä olin tosi liikuttunut kun he vain halasivat minua, ihan vilpittömästi tahtoen piristää. Lohdutti tosi paljon, ihan vain sellainen läsnäolo. Mutta joo, tästä lähdetään. Toivotaan, että asiat ei käänny enää huonommiksi.. Mummo on mulle niin tärkeä ja läheinen ihminen.

^^Purkautumistahan se on sekin, eikä yhtään vähäteltävämpää (tai siis tarkoitan, että purkautumisena; kyllä ne pienemmätin jäytää jos niitä ei minnekään pura) mielestäni kuin muutkaan, vaikka kuolemat ja sairastumiset ovatkin isoja asioita. Täältä ainakin sympatioita, kun kirjoittamasi oli kuin omalta näppikseltä..

Voimia muillekin purkautujille

Voimia kaikille surua kokeneille Omassa elämässä on läheisiä kuollut noin vuoden välein edelliisten vuosien aikana, nyt on lähtölaskenta isälleni ja äidilleini. Läheisiä en koe heidän olevan ( erinäisitä syistä, kuulostaa varmaan kauhealta ). Anoppi sinnitteli yli ydeksänkyppiseksi ja tehden kuolemaa (omien sanojensa mukaan) viimeiset n. 30 vuotta.

Oisko kellään vinkkejä mitä pitäis tehdä kun tyttöä kiusataan koulussa,tullaan supattamaan ja annetaan lätäri ja kun tulee vessasta voi tulla lätäri,kuulema myös manipuloivat kaikki mukaan ja jättäävät yksin ja nauraavat.Opettajalle kertominen ei näköjään kannata tytöt puhuvat mustan valkoiseksi,kovasti olen yrittänyt puhua ettei alistuisi moiseen vaan antaisi takaisin muttei oikein osaa kun on kiltimpi sanoin jo et pyytää pikkusiskon avuksi kun on sellanen "rautanyrkki" mutta ovat erikouluissa.Surettaa vaan kun viettää kaiken ajan kotona ja äitin kanssa.

Sen kun tietäisi, miten kiusaamisen saa loppumaan. Tätä blogia lukeneena, voin vain todeta, että ehdottomasti jotenkin pitää puuttua. Jos kyse on yhtäänkin fyysisestä väkivallasta (mä en tiedä, mikä on lätäri ), voi ottaa yhteyden vaikka poliisiin, jos ei opettaja kuuntele. Henkisestä väkivallasta en tiedä, miten poliisi voi puuttua. Mutta kiusaajien vanhemmat, opettajat, rehtori, jne. ovat kaikki sellaisia kohteita, joiden kanssa asiasta voi puhua ja toivottavasti lähtee jotain kautta purkautumaan.

muoks. Lainaus oli mennyt pertsiilleen.

^^ Vaikka mulla ei ole mitään neuvoja, otan niin paljon osaa. Ootko sinä itse ottanut opettajaan yhteyttä, entä jos menisit opettajan ohi rehtorille saakka puheille? Ei noin vain voi jatkua. Olen aivan mielettömän pahoillani teidän perheen puolesta.

mamma77 kirjoitti:

Oisko kellään vinkkejä mitä pitäis tehdä kun tyttöä kiusataan koulussa,tullaan supattamaan ja annetaan lätäri ja kun tulee vessasta voi tulla lätäri,kuulema myös manipuloivat kaikki mukaan ja jättäävät yksin ja nauraavat.Opettajalle kertominen ei näköjään kannata tytöt puhuvat mustan valkoiseksi,kovasti olen yrittänyt puhua ettei alistuisi moiseen vaan antaisi takaisin muttei oikein osaa kun on kiltimpi sanoin jo et pyytää pikkusiskon avuksi kun on sellanen "rautanyrkki" mutta ovat erikouluissa.Surettaa vaan kun viettää kaiken ajan kotona ja äitin kanssa.

Kyllä koulun henkilökunnan kuuluu puuttua asiaan. Koulukiusaus on vakava asia, ja voi jättää kiusattuun ikuiset arvet. Koulun kuuluu järjestää riittävä määrä keskusteluja kuraattorin tai terkkarin kanssa, puhutteluja kiusaajille, tiedotusta vanhemmille, ihan mitä vaan kunhan kiusaaminen saadaan kuriin.
Lasta ei kannata kehottaa puolustautumaan tai pistämään hanttiin, koska kiusatuksi tuleminen ei ole hänen vikansa. Lähtökohtaisesti kiusaajien tulee muuttaa käytöstään, ei kiusatun. Pikkusiskon apuun pyytäminen todennäköisesti vain pahentaisi ongelmaa entisestään, ja toivon todella että "rautanyrkki" oli vain kuvainnollinen ilmaus. En tiedä mikä on lätäri, mutta jos kyseessä on fyysinen toimenpide, tulee tilanteeseen suhtautua entistä vakavammin.

Lätäri on siis avokämmen isku poskelle (pahoittelen murretta) mutta pahinta siis on et jos tyttöjä yrittää opettaja jututtaa puhuuvat asian mustasta valkoiseksi,eivät siis ole tehneet yhtään mitään ja ovat oikeita lellikkejä,luokansuosituinpia tyttöjä. Rautanyrkki on koti"tappeluiden" lempinimi ja lähinnä oli ajatus kotimatkoista ym ettei pahemmaksi menisi koska miten voit todistaa jos kukaan ei myönnä ja kaikki on samaa mieltä ettei vessoilla tapahtunut mitään ja hetkeäkään en epäile että lapseni itkien moista keksisi.

^Koulun täytyy lisätä valvontaa, jos tuollaista pääsee tapahtumaan. Tuo on jo fyysistä väkivaltaa, vaikka ei vielä jätä ulkoisia jälkiä, ja ehkä opettajaan/rehtoriin tulee paremmin vipinää, jos sanot, että mikäli koulu ei tee asialle jotain, teet siitä poliisiasian. Ja tee siitä myös rikosilmoitus, mikäli koulu välttelee vastuuta. Lapset eivät ole rikosoikeudellisessa vastuussa, mutta virkavallan yhteydenotto saattaa saada heidät havahtumaan tai edes heidän vanhempansa, jotka sitten ehkä saavat puhuttua järkeä lastensa päähän.

Niin ja asiaa ei yhtään helpota että "pääjehu" on suunnilleen kaupungin johtajan lapsenlapsi ja muutkin on ns silmäätekevien lapsia pikkukaupungissa ei oo helppoa lähteä noita vastaan väittämään :(

^Meet rehtorin kanssa juttelemaan, jos kerta opettaja uskoo mielummin lapsia kuin vanhempaa. Kiusaamiseen pitää aina puuttua ajoissa, koska kohta noi "lätärit" voi vaihtua nyrkeiksi.

Mutta kyllä se karu fakta on monesti se, että kiusaaminen ei lopu ennenkuin se kiusattu "sanoo takaisin", eli vaikka vetää juurikin sitä pääjehua näin suoraan sanottuna turpaan.

Mun pikkuveljeä kiusattiin aikoinaan koulussa, ja se loppui tosiaan siihen, kun se yks päivä päätti, että nyt riittää, ja nyrkkihän siinä puhui. Kiusaaminen loppui siihen paikkaan.

En kannata väkivaltaa missään nimessä, mutta noin se vain joskus menee.
Toki tyttöjen ja poikien tapa kiusata poikkeaa varmaan toisistaan, ja tuntuu että tytöt on niitä pahimpia - puhutaan toisesta pahaa selän takana, leivtetään juoruja, eristetään porukasta jne.

Mäkin olen lukenut tuota enkelielisa-blogia, ja kyllähän se sydäntä riipaisi. Miltähän niistä kiusaajista nyt tuntuu?

Toivottavasti, mamma77, saatte jotenkin asian ratkeamaan.

Tiedän yhden tapauksen pikkuveljeni luokalta, jossa kiusaaminen loppui, kun kiusatun äiti kutsui kiusaajan kylään ja muksut tutustuivat toisiinsa ja leikkivät keskenään. Olivat ala-asteikäisiä (nelosluokkalaisia muistaakseni), eli en tiedä, miten teineillä toimisi.

Kiusaaminen on kamalaa, kumpa asiat siellä selviäisivät

Jos mun muksua kiusattaisiin, niin menisin pitämään niin kovasanaisen puhuttelun kiusaajille ja heidän vanhemmilleen että oksat pois