Koirat.com

Voi Monna. Voi ei. Jaksamisia koko perheelle.

Meiltä myös osanotot Monnalle. Ei saata kuvitella miten normaalipäivä voi yllättäen muuttua noin. Jaksamisia.

Mä olen monna niin syvästi pahoillani teidän puolesta, ei riitä sanat kertomaan. Jo se tuska mikä mulla on teidän puolesta on niin kamala, etten mä edes osaa kuvitella kuinka pahalta teistä tuntuu. Voimia, ihan kamalasti. Mä itken niin vuolaasti täällä, että hyvä että oon yksin kotona... Oon pahoillani.

Tuli itku silmään ku luin Monnan viestiä :( Voimia ja jaksamisia koko perheelle!
Kiitos kaikille jaksamisista, omat murheet tuntuu kuitenkin nyt kovin etäisiltä monnan suureen suruun verrattuna :(

Osanotot myös meiltä ja jaksamista teille!

Kiitos kaikille.

Tästä toipuminen vie kauan ja pelkään koko ajan että kohta multa viedään taas joku koira pois. Ihan liian aikaisin pikkuinen lähti, yllättäen, jota ei voinut mitenkään aavistaa.

Olemme ihan väleissä tämän vinttikoiraomistajan kanssa ja kiitti minua kovasti kun olen ymmärtäväinen näinkin kamalassa tilanteessa ja annan maksuaikaa eläinlääkärilaskulle. Hän on itkenyt myös koska ei voi käsittää miksi hänen koiransa vei toiselta hengen. Ymmärrän että hänellä valtavat itsesyytökset. Turha tässä minun on ketään syyttää ja vihoitella. Keskityn nyt suremiseen ja annan ajan kulua.

Meillä vain tosi hankala tilanne kun Sheba tulossa to-pe välisenä yönä ja en varma, olenko valmis rakastamaan sitä tällä hetkellä. Pystyn huolehtimaan mutta tuntuu julmetun väärältä. Tulee tunne, että se olisi tulossa nyt Ernon tilalle, viemään sen paikan. Vaikka onhan siitä jo sovittu aikaisemmin mutta silti. Ernon paikkaa ei mun sydämessä kukaan tule viemään ikinä, niin rakas se koira tulee aina olemaan.

Toivottavasti saisi edes vähän nukuttua.

^Nyt on varmasti ajatukset ihan hujan hajan, mutta kyllä tilanne alkaa vähitellen helpottaa, vaikka suru toki onkin vielä pitkään. Sheban tulo saattaa olla ihan hyväkin asia ja tiedäthän itsekin, että se ei ole Ernon paikkaa tulossa ottamaan, vaan ihan omana itsenään ja se riittää, että sinä tiedät. Ja ehkä Sheba onnistuu tuomaan vähän valoa ja piristystä synkeään hetkeen.

Mukava myös kuulla, että et syytä vinttarien omistajaa. Sympatiani ovat myös vinttarinomistajan puolella, sillä hänellä on varmasti myös vaikea käsitellä tapahtumaa ja suhtautuminen omiin koiriin tämän jälkeen voi hetken olla kovin kaksijakoista.

maddy kirjoitti:

Mukava myös kuulla, että et syytä vinttarien omistajaa. Sympatiani ovat myös vinttarinomistajan puolella, sillä hänellä on varmasti myös vaikea käsitellä tapahtumaa ja suhtautuminen omiin koiriin tämän jälkeen voi hetken olla kovin kaksijakoista.

Ollaan tänään puhuttu ja olen monta kertaa hänelle sanonut että mä en missään tapauksessa voi hänelle sanoa nyt enkä tulevaisuudessa ettei tapahtunut haittaa mutta olen sanonut että en halua vihoitella hänelle tai hänen koirille ja sanoin että voimme kyllä jatkaa kaveruutta. Ottaa tietenkin oman aikansa, ennenkuin pystyn taas kohtaamaan hänet ja hänen koirat. Agressiivisia ne ei missään tapauksessa ole vaan valitettavasti toimivat luontonsa mukaan, minkä kohteeksi Erno joutui. Ovat rescuekoiria, joiden taustoista ei lisäksi mitään tietoa. Omistajalla on vaikeuksia suhtautua nyt yhteen koiraansa, siihen mikä riepotteli Ernoa eniten. Ei ole pystynyt koskemaan siihen tänään ja sanoi että onneksi pääsee töihin yöksi, ettei tarvitse olla sen kanssa. Jälkeen päin sitä jossittelee että esim. kopat olisivat pelastaneet Ernon.

Se musta tuntuu edelleen pahalta, että kun pyysin miestä mukaan kun olin lähdössä saattamaan Ernoa viimeiselle matkalle, ei hän lähtenyt. Pyysin äitiäni ja kun hän kuuli että aijon tuhkata Ernon, sanoi ettei ainakaan sitten lähde. Hänen mielestä ihan turhaa ja lähti pois. Menin sitten yksin ja oli jotenkin niin yksinäinen olo ja tuntui että kukaan läheinen ei todellakaan taida tajuta, millaisia tunteita mulla on noita koiria kohtaa. Tuntuu ettei ole ketään kehen nyt turvautua. Nyt tarvitsisin lohdutusta ja tukea, mutta en saa sitä mistään. Ihan kuin Ernon pois meno olisi kaikille ihan yksi hailee. Se tekee surulliseksi ja sen takia nytkin itken.

monna83 kirjoitti:

Se musta tuntuu edelleen pahalta, että kun pyysin miestä mukaan kun olin lähdössä saattamaan Ernoa viimeiselle matkalle, ei hän lähtenyt. Pyysin äitiäni ja kun hän kuuli että aijon tuhkata Ernon, sanoi ettei ainakaan sitten lähde. Hänen mielestä ihan turhaa ja lähti pois. Menin sitten yksin ja oli jotenkin niin yksinäinen olo ja tuntui että kukaan läheinen ei todellakaan taida tajuta, millaisia tunteita mulla on noita koiria kohtaa. Tuntuu ettei ole ketään kehen nyt turvautua. Nyt tarvitsisin lohdutusta ja tukea, mutta en saa sitä mistään. Ihan kuin Ernon pois meno olisi kaikille ihan yksi hailee. Se tekee surulliseksi ja sen takia nytkin itken.

Voi. Uskomatonta käytöstä! Vaikka itse ei surisi koiraa niin paljon, pitäisi sen verran löytyä empatiaa, että tukee toista, joka suree. Virtuaalinen olkapää ei aja samaa asiaa, mutta ainakin kc:ssä löytyy varmasti ihmisiä, jotka ymmärtävät suruasi. Ja oli suru muiden mielestä oikeutettua tai ei, itsellesi et tekisi oikeutta, jos muiden vuoksi sen tukahduttaisit. Se pitää surra pois ja vähitellen ajan kanssa olo sitten helpottaa.

monna83 kirjoitti:

Se musta tuntuu edelleen pahalta, että kun pyysin miestä mukaan kun olin lähdössä saattamaan Ernoa viimeiselle matkalle, ei hän lähtenyt. Pyysin äitiäni ja kun hän kuuli että aijon tuhkata Ernon, sanoi ettei ainakaan sitten lähde. Hänen mielestä ihan turhaa ja lähti pois. Menin sitten yksin ja oli jotenkin niin yksinäinen olo ja tuntui että kukaan läheinen ei todellakaan taida tajuta, millaisia tunteita mulla on noita koiria kohtaa. Tuntuu ettei ole ketään kehen nyt turvautua. Nyt tarvitsisin lohdutusta ja tukea, mutta en saa sitä mistään. Ihan kuin Ernon pois meno olisi kaikille ihan yksi hailee. Se tekee surulliseksi ja sen takia nytkin itken.

Kamala tapaus ja syvimmät osanottoni.

Pahalta tuntuu sekä äitisi että miehesi käytös. Toisaalta minusta tuntuu, että pahimman surun aikana sitä kokee aina olevansa yksin ja tuntuu ettei kukaan oikeasti voi ymmärtää kuinka menetys sattuu. Uskon kuitenkin, että tällä palstalla on paljon ihmisiä, jotka oikeasti ymmärtävät menettämisen tuskan. Kovasti voimia ja halauksia sinne!

Suuret osanotot ja jaksamista Monnalle!! En edes osaa kuvitella kuinka pahalta tuntuu, elämä voi muuttua täysin yllättäen. Tuli todella paha mieli luettuani kertomuksen mitä on tapahtunut. *suuri halaus*

monna, ymmärrän hyvin tunteesi. Kun jouduin lopettamaan ensimmäisen oman koirani, tuntui, että kukaan ei ymmärtänyt sitä surua sen jälkeen. Minunkin äitini sanoi, että "sehän oli vain koira". Olin äärimmäisen loukkaantunut siitä kommentista, ihan kun se minua yhtään auttaisi, että hän väheksyi minun surua.

Jotkut eivät vaan ilmeisesti voi ymmärtää, kuinka tärkeä eläin voi olla, enkä tajua miksi sitä pitää yrittää väheksyä sanomalla että sehän oli "vain eläin". Luulisi sitä empatiaa todella löytyvän enemmän.

Mulle tuo sun kertomus iski myös tosi kovaa, kun itsellänikin näitä pikkuisia on. Vie varmasti aikansa toipua, mutta muista että tosiaan ainakin täällä on ihmisiä, jotka ymmärtää ja yrittää tukea parhaansa mukaan, vaikka sitten vain näin virtuaalisesti. Hali!

Uneton yö takana. Mielessä on pyörinyt Ernon odottamaton kohtalo, enkä vaan saanut niitä kauhukuvia häviämään. Vaikka en Ernoa tuntenutkaan, niin kyllä tuo vaan niin syvästi järkyttää. Olen sanoin kuvaamattoman pahoillani että jouduit tuon kokemaan, monna. Hirveästi voimia tulevaan.

muoks. siirsin oikeaan ketjuun.

Tuntuu ihan kamalalle eikä oikein koko yönä saanu pois mielestä pikku-Ernon järkyttävää kohtaloa. Lemmikistä luopuminen koskee aina mutta kun se vielä tapahtuu tällä tavalla niin tuska on varmasti paljon paljon suurempi. Tuntuu niin pahalta kun ajattelee Ernoa, mutta voin silti vaan kuvitella miten pahalta Monnasta tuntuu, sitä ei kukaan toinen tiedä. Ja miten vaikea on ollu olla tuossa tilanteessa ja nähdä kaikki, tehdä ratkaisut ihan yksin.

Vielä kurjempi olo tuli kun luin miten yksin Monna olit jäänyt, miten törkeitä läheiset on olleet. Pitäisi aina ymmärtää asettua toisen ihmisen tilalle, jos näkee että toista sattuu ei pidä hänen suruaan vähätellä vaikka itse reagoiskin asiaan eri tavalla. Se jättää jäljet pitkäksi aikaa, tiedän sen omalta kohdalta vähän eri asian tiimoilta.

Ymmärrän tuonkin mitä kirjoitit Shebasta, mutta niin kun joku sanoikin, ehkä Sheban tulo on hyväkin juttu. Ei kukaan kuitenkaan Ernon paikkaa ole viemässä.

Koita Monna jotenkin jaksaa. Hetki kerrallaan. Olo tuntuu kovin neuvottomalta mutta sano rohkeasti jos voin jotenkin auttaa. <3

Vanis kirjoitti:

Uneton yö takana. Mielessä on pyörinyt Ernon odottamaton kohtalo, enkä vaan saanut niitä kauhukuvia häviämään. Vaikka en Ernoa tuntenutkaan, niin kyllä tuo vaan niin syvästi järkyttää. Olen sanoin kuvaamattoman pahoillani että jouduit tuon kokemaan, monna. Hirveästi voimia tulevaan.

Mulla tismalleen samanlainen yö takana. Nukuin varmaan alle kolme tuntia. Käsittämätöntä miten vieraan koiran kohtalo voi sillä tavalla järkyttää. Tietysti mieleen nousi oma pentu ja mitä kaikkea sille voisi tapahtua. Yritin lohduttautua sillä, ettei se itse tiedä miten vaarallisessa maailmassa elää.

Virtuaalihalaus vielä monnalle ja voimia Sheban kanssa! Kuten ylempänä sanottiin, uuden koiran tuleminen voi olla hyväkin asia. Saat muuta ajateltavaa. Sheba ei tiedä sitä, että tunteen tasolla rakkauden syntymiseen voi mennä pitkäkin aika. Se on vaan onnellinen, että pääsee karuista tarhaoloista lämpimään kotiin ja säännöllisen ruuan äärelle.

Itse en kans voinut käsittää Monnan miehen ja äidin reaktioita.. aika karua.. :( Eipä omat koirat nyt muille varmasti olekaan niin tärkeitä tai rakkaita, mutta jos yhtään eläinihminen on tai nähnyt miten koirat on toiselle tärkeitä, niin luulisi, että heruisi edes jonkun verran myötätuntoa tuollaisessa tilanteessa.
Mulle ainakin mun koirat on perheenjäseniä ja mun koiraystäviä.

Viime keväänä kun meidän vanhakissa vietiin 18,5 vuoden iässä lopetettavaksi, niin minusta oli ihanaa, kun mun vanhemmat vei sen yhdessä sille vihoviimeiselle eläinlääkärikäynnille ja yhdessä hautasivat kisun meidän mökille. Olisin varmaan itsekin voinut mennä lopetukseen mukaan, mutta en vaan kyennyt. Minusta oli ihan tarpeeksi kauheaa käydä se hyvästelemässä, kun tiesin, että parin tunnin päästä sitä ei enää ole enkä saisi silitellä sen pehmoista turkkia. Kisu, joka meillä oli ollut kaverina melkein koko mun lapsuuden. En voi käsittää, miten tilanteesta ja surusta voi selvitä sitten joskus kun näiden omien koirien aika loppuu..
Nyt myöhemmin isä oli tilannut pienen nimikyltinkin kissan hautapaikalle kivien päälle ja viimeksi kun kävin mökillä, niin äiti oli laittanut kanervia haudalle. Meille se oli täysperheenjäsen, oli mukana ulkomailla meidän lomareissuilla ja milloin missäkin.

Monnalle vielä kovasti voimia.

Munkin tekee entistä pahempaa kuulla, miten monnan läheiset on suhtautuneet asiaan, tuntuu jotenkin ihan absurdilta olla välittämättä toisen raastavasta surusta.

Meillä oli koko perhe mukana kun bichoni lopetettiin päivystyksessä, ainut kerta ku oon nähnyt että meidän isä itkee. Mun tekee monna tosi pahaa sun puolesta

Mullekkin tuli tippa linssiin kun luin mitä on tapahtunut. Monnalle oikein paljon voimia ja jaksamista

Olipas kamalia uutisia täällä, voimia Monnalle täältäkin.
Tuo vinttikoirien hyökkäys ei ole vissiin hirvittävän harvinaista, ei ole kauaa kun olivat raadelleen pikkukoiran vaikka eivät olleet mitään rescue koiria, minkä koira luonnolleen mahtaa. Niin surullista kuin se onkin. Itsekin pienen käppänän omistajana tulee mieleen että mitä kaikkea voi sattuakaan.