Koirat.com

No voi kääk Inna.

innna kirjoitti:

No voi kääk Inna.

Mitäs!

^^No mitämitämitämitä? Ai nii, mun uteliaisuuteni ois vielä kauheesti halunnu tietää miten se treffeille pyytäminen sitte loppujen lopuks meni?

Muoks. väksy. Toinen utelias ehti väliin

No lähetin viestin kun olin nössö enkä uskaltanu soittaa. Kysyin että lähtiskö se joku kerta mun kans jonnekin. (Kyllä, juuri tällä tarkkuudella.)

Ja kääk kun oon jotenkin mielettömän hermona ottaen huomioon etten ole edes varma minkäasteista tää kiinnostukseni heppua kohtaan on. Ja maanantaille on nyt siis sovittu menot. Ihmeellistä, hermostuttaa. :D

Uuuuu! Raporttia kehiin heti menojen loputtua!

^^ nyt tuntuu sille et oikeesti ois jo hyvä nähä IRLinä tän kamun kanssa, kun ei noista miesten viesteistä ota selvää.. ja onkohan mun "vitsikkäät" viestit ollu sitten sille hepreaa. Laitan sellasen niin vastauksena on jotain tyyliin: pusihalit sulle.. Söpöä kyllä mutta kyllä mä haluaisin kokeilla osaako tuo jutella oikeesti mistään, kyllä siitä jotain irtos kun nähtiin viimeks ja oltiin kävelyllä jne.. No, ehkä maltan vielä par dagar framot.. tj

Ja innna: mun tekis mieli soittaa kans tolle, mutta viimekskin laitoin viestin että saa mulle soittaakin jos uskaltaa, no, soitti se, mutta mäkin oon vähän jäässä puhelinkeskustelussa ainakin vielä tässä vaiheessa

Hah, miusta tuntuu, että onnistun karkottamaan vähätkin kiinnostuneet olemalla liian avoin ja kun vielä satun omistamaan "hieman" omintakeisen huumorintajun niin tässäpä sitä ollaan

Noooo onneksi tässä pihapiirissä pyörii nuoria opiskelijapoikia niin on kuitenkin mitä kattella

Kadaver kirjoitti:

Ei taida nuo nettideitit olla kuitenkaan mun juttu, tuntuu jotenkin väkinäiseltä tustua toiseen ihan tutustumisen vuoksi.

Noissa nettideiteissä ainoo huono puoli mun mielestä on juurikin tuo kun kirjotellaan ja kysellään viikko/kuukausikaupalla joissain tapauksissa ja sitten kun kohdataan oikeasti ni "tiedetäänkin" tavallaan jo kaikki toisesta et ei ole enää oikeen mitään mistä ottaa selvää ja yleensä vielä siihen päälle että siinä kirjoitelles on ehtinyt syntyä aika vahva mielikuva minkälainen toinen voisi olla ja jos todellisuus ei kohtaakaan...
Itse kun tässä vuodenvaihteessa suuren elämänmuutoksen tein ja kaupungista maaseudulle muutin ni kavereita oon netin ja yhteisen koiruusharrastuksen kautta löytäny mut vakavampaa ihmissuhdetta taidan jatkossakin ettiä perinteisellä tavalla.

^ Enpä nyt sanois ihan noinkaan.

Mä tapasin aikoinani erään tyypin jonka olin tavannut netissä. Kirjoiteltiin jonkun aikaa ja kylläpä siinä tuli toinen periaatteessa tutuksi, mutta ei se silti ole kuitenkaan sama asia, kun kasvotusten jutteleminen. Jos on kemiaa, niin sitä on. Kyllä juttua silloin riittää.

Sehän on melkein sama kun vertaisi vaikka johonkin kaveriin jonka on tuntenut koko elämänsä, että mitä juteltavaa meillä olisi kun tunnetaan toisemme niin hyvin . Eihän se niin mene!

Mä oon tylysti todennut, että nähdään livenä, en jaksa kirjoittaa. Mun mielestä ongelma on siinä, että ekojen deittien jälkeen on vaikee tietää, oliko toinen kiinnostunut ja herkästi tuntuu käyvän niin, ettei kummastakaan kuulu mitään. Plus etten ymmärrä tyyppejä, jotka vaan deittailee. Tai siis ei mua huvita mikään treffeillä käyminen ikuisesti: aikaa on niin vähän. :D

Eilen oli nettideitit. Ei oltu kirjoiteltu juuri mitään etukäteen. Käytiin kaljalla ja se pyysi mut toisillekin treffeille, kun sillä oli meno aika pian (hyvä, monesti on tuntunut, että noi ekat tapaamiset on vaan vanunu ja venyny, kun kumpikaan ei osaa sanoa, että nyt menen) ja totesi, että nähdään vielä. Hämmennyin siitä, kun musta se oli jotenkin semmonen "mun on vielä pakko nähdä sut, yök"-tyyppinen lausahdus. Siltä tuli jälkeen päin viesti, et et ehkä oikeesti halua nähdä, kun sun ilme oli semmonen. No, vastasin, että haluan, mutta eroamistilanteet ovat hämmentäviä ja että mielelläni näen. Ainakin se kykenee kysymään suoraan. Pointsit sille siitä. Toivottavasti toi viesti ei ollut lähetetty sillä mielellä, että toivottavasti perut... Koska nyt se joutuu kestämään mua ainakin vielä kerran.

Mut mun mielestä olin eilen aika kiva ja ihan nättikin, ettei pitäisi olla mitään syytä olla haluamatta nähdä. Mut se on ärsyttävää, että kaikki miehet haluaa puhua ratsastamisesta ja mä en. Siis en tajua, kun ne kyselevät hulluna hevosista aina. Mua on joskus kiusattu koulussa niistä ja mieluummin en puhuisi aiheesta mitään. Mut en nyt oikein voi sanoa, et sori, musta tuntuu, ettet halua kuulla tästä, jos toinen haluaa. Ja kun ne nyt ovat kuitenkin aika iso osa mun nykyistäkin arkea. Koetan sitten sujuvasti kääntää puheen johonkin relevantimpaan aiheeseen, ettei syntyisi vaikutelmaa jostain fanaattisesta ponitytöstä.

^ Koulussa kiusattu hevosista ? Miten niistä kiusataan? Paitsi että moni kadehtii mahdollisuutta hevosteluihin ja ratsastamiseen?
Mutta se oli kouluikäisten meininkiä se ja nyt varmaan kyselijät ovat aidosti kiinnostuneita asiasta, joka on sun elämässä tärkeällä sijalla. Jos niihin liittyviin kysymyksiin vastaa kauhean nihkeästi, tulee helposti torjuva vaikutelma (mikä on kai osittain tarkoituskin).
Kyselijä ainakin osoittaa kiinnostustaan sun juttuja kohtaan ja toivoo saavansa jutun juurta niistä, joka on mun mielestä tosi positiivinen merkki.

Rentoja ja viihtyisiä treffaamisia !

Kyllä minuukin koulussa kiusattiin hevosista, ja on se edelleen joistakin jollain tavalla huvittavaa Oon yrittänyt esimerkiksi siskon poikaystävältä kysellä, kun sillä on sellainen asenne että hevostytöt on jotenkin vinksahtaneita, mutta ei se osaa selittää. "Kai se johtuu siitä, kun hevostytöt tykkää ratsastaa niin ne tykkää ratsastaa." Okei, hienoa, todella tyhjentävä vastaus!

Ja peruskoulussa se oli lähinnä sitä "hevoset haisee" tai "ratsastaminen on ruoalla leikkimistä", mutta tuollaisen asenteen takana on yleensäkin sellaiset ihmiset, jotka eivät ole nenäänsä laittaneet talliin.

Jospa sitä itsekin vähän näpyttelisi, vaikka olenkin tavattoman vainoharhainen netin suhteen :o

Tarinatuokio!

Tyttö ihastuu satojen kilometrien päässä asuvaan poikaan ja poika tyttöön. Välimatka ei kuitenkaan estä heitä näkemästä toisiaan. Tyttö tuntee rakastuvansa, mutta kuten tiedätte kaikki rakkaustarinat eivät pääty onnellisesti. Tyttö ja poika joutuvat elämän riepottelemina erilleen. Kuluu muutama vuosi, tyttö löytää pojan uudelleen, mutta tämä on jo toisen oma. Tytön sydän särkyy, mutta hän lakaisee sirpaleet piiloon. Heistä tulee pojan kanssa ystäviä, heillä on kivaa yhdessä hetken aikaa, kunnes tyttö tapaa uuden pojan. Poika on kiva joten tyttö päättää antaa tälle mahdollisuuden.

Kuluu lähes 5-vuotta, tyttö miettii edelleen satunnaisesti poikaa menneisyydestään tuntien syyllisyyttä kaipuunsa vuoksi. Tyttö ajattelee ettei poika hänestä varmasti enää välitä, tämä jatkaa elämäänsä ja tytönkin olisi tehtävä samoin. Sitten tulee ero. Tytön yllätykseksi ero tuntuu helpotukselta. Häntä pelottaa, mutta hän päättää yrittää, poika menneisyydestä kalvaa edelleen hänen sydäntään. Tyttö ajattelee ettei koskaan pääse yli asiasta jollei selvitä sitä, vaikka ajatteleekin pojan pitävän häntä ihan hölmönä. Hän matkustaa pojan kotikaupunkiin ja tapaa tämän vuosien jälkeen. Tyttöä jännittää ja pelottaa, hän viettää pojan kanssa mukavan päivän kunnes koittaa hetki jota tyttö on pelännyt ja odottanut: hiljaisuus kahden silmäparin kohdatessa toisensa. Pojan käsi hipaisee hellästi tytön kättä, tyttö uskaltautuu silittämään varovasti pojan poskea... Sanoja ei enää tarvita.

...................

Mietin ensin kuuluisiko tämä seurustelupulinaan, mutta kun en ole vielä täysin varma ollaanko tässä nyt vielä kunnon, virallinen pari. Tässä on nyt mennyt muutama päivä, välimatkaa löytyy edelleen joten yhteydenpito on nyt netin ja puhelimen varassa. Itse olisin sinänsä valmis menemään tuon kanssa vaikka naimisiin ja samalla taas tekisi mieli huovata ettei asiat solju liian nopeaan tahtiin. Erosin vasta kuitenkin reilu kuukausi sitten tuosta pitkäaikaisesta kumppanistani ja vaikka en tunnekaan enää sellaista kaipuuta tätä kohtaan jättää se ero silti jälkensä. Olen elämäni muutoskohdassa, kirjaimellisesti. Koulukin loppuu kuukauden päästä joten mitään rajoitteita ei olisi maiseman vaihdollekaan.

Pääasiallisesti yritän nyt kuitenkin nauttia näistä perhosista vatsassa ja olla miettimättä liikaa asioita, eiköhän ne palaset loksahtele paikoilleen omaan tahtiinsa <3

Nemes, kuulostaa hyvältä! Anna mennä omalla painollaan vaan.

Kaneli, kiusatahan nyt voi mistä vaan. Lähinnä se koski sitä, etten kuulemma puhu mistään muusta jne ja oli semmosta huutelua. Ei se mikään aktiivisesti vaivaava asia ole, mutta kumminkin semmonen, mikä tulee mieleen, kun hevoset tulevat puheeksi. Ja mä kun sytyn aiheesta, niin saatan höpistä siitä vaikka kuinka. Ja sitten tulee semmonen, että jälkeenpäin mietin, että tiedänkö siitä toisesta mitään, kun vaan pölisin omiani. Että silleen joku neutraalimpi keskustelunaihe olisi ok, ettei menisi niin luennoimiseksi. :D Ehkä mun pitää kehittää vaan sosiaalisia taitojani siinä mielessä, etten vastaisi liian laveasti.

^ Totta toi, että mistä vaan voi kiusata : - (
Ja kokemuksiensa summana sitä toimii erilaisissa tilanteissa.
Mutta sinänsä on viehättävää kuunnella asiasta(an) innoissaan olevan selostuksia.

lintuja kirjoitti:

Mut se on ärsyttävää, että kaikki miehet haluaa puhua ratsastamisesta ja mä en. Siis en tajua, kun ne kyselevät hulluna hevosista aina. Mua on joskus kiusattu koulussa niistä ja mieluummin en puhuisi aiheesta mitään.

´
Kyllä mäkin muistan, että koulussa pojat jotenkin yrittivät härnätä hevosista ja muun muassa yläasteella yritettiin hermostuttaa puhumalla siitä, kuinka hyvää meetvursti on. Sorry guys, mun mielestä hevosenliha on törkeän hyvää. Tämän takia ehkä on ollut aavistuksen hämmentävää, kun nykyään jotkut miehet tuntuvat olevan ihan rehellisesti kiinnostuneita hevosista. Ei mitään ymmärrystä, miksi se nyt niin perhanan hämmentävää on. No, mä olen ottanut sen linjan, että itsepähän kysyivät Yleisin kysymys taitaa olla "mitä eroa on ponilla ja hevosella?" koska mulla se oma poni on eikä hevosta. Onneks mä osaan pauhata muustakin kuin hevosista, kuten musiikista (lue: tällä hetkellä American Idolista ).

Hurratkaa nyt mulle! Ensinäkin oltiin kaverin kanssa luettu vähän huolimattomasti kutsua, niin suunnattiin kihlajaisjuhliin, mutta paikanpäällä selvisi, että olivat menneet naimisiin. Ei sentään paniikkia iskenyt, koska juhlat olivat vapaamuotoiset ja baarissa. Noh, hupsista vaan, kun satuin taas olemaan pilkun aikoihin vähän turhan humalassa. Kaveri ohjasi mut taksijonon suuntaan, kun pyrin kuulemma lähtemään jonkin omituisen porukan kanssa jatkoille. Kaipa siitä jotain hyötyä oli, mutta onnistuin mä silti nappaamaan jonkun täysin randomkaiffarin mukaani matkalta. Harmittavaista vanhenemisen mukana tullutta muistinmentystä, joten syytä tähän mahtavaan ideaan ei ole tiedossa - enkä itse asiassa muista koko tilannetta. Eipä mitään, mukava poitsu eikä edes pahannäköinen, ja maksoi taksinkin. Seuraavana päivänä tuli juttu työpaikoista, mikä johti hänen puoleltaan kysymykseen "öh, minkä niminen?" Tässähän kävi nyt sitten ensimmäisen kerran niin, että tietämättä tuli kokeiltua samaa tyyppiä kuin kaverini aikaisemmin. Meitä voisi joku kuvailla välillä hieman kevytkenkäisiksi, joten ollaan tätä hetkeä odoteltu tämä kolmisen vuotta, kun ollaan tunnettu. Noh, meillä oli kaverin kanssa varmaan hauskempaa kuin poitsulla itsellään. Oli muuten todennäköisesti vähän ennen muhun törmäämistä puhunut puhelimessa tämän kyseisen kaverini kanssa Ovat tosiaan melko vanhoja tuttuja keskenään.

BaeLiana, mekin joskus huomattiin kaverini kanssa testanneemme saman tyypin. Seurasi kyllä hetken miettimistauko, mutta ei taidettu kyllä silloin oppia mitään. Sittemmin ollaan seurusteltu molemmat pitkään ja erottu, eikä kaverini ainakaan ole kevytkenkäinen enää. Itsestäni en puhu mitään..

Kyllä mäkin pauhaan vaikka mistä, joskus on kyllä semmonen olo, että olisi ylipäätään ihan jees olla vähän vähemmän avoin ja enemmän hiljaa. Semmonen eteerinen ja mystinen.

lintuja kirjoitti:

Kyllä mäkin pauhaan vaikka mistä, joskus on kyllä semmonen olo, että olisi ylipäätään ihan jees olla vähän vähemmän avoin ja enemmän hiljaa. Semmonen eteerinen ja mystinen.

Reps. En oo koskaan kokeillut, mutta pohtinut samaa. Mä en vaan osaa olla pölisemättä omista asioistani.

Musta taas tuntuu, että jos olisin puheliaampi niin olis jotenkin parempi. Ku usein puhun vähän turhankin vähän.

Mut onneks on olemassa heitäkin, keitä tuo hiljaisuus ei kamalasti haittaa. :)

lintuja kirjoitti:

Kyllä mäkin pauhaan vaikka mistä, joskus on kyllä semmonen olo, että olisi ylipäätään ihan jees olla vähän vähemmän avoin ja enemmän hiljaa. Semmonen eteerinen ja mystinen.

Mäkin läpätän aina ties mistä, varsinkin jos toinen on hiljaisempaa sorttia. Sitten yhtäkkiä, juuri ennen nolon jutun loppuhuipentumaa, huomaa puhuvansa taas kammottavan nolosta aiheesta. Ja toinen kuuntelee korvat punaisena pöydän toiselta puolen. Lievästi ilmaisten helvetin nolo tilanne.