Koirat.com

^ Ah, mulla niin samanlainen tilanne. Kaveri ollut ukkonsa kanssa yhdessä 5 vuotta, ovat kihloissa, heillä on ihana iso omakotitalo, jota remontoivat mieleisekseen, lapsi (ja ihan pian toinenkin). Oikein idyllinen perhe.
No, itse olen sinkku, mullakin on lapsi, mutta sen isän kanssa on pahasti sukset ristissä. Asun kunnan vuokra-asunnossa (43 neliötä).. no, mulla on koiria ja hänellä ei

Joskus alkaa vertaamaan omaa elämää ja kaverin elämää ja miettii miksi en vaan osaa

Mullakin lapsuudenkaverilla on kihlattu, lapsi, omakotitalo, koira ja kissa ja elämä muutoinkin mallillaan. Jotkut vain löytävät joskus sen oikean helpommin kuin toiset. Tai sitten toisilla vain on se vapauden kaipuu erilainen kuin toisilla.. Onhan mullakin takana pitkä (4,5v) suhde ja päälle päin kaikki olis varmasti ollutkin hyvin, mutta.. Jotain puuttui! Ja tässä sitä nyt ollaan sinkkuilemassa. Toisaalta olen ihan h*lvetin tyytyväinen nykytilanteeseeni. On töitä, koira ja oma (vuokra-)koti. On ystäviä ja kavereita. Joskus sitä vaan erehtyy kaipaamaan sitä jota kuta jakamaan tätä arkea tai edes kun sais niitä perhosia vatsanpohjalle...

^ Mä en välttämättä taipuisi tuohon, että toisille kumppanin löytäminen on helpompaa. Melkein lähtisin sanomaan että se on nirsoudesta kiinni.. Vaikka eipä tuo oma sinkkuus ainakaan tällä hetkellä haittaa kun on niin paljon muita aikaavieviä juttuja.

Ja se on vähän jännää, että kun olet parisuhteessa, kaipaat välillä sitä "villiä sinkkuelämää", ja päinvastoin.

Ihminen ei ole koskaan täysin tyytyväinen.

^^Minun mielestäni hyvin harva nainen on nirso kumppanin haussa. Eihän se ole nirsoutta, että hakee toisesta sitä tiettyä tunnetta, että tässä se oikea nyt on! Minulle on aivan sama mitä mies tekee työkseen, minkä väriset hiukset hänellä on yms. tälläistä ulkoista, mutta "siitä tunteesta" en karsi!!

Itse en sanoisi huonoa miesonneani nirsoudeksi, oikeastaan päinvastoin. Ihastun turhankin helposti ihan vääränlaisiin ihmisiin, mitä ei tietenkään vaaleanpunaisten lasien takaa huomaa ennenkuin sattuu.

Mun 'nirsous' tulee siitä että välillä tulee tosi sympaattisia tyyppejä kohdalle jotka jonkin aikaa piirittävät ja mun kaverit sanovat että noh, tuosta(KIN) sinulle mies, ja sitten mä voin yrittää tapailla hetken, kunnes totean ettei tämä(KÄÄN) tunnu nyt siltä miltä pitäisi, joten lopetan sen siihen. Vaikka ne olisivat kuinka ihania tyyppejä ja ihan varmasti tekisivät mut ajan kanssa tosi onnelliseksi, olisivat tasapainoisia, aina siellä ja huolehtisivat jne.

Ymmärrän hyvin tuon, että tunteesta ei tingitä Järki ei oikein koskaan voi mennä sen ohi rakkausasioissa.

Minulla on pieni(itsekehittelemäni) ongelma: naapurissani asuu niin kuuma mies. Tai no se ongelma on nyt se, että en ole varma asuuko se siinä. Kesällä siinä asui kuulemma pariskunta, joka oli juuri mennyt naimisiin, mutta ovessa ei ollut mitään nimeä. Okei, nimi ilmestyi sitten syksyllä, joten mietin onko siihen nyt tullut se yhteinen nimi vai onko siihen muuttanut tämä hottis yksinään(toivontoivontoivon!!). Mutta en ole nähnyt kertaakaan ketään nuorta naista tässä rappukäytävässä!

Tänään kun tulin Ansan kanssa sisälle se mies odotti hissiä ja tunkesimme siihen samaan hissiin, kun se tykkää aina silitellä ja jutella Ansalle. :) Itse en taaskaan huomannut katsoa onko sillä sormusta sormessa! Raastavaa..!

Mä oon ollut nyt sinkkuna 1,5 vuotta ja tää alkaa tosissaan kyllästyttään.
En eläessäni ole ollut näin kauaa yksin sitten kun olen 15 vuotta täyttänyt.
Mulla ei ole ainuttakaan sinkkukaveria, ei oikeesti yhtään ketään kenen kanssa vois sinkkupäiviä lähteä juhlistamaan.
Katkeran suloista tästä tilanteesta tekee vielä se että mulla oli lähes kaikki mitä halusin.
Oli parisuhde, iso omakotitalo, muutama koira, kaks farmaria ja lapsikin ois saanu tulla jos ois ollu tullakseen.
Kuitenkin mä sitten päätin että mies ei ollut se mun elämäni mies ja nyt yksin olleena oon alkanut miettimään jääkö sitä sitten loppu elämäkseen yksin.
Olisko ollu parempi elää sen ei niin täydellisen vaihtoehdon kanssa kun olla yksin.
Tuntuu että oon nykyään niin pakokauhun vallassa tän yksin jäämisen kanssa että katon kaikkia vastaantulevia miehiä sillä silmällä että voisko tosta olla mulle kumppaniksi...
Huoh, oon ihan sekasin

Musta on myös hyvin hämmentävää kun alkaa naamakirjassa näkemään miten yhelle jos toiselle entiselle koulukaverille alkaa putkahtelemaan lapsia. Itse en vaan vois mitenkään kuvitella vielä asettuvani paikoilleen. Vaikka mulla oliskin mies, niin tuntuu silti että on vielä niin paljon koettavaa elämässä ennen sitä perhe-elämän alkamista. Eiiiii vielä. Katotaan sitten kun se 25 tulee mittariin (tulee muuten pelottavan nopeesti!), jos nyt vielä sittenkään oon löytäny sitä ukkoa itselle.

Ja muuten, tapasin tänään toisen ihmisen johon taisin vähän pihkaantua. Ja vielä ensisilmäyksellä. Ah ja voih. Mitä ihmettä, mistä näitä ihania tyyppejä nyt ilmaantuu kun pitkään tuntu että eihän täältä löydä ketään joka ees kiinnostais.

Muakin ahdistaa ja kauhistuttaa ajatus siitä, että perustaisi perheen, ostaisi auton ja talon jne. Seurustella voisin, mutta en vielä pitkään aikaan sen enempää.

Itse on tullut kohta kolmisen kuukautta sinkkuiltua (seurustelin 8v ennen sitä) ja täytyy sanoa, että nyt alkanut ahdistaa. Tossa oli oikeastaan koko aika ennen viime viikkoa tosi hyvä fiilis ja jees olla yksin, mut nyt kun on ollut paljon juhlia yms. niin jotenkin alkanut tökkimään. Kaikki tulee pariskuntina paitsi minä.
Ja sit kun on ollut noita sukulaisjuhlia, niin joku aina kyselee jotain ja muutenkin tuntuu että kaikki on exän puolella kun se on niin mukava ja kuinka se pärjää yms. Harvemmin kukaan kysyy mitä mulle kuuluu tai miten mä pärjään

Ja tosiaan kun nää mieskuviot on tällä hetkellä harvinaisen mielenkiintoiset niin.. Herra A keneen mun ei pitänyt ottaa enään yhteyttä kävi torstaina yökylässä Ko. herra ei oo yhtään mun tyylinen ja on vähän sellainen pohdiskelija ja muutenkin mietiskelee kauheesti asioita ja meillä on aina jotenkin kauheen syvälliset keskustelut ihan kaikesta asioista ja puhutaan kyllä aika avoimesti kaikesta mahdollisesta. Mut en tiedä kuinka paljon sitä kiinnostaa plus et en oo valmis seurustelemaan. Jotenkin vaan ois jotain tunteita sitä kohtaan vaikken todellakaan tahtoiskaan. Kun sit kuitenkin haluisin siitä ennemmän sellaisen nähdään kerran / pari viikossa ilman mitään sitoumuksia. Koska toi on ainut mies ketä kestän myös aamuisin, se osaa olla hiljaa ja meillä ei ole sellaista vaivaantunutta hiljaisuutta. Koska mä vihaan aamuja ja ensimmäisen tunnin tahdon olla omissa ajatuksissani.
Ku sit on ollut näitä joiden kanssa on pakko viritellä jotain keskustelua taikka se hiljaisuus on jotenkin harvinaisen ahdistavaa..
Mikshän mä teen kaikesta niin vaikeeta?

Kyllä erolla/sinkkuelämällä kuitenkin on valtavasti vaikutuksia pitkälle elämään. Yhä edelleen, vaikka erosta on puoli vuotta, selvitellään tavaroiden kanssa. Lainaillaan kameroita yms ja koska mies on ostanut tietokoneet yms niin sillä on sanansa sanottavana kun mä teen jotain niiden kanssa, kuten nyt esim kun oon myymässä yhtä konetta.

Kuitenkin ero toi mulle ensinnäkin tosi ahtaan taloudellisen tilanteen: asumisesta joudun maksaa lähes tuplasti, ja kun ei oo kukaan jakamassa menoja niin ruokaan yms kuluu rahaa, vakuutukset menee omasta pussista yms. Ja sitten rahanpuute on tuonut aikapulan, koska olen koko ajan töissä tai koulussa tai lenkillä koirien kanssa. Tai bailaamassa, tässä yksinäisyydessä en todellakaan halua viettää yhtäkään viikonloppua yksin jos sen voi välttää, ja se tarkoittaa useimmiten baariin tms lähtemistä. Se johtaa taas siihen etten milloinkaan saa levättyä kunnollla. Koulutöitä pukkaa vaan.

No, sainpahan tänään annettua ehkä elämäni yhdet harvoista pakeista. Tai sanoin pussailijalle että en tiiä haluanko olla muuta kuin kaveri ja että ottaa rauhassa nyt.

Munkin kaverit on alkanut kovaa vauhtia lisääntymään ja menemään naimisiin. Itsekin olisin täysin valmis mokomiin, mutta viihdyn myös yksinäni eli en ala ketään "etsimään" vain sen takia että pääsen asettumaan. Jos niikseen tulee niin ostan asunnon yksin sen jälkeen kun valmistun ja lapseton elämäkään ei enää tunnu niin huonolta ajatukselta.

Huoh, meninpä sitten tosissani ihastumaan tuohon varattuun tyyppiin. Vaikka kaikki järki sanoo ettei saisi. Heillä menee huonosti (niinkun se olisi joku syy..). Äääh, tuleekohan tässä vain turpaan.

^Samaa mieltä. Itellä todettiin sellanen vaaraton, mutta lapsien saamista ehkä tulevaisuudessa hankaloittava sairaus tossa keväällä. Äidin ensimmäinen kommentti oli, että mun pitäs nyt sitten äkkiä hankkia mies ja muksut. Totesin sille sitten, että mulla ei oo mitään halua lisääntyä vaan lisääntymisen ilosta. Tai ottaa ensimmäistä vastaantulevaa miestä vaan sen takia. Se joku tulee vastaan sitten kun tulee ja sitten voi miettiä niitä lapsia. Jos ei tule, niin sitten oon ilman lapsia. Ja aina voi harkita adoptiota. Ehkä olen jotenkin kummallinen, mutta niiden omien lapsien saaminen ei ole omalla listalla kovin korkealla (ainakaan vielä tällä hetkellä).

Onko kukaan täällä miettinyt sitä, kuinka meidän (länsimainen) kulttuurimme kasvattaa meidät ajattelemaan, että jossain on toinen puoliskomme (niin kuin siinä Platon rakkausajatuksessa) joka on tarkoitettu vain meille ? Ihmiset dumppaavat toisiaan, kun ajattelevat, että hankin kyllä vielä jotain parempaa, tää ei tunnu "siltä oikealta" mitä minulle on luvattu polvenkorkuisesta lähtien.

Jos miettii idän kulttuuria, missä perinteisesti vanhemmat valitsevat lapsensa puolison, saati sitten jopa eläimiä - ne ottavat suurin piirtein ensimmäisen joka tulee vastaan ja oppivat olemaan kumppaninsa kanssa. Lopputulos on se, että iso osa ihmisiä päätyy olemaan yksin, jopa loppuelämänsä, koska elävät siinä harhamaailmassa, että "jossain on minunkin puoliskoni". In the end of the day ainakin biologisesti kysehän on puhtaasti lisääntymisestä.

Puhuin tuolla aikaisemmin jo nirsoudesta, ja yritän nyt laajentaa sitä ajatusta

^ Tuo on niin totta. Ja niin suuri osa suhteista loppuu juuri siinä 2-4v tienoilla, kun tulee se kyllästyminen ja mahdollinen muihin ihastuminen. Yritä siinä sitten arpoa, että jatkaako vai eikö kun toisaalta on ihan hyvä suhde alla, mutta on unohtanut sen ihanan rakastumisen tunteen ja jos vielä johonkin kolmanteen osapuoleen ihastuu niin oma suhde alkaa näyttää tosi tylsältä. Varmasti tosi monta ihan sopivaa suhdetta päättyy ihan turhaan.

Edellisessä suhteessa minä olisin ollut valmis jatkamaan, mutta miehellä tuli kaipuu villiä sinkkuelämää. Mitäs siinä sitten on tehtävää enää.

No minä olisn saanut kahden edellisen miehen kanssa just semmosen elämän kun oon haaveillukkin, eli okt ymym, mutta ei se vaan tuntunu oikeelta enkä väkisin enää halunnu yrittää. Varmasti olisi pidetty kuin kukkaa kämmenellä, mutta kun ei niin ei. Ekan py:n kanssa oltiin jo ostamassa okt mutta ero kuitenkin tuli ja oli vähällä etteikö olisi palattu yhteen. En tiedä mitä siitä ois tullu ja olisinko onnellinen ym. Oon nykyisin suht nirso miesten suhteen ja haluan tietynlaisen, enkä minä vaan pysty olemaan jos ei oo sitä tiettyä fiilistä. Toki on se taas eriasia dumpata puolenvuoden seurustelun jälkeen kun vaikka 4v.

Mua välillä ärsyttää kun tullaan kyselemään, että millonkas se sinä lapsen tekoon rupeat Ihankun se kellekkään kuuluisi ja toisekseen en minä mikään ikäloppu vielä ole, ikääkun vasta 23. Eikä todellakaan ole kiire, haluun kyllä nauttia nuoruus ajasta vielä kunnolla, että ei sitten jossain vaiheessa iske se rilluttelu vaihde kun lapsia jo on.

Ja yksi mielenkiintoinen aihe on myös se, miksi pitäisi pyrkiä siihen pitkään auvoiseen elämän mittaiseen suhteeseen, jos esimerkiksi kumppania vaihtamalla saa omaan elämään uutta sisältöä ja merkitystä. Vaikka niinhän ne väittää että suhde on parhaimmillaan vasta tuon "kriisin" jälkeen, eikä sinne koskaan pääse jos aina vaihtaa miestä.

Tosi hyvä pointti oli joltain se, että onko se huonokaan asia jos ei enää pyritä tuohon omakotitalo+avioliitto+lapset yhtälöön, juuri tämän maapallon suuren ihmismäärän vuoksi.

Mua vähän jännittää nyt mitä miekkosen kanssa tapahtuu, parin tunnin päästä olen varmasti paljon viisaampi. Nyt jää kyllä agilitykin välistä kun on semmoinen tilanne että ihan ahdistaa ja itse en voi tehdä muuta kun odottaa. Ihmeen vahvoja tunteita sitä voi ihan parissa viikossa tulla.

Kun ajattelee seurustelua ja parinmuodostusta, niin esimerkiksi 70-luvulla oli tavallista että mentiin naimisiin ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa ja muistaakseni naisten keski-ikä naimisiin mennessä oli 23. Nykyään naiset ovat keskimäärin 30-vuotiaita mennessään ensimmäisen kerran naimisiin ja veikkaanpa että hyvin moni ei ole nainut ensimmäistä poikakaveriaan. :D

Seurustelu on nykyään paljon vaikeampaa, koska nykynuoret todellakin ajattelevat, että kumppanin pitää olla täydellinen ja mielessä saattaa olla ajatus jostain paremmasta. "Noh, ainahan minä löydän jonkun paremman.." Mitä eronneelle sanotaan usein? "Löydät kyllä jonkun paremman!" No tottahan se usein on, mutta jos suhde on muuten hyvä, mutta vähän tylsä niin..

Itse uskon niihin oikeisiin! :D Siis olisihan se aika mahdoton tehtävä, jos maailmassa olisi vaan yksi "se oikea" ja se oikea asuisi vaikka Siperiassa, jonne en itse ikinä lähtisi. Niitä sopivia siis minä odotan, vaikka odotuksesta saattaa tulla kyllä pitkä.

Minulle ei vielä ole kukaan kommentoinut, että missäs lapset yms. mutta jokaisesssa sukujuhlassa se tietty täti kysyy, että missäs sinun sulho on? Joskus tekisi mieli vastata jotain tyyliin: "No minulla on kyllä nuori rakastaja, joka pitää minut hyvin tyydytettynä. Mitens teidän seksielämä? Vieläkö löytyy kipinää? ;)"

Mutta joo, en minäkään aio odottaa ketään ilmestyväksi maailman tappiin asti, vaan yritän nauttia elämästä tässä ja nyt! Se onnistuukin aina niin hyvin..