Koirat.com

Niin, ja tuo "se oikea" -konseptikaan ei ole ihan ikuinen ja kiveen hakattu siinä mielessä, että ihmiset muuttuu. Ilmanko sitä "kasvetaan erilleen" tai ei enää tunnisteta kumppanissa sitä ihmistä, johon aikanaan rakastuttiin. Joku voi olla jollekin "se oikea" just tässä ympäristössä, tässä tilanteessa ja tällä menneisyydellä. Kuitenkin elämä, kokemukset, muuttuva ympäristö ym. muokkaa ihmistäkin. Onhan sitä itsekin erilainen nyt kuin vaikkapa viisi vuotta sitten. Eli joku ihminen voi olla vaikka mulle "se oikea" nyt, mutta ei välttämättä enää viiden vuoden päästä..?

Miten exä voi olla näin vaikea? Jälleen kerran kaataa omat p*skat mun niskaan ja odottaa sympatiaa jota ei saa jolloin alkaa marttyyrointi.. Miten vaikeaa on ymmärtää älä soita / tekstaa / ota yhteyttä ellei ole jotain oikeasti tärkeää asiaa = sovittu koiran hoito peruuntuu tms. Voi kettu kun menee hermot tohon, osaa kyllä pilata päivän.
Ja tosiaan viimeiset vuodet seurustellessa kaatoi omat p*skat aina mun niskaan kuuntelematta mun asioita ollenkaan - miten tää voi vielä eronkin jälkeen jatkua?

^Älä vastaa sille. Toimii

Mun tyyppi tulee pitkästä aikaa yökyläilemään sunnuntaina ja jänskättää hulluna kun ei olla nähty kunnolla vähään aikaan:) Kivaaa.

Tänä aamuna herätessä iski välittömästi sellanen fiilis että onneks saa herätä ihan yksin!

Sinji kirjoitti:

Eli joku ihminen voi olla vaikka mulle "se oikea" nyt, mutta ei välttämättä enää viiden vuoden päästä..?

Mä en välttämättä tosta ole ihan samaa mieltä. Tai periaatteessahan noin se menee, mutta jotta henkilö on oikea niin sen kanssa on myös samat suunnat tulevaisuudessa, haaveet, unelmat, ja kasvusuunta ihmisenä yleensäkin on usein hyvin samankaltainen. Tämä mielestäni aika hyvin "takaa" sen, että myös tulevaisuudessa fiilikset pysyy samoina.

Tänä aamuna heräsin aika masentavissa tunnelmissa. Mies teki illalla (objektiivisesti katsoen) ihan oikean päätöksen, mutta sen jälkeen puhui taas ihania mulle. Päätin että en enää lähde arpomaan tuon kanssa siitä mihin päätyy vaan tämä oli nyt tässä, muuten jään ihan liiaksi jumiin ja käy vielä pahemmin.

Eli sinkkuilu jatkuu täälläkin, vaikkakin nyt ottaa päähän ja masentaa.

Eksän kanssa sen sijaan eilen jutskattiin ihan kaverillisissa tunnelmissa ja kyllä tuli hyvä mieli, kun ollaan vieläkin niin hyviä kavereita. Se on hakemassa töitä samasta kaupungista, joten ehkä jatkossa pääsee sitäkin näkemään (kaverina) enemmän.

Niii kirjoitti:

^Älä vastaa sille. Toimii

Olisin vastaamatta, jos en tarviis sitä koirahoitajaks nyt lähiaikoina.. Oiskin niin helppoo kun vois vaan katkoa kaikki yhteydet siihen - se on oikeasti ainut ihminen ketä marttyyroinnillaan saa mut tuntemaan itseni todella huonoksi ihmiseksi ja ilkeäksi - vaikken oikeasti ole sellainen. Ja kun se on tehnyt tota oikeesti vuosia, eli pitäs oppii olla välittämättä mut sanoppa se tällä päälle..

Mut joo, A on tulossa la tänne, suunnitelmissa ois hakee jotain ruokaa ja kattoo leffoja. Perinteinen koti-ilta siis tulossa. Nyt vaan pähkäilen et miks mä taas nään sen

Notte kirjoitti:

Onko kukaan täällä miettinyt sitä, kuinka meidän (länsimainen) kulttuurimme kasvattaa meidät ajattelemaan, että jossain on toinen puoliskomme (niin kuin siinä Platon rakkausajatuksessa) joka on tarkoitettu vain meille ? Ihmiset dumppaavat toisiaan, kun ajattelevat, että hankin kyllä vielä jotain parempaa, tää ei tunnu "siltä oikealta" mitä minulle on luvattu polvenkorkuisesta lähtien.

Jos miettii idän kulttuuria, missä perinteisesti vanhemmat valitsevat lapsensa puolison, saati sitten jopa eläimiä - ne ottavat suurin piirtein ensimmäisen joka tulee vastaan ja oppivat olemaan kumppaninsa kanssa. Lopputulos on se, että iso osa ihmisiä päätyy olemaan yksin, jopa loppuelämänsä, koska elävät siinä harhamaailmassa, että "jossain on minunkin puoliskoni". In the end of the day ainakin biologisesti kysehän on puhtaasti lisääntymisestä.

Intiassahan on sanonta: Parempi kylmä vesi kuumalle hellalle kuin kiehuva vesi kylmälle hellalle. Tarkoitetaan siis näitä järjestettyjä avioliittoja versus rakkausavioliitot. Lieneekö totta ainakin toinen puoli, Suomessahan asia on juuri päinvastoin.

Mulla on nyt edessä täysi pään nollaus ja miehen unohtamisviikonloppu. Miten sitä pääsikin näin pahasti ihastumaan . Tää viikko on oikeasti ollut ihan tosi kamalaa tuskaista tunteiden vuodatusta puolin ja toisin.

Mua tultiin muuten pyytämään kahville keskellä kirkasta päivää Pasilan asemalla . Olin vähän että wooot, mutta vaihdettiin numeroita joka tapauksessa . Tiedä sitten näänkö tuota oikeasti koskaan, mutta tuli kyllä jotenkin tosi hyvä mieli. Oli vielä n. 3 minuuttia sen jälkeen kun oltiin ihastuksen kanssa lähdetty eri reiteille tuolla asemalla joten vähän ylempien voimien meininkiä oli ilmassa.

Mulle tuli illalla ihan kauhean yksinäinen olo. Aloin miettimään ja musta tuntuu, että suurin osa kavereista seurustelee. Tai itseasiassa asuu avoliitossa, vielä pahempi. Mulle tuli sellanen olo, että olen vanhapiika koko loppuelämäni eikä kukaan huoli. Tai jos huoliikin, niin suhde päättyy kuitenkin mun tai sen toisen osapuolen toimesta. Mun ikäinen paras kaverini sai tuossa eilen vauvan ja asuu onnellisesti avoliitossa kihlattunsa kanssa, toinen parhaista kavereista muutti vastikään poikaystävänsä luo, yksi hyvä kaveri, pari vuotta nuorempi, on asunut vuoden avoliitossa ja onhan noita. Alkuvuoden sutinalla on ehkä meneillään jotain ja nyt kaihertaa epätietoisuus ja mustasukkaisuus, vaikka en tiedä edes onko siihen syytä enkä ole enää edes ihastunut siihen jätkään eli ei senkään suhteen olisi aihetta! Eilisiltana sitten tekstailin kesän säädön kanssa syvällisiä (=minä avauduin sille miten on ollut jo pidemmän aikaa enemmän tai vähemmän pjaska fiilis) ja kun sitten kysyin hänen kuulumisiaan niin on kuulemma löytänyt tyttöystävän. Luojan kiitos etten ole enää häneen ihastunut tai oltais taas vollotettu.

^ Tuohon alkuun voin kyllä niiiiin samaistua. Mulla ei taida olla yhtään sinkkukaveria sellaisissa, kenen kanssa oikeesti viettää/viettäisi aikaa (jos toisella sitä olisi). Kaikki on parisuhteessa / naimisissa ja lapsia aletaan pukkaan jo toista kierrosta. Ja kun itse oon jo vuosia kaivannu omaa perhettä niin kovasti, että välillä kyllä ihan sattuu katsoa toisten onnea, vaikka onnellinen heidän puolesta olenki. Mullaki on useampi ystävä, jotka on löytäny miehensä jo teiniä/hyvin nuorena/edelleen ekan poikaystävän kanssa ja kyllä sitä välillä pakostaki miettii, että mikä itessä on, ettei ole löytäny sitä ensimmäistäkään.

Tai siis no tämän hetkinen tilannehan on niin auki. Toivon kyllä kovasti, että se ensimmäinen ois nyt löytyny... Mutta viimenen kuukausi on menny ihan ohitte miehen työkiireiden vuoksi. Ja oon kylä itekki viikolla ollu niin väsyny, että ei paljon oo jaksanu olla sosiaalinen. Hänellä on nyt pakko painaa tosi tiukka työpäivää, koska joulukuusta tulee luultavasti tosi hiljanen. Sen varjolla itekki tässä oon nyt jaksanu tätä hiljaisempaa vaihetta, että kyllä se kohta muuttuu. Mutta kyllä mulla taas eilen tuli tosi surullinen olo kun perjantai-iltaa vietin yksin. Että vaikka ei viikolla keretäkkään nähdä, niin on se väärin, että viikonloputki pitää viettää yksin. Miehellä vaan ei ole työaikoja/työpäiviä olemassa, niin sillä on niin erilainen viikkorytmi. Mutta kyllä mää uskon, että se mun kanssa tahtoo olla. Oli alkuviikosta käyny mun oven takana ku olin poissa, sitten kolmena päivänä soitti että tulis kylään, mutta olin ite muualla. Sitten minä kävin yhden puol tuntisen sen luona, ihan vaan että ehittiin pari sanaa vaihtaa ja sitten se kävi mun luona töitten välissä pari päivää sitten. Että kyllä se yrittää mua nähä ja siksi en epäilekkään, etteikö se musta tykkäis edelleen. Ens viikolla meillä tuleeki kolme kuukautta (vasta!) ekoista treffeistä. Aika tuntuu paljon enemmältä, joten siksi kait tässä onki niin malttamaton seurustelun yms kanssa

Kouluun on sitten ilmaantunut tosi hyvannakoinen poika, ja viela ihanat silmat ja kaikki yksityiskohdatkin lookissa juuri ihanteeni mukaiset. Ainoa vaan etta on kylla mua lyhempi, mutta on se silti vaan niin hurmaava etten voinut olla kattelematta naina parina viikkona...

Torstaina sitten tutustuttiin kun mentiin koulun porukalla syomaan ja kaiken huipuksi meilla on monesta asiasta aika samoja mielipiteita ja on tosi kiva ja hauska tyyppi, mutta kuitenkin myos sopivan miehekas luonteeltaan heittaesssaan lappaa muiden jatkien kanssa.

No, enkohan sitten eilen huomannu facebookista etta herra tietysti seurustelee. Oli nimittain kiinnnostavimman olonen ihminen jonka olen tavannut sitten sen parin kuukauden takasen baarimikon, jota ei ilmeisesti myoskaan kiinnosta...

Eipa silla, olen muutenkin parin kuukauden sisaan lahdossa pois taalta mutta kyllahan sita mielellaan silti siksikin aikaa jotain haluaisi saada aikaan. Siita ekasta ja ainoasta suhteestanikin on jo puoli vuotta eika sen jalkeen ole tapahtunut yhtaan mitaan, jos ei 2-3 viikon lyhytta tapailua sen "nahdaan kerran viikossa"-tyypin kanssa lasketa.

Ja nyt on viela vaikeampi tutustua kehenkaan kun pitaa saastaa eika siis tule kaytya baareissa vaan joskus harvoin vain bileissa ja niissa en jostain syysta koskaan tapaa ketaan joka olisi kiinnostunut musta.

Kadulla taas tapaa vain outoja hyypioita, kuten tanamaanantaina yhden tyypin joka oli olevinaan niin innostunut vaihtamaan numeroa ja pyysi soittamaan kahden seuraavan paivan sisaan (sanoin kylla etta miksei itse voi soittaa), mutta kun heitin sitten viestia en koskaan saanut siihen vastausta.

Notte kirjoitti:

^ Mä en välttämättä taipuisi tuohon, että toisille kumppanin löytäminen on helpompaa. Melkein lähtisin sanomaan että se on nirsoudesta kiinni.. Vaikka eipä tuo oma sinkkuus ainakaan tällä hetkellä haittaa kun on niin paljon muita aikaavieviä juttuja.

Silloin kun olin masentunut, olisin kirjaimellisesti huolinut ihan kenet vaan, ja ihan vaikka pelkastaan yhden yon suhteeseenkin ihan kenet vaan - ainoastaan ika oli se ainoa tekija josta enaa siina tilanteessa valitin, mutta pituus ja ulkonako olisi saanut olla ihan mita vaan.

Mutta kas, en saanut siltikaan ketaan, silloinkaan kun tein itse aloitteita niille taysin makuani painvastaisille, muutenkin aarimmaisen epasuosituille miehille. Eli ei se suinkaan nirsoudesta johdu, koska ihmisten maut eivat mene sen mukaan miten suosittu han itse on.

Nykyisin olen siis syystakin nirso, koska se ei keraa tarjolle yhtaan vahempaa miehia kuin mita saatavilla oli "ihan kuka vaan" -asenteellakaan. Painvastoin siihen aikaan musta huokui varmasti jo kauas etta olin masentunut, aarimmaisen huonoitsetuntoinen ja epatoivoinen, mutta nyt kun uskon vahan enemman itseeni ja tulevaisuuteen antaa se varmasti paljon paremman kuvan vastakkaisellekin sukupuolelle.

Ja vaikka en vielakaan kauheasti kiinnostuneita ymparilleni keraa, niin ainakin enemman kuin masennusaikanani, joten usein se terve nirsous (ei kuitenkaan liian pitkalle meneva) nakyy parempana itsevarmuutena ja sita myota myos kiinnostaa enemman miehia kuin hartiat lysyssa "kuka tahansa kelpaa" -asenteella kulkeva ihminen.

Karvakamun ja joidenkin muidenkin tilanteita seuranneena koin tarvetta avata sanaisen arkkuni. Minusta tuntuu hieman erikoiselta erityisesti tapailun alkuvaiheessa, että toisella on harvoin aikaa ja jaksamista nähdä. Yleensä, jos on jostain kiinnostunut ihan oikeasti, niin sitä hommaa sitä aikaa vaikka väkisin ja tuskin on niin väsynyt ettei jaksaisi moneen päivään nähdä.

Onhan ihmiset toki erilaisia ja kyseessä voi olla vaan erilaiset tavat osoittaa kiintymystä, mutta kuinka hyvin homma voi toimia pitemmän päälle, jos toinen haluaisi nähdä useammin ja haluaisi enemmän läheisyyttä ja toinen nauttii eniten siitä omasta ajastaan ja on etäinen? Esittääkö toinen vain vaikeasti tavoiteltavaa ja muuttuu täysin, jos homma muuttuu suhteeksi vai jatkuisiko sama sitten vaan siinä suhteessakin?

Kaikkeen kai tottuu, mutta kun on olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat valmiita uhraamaan niitä omia menojaan ja priorisoimaan toisen ihmiset monien muiden asioiden edelle, niin miksi hakata päätään seinään ns. nihkeilijän kanssa? Ehkä mulla on vaan käyny hyvä tuuri, kun on useampi sellainen ihminen sattunut kohdalle, joka on valmis panostamaan siihen yhdessäoloonkin. Eihän sille tietenkään voi mitään, jos ihastuu sellaiseen ihmiseen jonka kanssa homma hieman takkuaa, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että tapailu voi olla myös helppoa ja luonnollista ja molempia osapuolia tyydyttävää. Ei ole välttämättä pakko ns. tyytyä vähempään.

Ja täsmennettäköön vielä, että tämä on nyt tosiaan vain mun yleinen mielipide asiasta sen tarkemmin Karvakamun tai muidenkaan tilanteista tietämättä ja ihmisiä tuntematta.

^ En minä ainakaan ottanu tuota mitenkään henkilökohtasesti. :) Mutta, kuten tuossa yllä just kirjotin, niin tälläki viikolla on meidän menot menny niin ristiin että kun mies ois tullu kylään, niin ite en oo ollu kotona. Nähdään aina mun luona, koska hänellä ei oo asunnossa vielä mitään muuta ku patja nukkumista varten. Oon minä siellä kuitenki käyny, viimeksi tällä viikolla. Mutta hän tekee siis työtä ilman työaikoja. Monesti menee ensin aamulla toimistolle, pitää päivällä pari tuntia vapaata (jos kykenee) ja illat on taas kiinni töissä. Sitten jos täälläki on, niin puhelin kyllä soi koko ajan, ihmiset (=asiakkaat) on välillä tosi hätäsiä joittenki asioitten kanssa ja soittelevat helposti vielä yheksänki jälkeen. Tosin sillon hän ei enää vastaa, mutta työ on tosi stressaavaa ja univelat ihan kauhiat. Että kyllä minä ainaki ymmärrän, ettei tuommosen työpäivän jälkeen yksinekertasesti jaksa olla sosiaalinen ja kaipaa omaa rauhaa. Jos muaki näkee, niin sitten höpäjän kuitenki kokoajan jotai. Eikä hällä oo siis vapaapäiviäkään ku tosi, tosi harvon lauantait ja aina ne on viettäny mun kanssa. (Paitsi tänään kun eilen illalla joutu lähteen työmatkalle toiselle paikkakunnalle ja jäi sitten täksi päiväksi nukkumaan sinne univelkoja pois.)

Notte kirjoitti:

Onko kukaan täällä miettinyt sitä, kuinka meidän (länsimainen) kulttuurimme kasvattaa meidät ajattelemaan, että jossain on toinen puoliskomme (niin kuin siinä Platon rakkausajatuksessa) joka on tarkoitettu vain meille ? Ihmiset dumppaavat toisiaan, kun ajattelevat, että hankin kyllä vielä jotain parempaa, tää ei tunnu "siltä oikealta" mitä minulle on luvattu polvenkorkuisesta lähtien.

Romantiikkahan on taidesuuntaus, joka on kehitetty 1700-luvulla Englannissa, ja nykyään kuvitellaan sen kuuluvan ihmisen perusoikeuksiin Eli ihmiset yrittävät elää edelleen romanttisten satujen mukaan, joiden malli on silloin kehitetty. Sen järkevyyttä voi mietiskellä kukin yksinäinen lohdutuksekseen Mutta se myy ja siksi sitä näkemystä tuetaan esim.mediassa.

Tita kirjoitti:

Minusta tuntuu hieman erikoiselta erityisesti tapailun alkuvaiheessa, että toisella on harvoin aikaa ja jaksamista nähdä. Yleensä, jos on jostain kiinnostunut ihan oikeasti, niin sitä hommaa sitä aikaa vaikka väkisin ja tuskin on niin väsynyt ettei jaksaisi moneen päivään nähdä.

Mä olen vähän eri mieltä.

Vaikka lempi miten räiskyisi, ei sen voimalla saa taiottua vuorokauteen yhtään lisätuntia. Joillakin on vain oikeasti niin hektinen elämä, ettei ihan tosissaan jaksa tai ehdi moneen päivään tavata ketään.

Itselläni esimerkiksi on pääasiassa pari hassua mahdollisuutta viikossa treffata yhtään ketään, ja vaikka miten tulisesti rakamustuisi, ei sillä saa luento-/tentti-/treeniaikatauluja muutettua.

Eivätkä kaikki tahdo olla koko ajan toisessa kiinni. Itse edustan tätäkin ryhmää. En siis todellakaan ehdi enkä tahdo tavata ketään joka päivä, mutta näillä seikoilla ei ole mitään tekemistä mahdollisen kiinnostuksen tason kanssa. Enpä taida olla kovin hyvää tyttöystäväainesta.

Mua myös lähinnä vaan ahdistaisi jos suhteen alussa pitäs nähdä ihan joka päivä. Tai mun mielestä on parasta kun niinä välipäivinä huomaa sen miten ikävä on toista ja ehtii muutenkin kasailla ajatuksia/tunteita. Jos heti ekojen tapaamisten jälkeen siirtyy siihen että nähään kokoajan tai suorastaan asutaan toisen luona niin saattaa tulla sellanen "ei jaksa" vaihe kun toinen on kuitenkin vielä sen verran vieras että ei ehkä pysty olemaan täysin avoimesti oma ittensä ja on ehkä varautunut. Tai minä ainakin avaudun vasta pikkuhiljaa ihmisille ja uusien tuttavuuksien kanssa sitä on vähän varpaillaan ja miettii omaa käytöstään enemmän kuin vaikka niiden kanssa jotka on tuntenu kauan. Tämä on taas varsin rankkaa jos ei saa ollenkaan niitä taukoja jolloin voi hengähtää.

zevertti kirjoitti:

Romantiikkahan on taidesuuntaus, joka on kehitetty 1700-luvulla Englannissa, ja nykyään kuvitellaan sen kuuluvan ihmisen perusoikeuksiin

Eikä pidä unohtaa romanttisen ritarirakkauden aikakautta, jolloin katsottiin olevan epäsopivaa osoittaa romanttista rakkautta vaimoa kohtaan, mutta muita neitoja sai kyllä lirkutella ja vaikka serenadein palvoa.

Mulla ois treffit perjantaina yhden tosi kivan tyypin kans
Tosiaan perjantaina tuli lopetettua vanhassa duunissa ja ko. herra on siis vanha työkaveri. Pyysin tätä sit ulos - totesin et ku ei kerta olla enään työkavereita niin miksi ei. Juttu lentää tosi hyvin ja muutenkin mukava tyyppi (EIKÄ OLE INSINÖÖRI ) ja hyvin maalaisjärkinen. Tosin jännittää kyl vähän, ku toki tollainen tilanne on vähän eri kuin töissä - eli saas nähdä tuleeko vaivaantunutta hiljaisuutta.

(Ja siis mulla ei oo mitään insinöörejä vastaan - itse en ole lukiota käynyt ja kiroilen välillä kuin mikäkin merimies, niin jutut ei ole oikeen samantasoisia useinkaan. Osaan olla fiksu halutessani, mutta useimmiten haluan vain olla oma itseni ja useimmiten sanon asiat hyvin suoraan ja en välttämättä mieti tarpeeksi mitä suustani päästän).

Tiainen kirjoitti:



Vaikka lempi miten räiskyisi, ei sen voimalla saa taiottua vuorokauteen yhtään lisätuntia. Joillakin on vain oikeasti niin hektinen elämä, ettei ihan tosissaan jaksa tai ehdi moneen päivään tavata ketään.

Aamen. Valitettavasti tämä on tullut koettua, kun kolli on joutunut päivittäin töiden jälkeen tekemään remonttia keskiyöhön asti. Siinä ei varmaan paljoa käy mielessä, että nyt pitäisi jaksaa vielä lähteä käymään kylässä. Harmittaa, ettei ole paljoa ehtinyt näkemään, mutta yleensä iltaisin on sentään tullut soittoa.
Mutta mie oon kyllä tollo. En ois ikinä uskonut olevani mustasukkainen toisen lemmikeille. Tajusin vain, että kun kolli sai entisen parisuhteen yhteiset kissat itselleen ainakin toistaiseksi, niin tajusin ettei sekään voi ihan noin vaan tulla tänne yöksi ja lähteä täältä aamuisin duuniin. Ja mulla ei ole mahdollista yöpyä siellä Armaksen takia. Aikataulut rajoittaa muutenkin näkemistä, niin nyt tuntuu entistä hankalammalta. Ja kun mie oon ihan menetetty tapaus tän hemmon suhteen. Huoh.