Koirat.com

Tuosta ylipääsemisestä. Sekä itse että yks kaveri päädyttiin avautumaan aivan eri tilanteissa olleille entisille, ja vaikka se aiheutti mielipahaa, sekaannusta ja kaikkea, silti huomattiin että kun MYÖNTÄÄ ääneen omat tunteensa, elämä viekin reilusti eteenpäin!

Siis juuri kun vihdoin pystyt myöntämään omat tuntemuksesi, saatat saada raivokkaan tai omituisen vastauksen, josta vihdoin saat selville totuuden. Se vie varmasti eteenpäin suuntaan tai toiseen.

Ite lähetin puoli vuotta kiusanneelle säädölle viestiä ja onneksi tein niin sillä sain kyllä niin karua tekstiä osittain takasin että huh! Onneks en semmoseen päässytkään sekaantumaan sen enempää. Ei ne tunteet tietenkään mihinkään häviä salamana, mutta itse sain jo uutta ajateltavaa () tilalle :)

Ja itse asiassa pystyin vihdoin tunnustamaan että vihaan, kyllä, vihaan sitä miten tämä säätö kohteli minua. Todellakin, en pysty vihaamaan ketään ihmisiä tai mitään, mutta nyt vasta ymmärrän että ei se ole todellakaan reilua toimintaa mitä hän on käyttäytynyt.

Sen sijaan... jotkut miehet jopa tykkää tosi kovaa koirista ja ovat avoimia ja lämminsydämisiä ihmisiä

Mutta katsotaas nyt mitä tässä tapahtuu, en toisaalta haluaisi vielä päästää irtikään tästä mun ja sinkkukaverin "Anne&Ellu"-syndroomasta :D

Moni pinttynyt pelimies saikahtaa tunteista puhumista niin paljon etta kayttaytynee usein juuri tuon edellisen viestin tavalla tai sitten on vastaamatta mitaan kuten kaiketi oma tapaukseni olisi tehnyt jos olisin joskus lahettanyt tunnepohjaista viestia.

Ei silla etta tarkoittaisin torkean kaytoksen olevan oikeutettua vaan jos yhtaan kaytostapoja on pitaisi osata kieltaytya mukavammallakin tavalla, mutta se vaan on usein olennainen osa heidan kaytostaan. Kun ei olla viela valmiita sitoutumaan ja oma tunne-elama on koyhaa.

Pitaskohan mun huolestua siita etta yollisten kadunsiivoajienkin kehut alkavat tassa tilanteessa jo piristaa paivaa... Tietaahan sen etta he flirttailevat ihan kaikille naisille vain saadakseen hupia tyonsa keskelle.

Tai sitten on näitä ihania tapauksia, jotka tykkäävät tunteista puhumisesta yli kaiken. Ja tällä ihanalla tapauksella on vielä koirakin :/

^^Hahaa, pitää kommentoida noihin kadunsiivoojiin. Täällä siis kerran sain vislaukset perääni kun kävelin joittenkin raksamiesten ohi. Aika kornia ja pitihän siitä tavan vuoksi vähän pahastua, mutta kyllähän se vähän piristi vaikka itsestä tuntuikin silloin, ettei näyttänyt mitenkään erikoisen hyvältä.

Mietin myös, että pitäisiköhän huolestua kun minua ei oikein kiinnosta kukaan?! Siis ei voisi vähempää kiinnostaa miehet tai seksi. Olen ihan kadottanut libidoni. Enkä oikeastaan ole tilanteesta kauhean huolissani, mutta en myöskään ajattele, että: "Kyllä ne molemmat alkavat vielä kiinnostaa, usko pois.." koska on ihan sama alkavatko enää kiinnostaa tai löydänkö enää ketään. Ei Vaan Kiinnosta!

Frosty: Veikkaanpa, että ei mene kauaa että eteesi marssii joku sellanen kaveri että et enää aattele noin :)

Itse en KOSKAAN ikinä milloinkaan ole lähtenyt kenenkään matkaan baarista tai ensitapaamisella noin muutenkaan, koska en vain pidä miehiä viehättävinä pelkän ulkoisen olemuksen perusteella. Enkä siksi sinkkunakaan yleensä näe ympärilläni muka ketään kiinnostavia (tai no jotkut saavuttamattomat saattaa olla). Mutta sitten kun huomaan että ne a) katsovat minua vähän omituisen pitkään, b) tulevat juttelemaan ja katsovat tietyllä tavalla, c) alkavat kehua minua, niin johan alkaa juttu luistaa ja tulla tunnetta :D.

En ymmärrä esimerkiksi että miten ystäväni aina päätyy heti sänkyyn tai vähintään suutelemaan miesten kanssa, ehkä hän sitten vastaa myös noihin eleisiin nopeammin ja voimakkaammin. Esimerkiksi meillä oli viime viikolla klassinen hyvästijättö-hetki yhden pojan kanssa lenkin lopuksi minun taloni kohdalla: katsoimme toisiimme yms mutta en vain saanut mitään aikaiseksi. Halaus vain! Itse ajattelen että eka suudelma ois parempi tai ikimuistoisempi mutta toivottavasti mies ei jo menettänyt toivoaan :D..

^Plääh, miehet, plääh..

Minulla oli sellainen juttu kun harrastin yy-suhteita, että minun piti silti olla vähän ihastunut siihen tyyppiin että pystyin harrastamaan seksiä. Elikkä tyypin piti siis miellyttää ulkonäöllään ja jutuillaan, mutta opin aika äkkiä kyllä että ei pare odottaa mitään jatkoa aamulla! Nyt en ole puoleentoista vuoteen ottanut ketään mukaan baarista. En tajua, miten olen joskus uskaltanut tälläistä harrastaa.

Mullakin menee noin etta pitaa se vakipanokin ensin tavata vahintaan parikertaa selvin pain. Toi tahan mennessa ainoa vakipano tuli nahtya kaksi kertaa baaritapaamisen jalkeen niin ettei tehty sen kummempia, ja kolmannella kerralla sitten sankyyn.

Tama ihan siksi, etten periaatteessa halua harrastaa seksia siten etta kumpikaan osapuoli olisi kannissa. Itse en halua olla siksi etta olisi varmaa etta haluan juuri taman tyypin kanssa jotain intiimimpaa eika seuraavana aamuna kaduttaisi selvin pain luotaantyontavan nakoinen mutta mistaan mitaan tietamattomassa kannissa hankittu hoito. Ja sen toisen en halua olevan siksi etta tietaa etta se kehtaa koskea muhun selvin painkin eika ole vain ns. "juonut kauniiksi". Eipa silla, eihan ne miehet kauhean valikoivia selvinpainkaan ole mutta sentaan jonkin verran enemman kuin kaatokannissa ollessaan.

Tosin vaikka olen naihin paiviin asti ollut sita mielta etta ei yhden illan juttuja, niin ihan viimeaikoina on tullut sellainen tunne etta miksei voisi kokeilla. Ei taysin ilman seksiakaan viitsisi hirvean pitkia aikoja olla, jos ei ole pitkaan aikaan ollut niin seurustelukumppania kuin vakipanoakaan, ei edes nain "a-seksuaalina" koska vaikka varsinainen fyysinen halu ei koskaan vaivaakaan niin kylla sita vastakkaisen sukupuolen laheisyytta ja seksin itsensa tuomaa nautintoa kaipaa.

Ja olihan mulla aikanaan se "ei ikina irtosuhteita" -asennekin, kun olin sita mielta etta siina joutuu vain miesten hyvaksikayttamaksi. Mutta oma vakipano vei sitten jalat alta ensisilmayksella ja opetti kantapaan kautta etta se on asenteesta kiinni paatyyko toisen leikkikaluksi: jos itsekin nauttii ja juttu tuo rentoutusta harmaan arjen keskelle, niin ei se mies todellakaan jutussa ainoa hyotyja ole.

Tuli muuten aiemmin tahan ketjuun sanomaani liittyen juuri eilen juteltua yhden kaverin kanssa jolla muutama vakipano pyorinyt tassa yhta aikaa. Olin siis aiemmin luullut hanen olevan yksi hyva esimerkki siita kuinka seksisuhde voi onnistua vuosiakin ilman minkaanlaisia tunteita, mutta nyt han olikin taysin kaarmeissaan siita etta oli loytanyt toisen rakastajansa koneelta viesteja muille naisille. Vahan koomista kylla loukkaantua jos itsellakin on useampia muita samaan aikaan ja yksi niista viela naimisissa oleva mies.

Mutta se tapaus kuitenkin todisti etten taidakaan sittenkaan tuntea henkkohtaisesti ketaan jolla useamman vuoden kestanyt seksisuhde olisi molempien puolelta taysin tunteettomana pysynyt, aina on vahintaan ollut sitten kaipausta tai vastaavaa jos ei varsinaista ihastumista. Uskon kylla edelleen etta se on taysin mahdollista, mutta ilmeisesti hankalammin saavutettavissa kuin olin luullut.

Perjantaina baari-illan jälkeen menin erään miehen luo jatkoille ja yötäkin olin. Ei siinä muuten mitään, mutta loppuillasta (=aamuyöstä) ei paljon muistikuvia ole. Aamulla en kehdannu jäädä juttelemaan. En muistanut siitä tyypistä oikein mitään, en nimeä, enkä oikein ulkonäköäkään. Yritin tuntikaupalla etsiä sitä facebookista, että saisin siitä edes jotain selville. Vaan eipä sitä löytynyt ja seurasi parin päivän karmea morkkis, kun en tiennyt yhtään mitä se ajattelee minusta ja jäikö sille jotain traumoja mun känniörvellyksestä
No, nyt sitten eilen ilmestyi facebookkiin viesti tältä mieheltä, kiitti mukavasta seurasta ja toivoi että näkee mut vielä jossain Sellaisessa tuiskeessa varmaan vielä hyvän vaikutuksen saanut tehtyä

^Onneks kaikki miehet ei tee päätöksiä ensivaikutelman mukaan Nimim. känniääliö.

Nyt pitäis aloitella sinkkuelämää. Pelkkä ajatuskin itkettää. Päätinpä ainakin, etten jää Helsinkiin sitä hienoa sinkkuelämää miettimään, vaan suuntaan luultavasti Tampereelle, koska jostain syystä ei ole intoa maksaa 800e/kk 30 neliöisestä kopista, kun muualta saan kaksion samaan hintaan tai halvemmalla. Jotain tasoa tähän sinkkuelämään edes, kiitos.

^ Huh, mikä vuokra Täällä 60 neliön kaksio 500€ (sähkö ja vesi samassa).
Onnea sinkkuelämään, kyllä se siitä

Tuntuu hassulta myöntää, mutta oli jotenkin helpottavaa kuulla kiivilinnun kuulumisia. Olen miettinyt monta kertaa, että mitenköhän sulla menee. Ja ollut huolissaan kun täällä ei ole sinusta kuulunut. Onkohan mulla elämää... Kiva joka tapauksessa kuulla, että olet vielä voimissasi! Kyllä se siitä vielä, vaikka jätetyksi tuleminen onkin pahinta.

Täältä sen verran kuulumisia että Oulu"heila" sai töitä täältä ja asuu mun luona seuraavat 2 kuukautta.

Joo, no Helsingissä toi 700e yksiöstä on ihan normaalihinta. Ei siellä voi asua, ellei saa kaupungilta asuntoa. Ja todennäköisyys siihen on aika pieni. Viimeksi kun kysyin, ne totesi että oon niin nuori että voin nukkua kavereiden sohvilla. Eli kyllä joku mu kaupunki kutsuu. Ilmeisesti saan stadista jonkun duunin ja majailen isän luona sen aikaa, että oon kerännyt parin kuun palkat (ja ostan auton ja säästän takuuvuokrat), sitten anon vaihtoa Tampereelle ja muutan sinne. Isojen ketjujen ilot.

Sinkkuelämä on muuten syvältä sieltä itsestään. Miksi kukaan haluaa nukkua yksin? Tai katsoa telkkaria yksin? Tai ylipäänsä olla yksin? Ei kiitos, suhde nyt heti mulle. Ihan sama vaikka olisi laastarisuhde, ei tässä välissä haittaa. En haluu olla yksin. Kaksi viikkoa on jo liikaa. Viimeksi kun erosin niin olin yli kaksi vuotta yksin, en haluu siihen enää.

^ Tampere on mukava kaupunki, tervetuloa vain tänne Lisäksi haluan toivottaa sulle paljon voimia ja tsemppejä, minäkin olen usein miettinyt että miten mahdat jaksella

^^ Kiva kuulla susta. Ja Tampereella on mukavaa!

Emmä ainakaan oo koskaan tahtonu olla yksin ja musta on ihana nukkua kun on vieressä lämmin keho. Mutta kun ei se vaan oo itestä ollu kiinni että on yksin

Eikös iso koira ratkaise tuon nukkumisongelman

Mua ärsyttää nyt olla sinkku kun tahtoisin tuon yhden miehen. Otan kaikki keinot käyttöön ja ostin pikkujouluja varten niin vartaloa nuolevan mekon ettei mua voi olla huomaamatta . Mekko ei varmaan mahdu mulle enää joulun jälkeen mutta kerrankos sitä vaan eletään, jätän sen sitten kaappiin "skinny dressiksi". Vähän kyllä pelotttaa, kun pikkujoulut on perjantaina 2.12 kun 3.12 olen ilmoittanut Lokin Helsingin voittajaan . Jos ylipäänsä herään kotoa ja pääsen sängystä ylös niin tärisen varmaan kehässä niin paljon ettei koiran esittämisestä tule yhtään mitään.. Kyllä se koirahulluus tämmöisissä jutuissa punnitaan.

Menen huomenna kampaajalle, palauttamaan ikävöimäni punaisen tukan. Mulla on ollut punainen tukka jostain 15-vuotiaasta asti (luonnostaanhan mulla on semmoinen punapigmenttinen oranssinhiekanvärinen että punainen tuli siksi luonnostaan ja sopii mulle), mutta nyt puolisen vuotta olen yrittänyt kolme kertaa vaalentaa. Vaan ei blondius ole mun juttu enkä tunne oloani jotenkin omaksi itsekseni tässä, joten paluu punaiseen on enemmän kuin odotettu. Koko tukka kuparinpunaiseksi, alle mustia raitoja ja päälle otsatukkaan ja siitä vähän taaksepäinkin päälle heilumaan pinkki "korosteraidan" tyyppinen mikä onkaan oikealta nimeltään. Can't wait! Toivottavasti vaan kampaaja osaa touhuta noiden värien kanssa että se oikeastikin näyttää hyvältä.

Mustakin on kiva kuulla kiivilinnun kuulumisia. Mä muutan juuri länsi-espoossa asumisoikeusasuntoon 58m2 kaksioon ja vastiketta tulee maksettavaksi 680e/kk. Mä kannatan kyllä ehdottomasti asoja vuokrakämppien sijaan, kaikki siis hakemaan asumisoikeusjärjestysnumeroa!

kiivilintu kirjoitti:

Sinkkuelämä on muuten syvältä sieltä itsestään. Miksi kukaan haluaa nukkua yksin? Tai katsoa telkkaria yksin? Tai ylipäänsä olla yksin?

Kyllä minulla on unelma siitä omasta rinssistä ja piparkakkutalosta, mutta juuri nyt haluan olla vapaa - totutella olemaan itseni kanssa, selvitellä mitä elämältäni haluan ja oppia arvostamaan omaa seuraani. Matkalla ollaan.

Itse asiassa ajattelen, ettei minulla ole kenellekään mitään annettavaa parisuhteessa ennen kuin olen oppinut olemaan yksin. En tahdo, että seuraava suhteeni perustuu riippuvuuteen tai yksinäisyydenpelkoon, kuten aiemmin kävi. Sinänsä tuo pelko oli melko surkuhupaisaa, sillä koskaan en ole ollut niin yksinäinen kuin vielä suhteessa ollessani - jolloin siis eniten yksin jäämistä eli eroa pelkäsin. Yksinäisyys on niin suhteellinen käsite; sitä ei minulta kenenkään fyysinen läsnäolo poistanut, kun se oli itsestä lähtöisin.

Eron jälkeen lakkasin pikkuhiljaa olemasta yksin. Nykyään olenkin sitten todella harvoin yksinäinen - mää olen niin mainio tyyppi, että mun kanssa on oikein mukava viettää aikaa yksikseen. Sitten kun näen itseni niin mahtavana tyyppinä, että haluan jakaa sen jonkun muunkin kanssa, olen valmis uuteen suhteeseen.

Mäkin olen eron jälkeen oppinut tosi paljon itsestäni ja muuttunut ja kasvanut hirmuisesti (ainakin omasta mielestäni ). Olen sosiaalisempi, avoimempi, tosi paljon itsevarmempi ja arvostan itseäni huomattavasti enemmän. Tuntuu kuin olisi tullut jonkun parisuhteen harmaan usvan takaa ja osaisi taas nähdä mitä muuta maailmalla on tarjota. Vaikka meidänkin suhde oli päällisin puolin ihan hyvä mutta nyt huomaa mitä kaikkea menetti tuona aikana omien valintojen seurauksena.

Mutta kyllä siihen aikaa meni ja vaati itse asiassa paikkakunnan vaihdonkin, treellä jotenkin jumitin vanhoissa kuvioissa mutta espooseen muuton jälkeen on elämä muuttunut muutenkin niin paljon että nyt tuntuu taas tosi hyvältä olla yksinäni. Olen löytänyt taas musiikin, kaverit, harrastukset, suvun.. Enkä ole pelkästään jumittuneena siihen yhteen ja ainoaan ihmiseen ja suhteeseen. Olen samaa mieltä siitä, että ensin täytyy osata elää ja olla sinut itsensä kanssa ennen kuin voi sitoutua parisuhteeseen. Muuten on riski että suhde perustuu liikaa riippuvuudelle ja sen sijaan että 1+1 = 3 käykin niin että 1+1 = 1,5.

Toivon kyllä myös, että uuden suhteen alkaessa tulen olemaan itsenäisempi ja lähden koko suhteeseen ihan eri lähtökohdista kuin edelliseen. Ettei käy kuten viimeksi. Petollinen tuo ihastuminen/rakastuminen kun menee niin selkeästi kaiken muun edelle. Mutta kyllä mä silti parisuhteen joskus haluan kun oikea ihminen sattuu kohdalle. Niin ja pieni romanttinen vipinä kyllä piristää päivää ehdottomasti vaikka ei siitä mitään syntyisikään.

Tästä nyt tuli tämmöinen oodi sinkkuudelle ja eroamiselle mutta tätä mieltä mä nyt vaan tällä hetkellä olen ja elämä hymyilee

Tiaisen teksti oli kuin omalta näppikseltä!

Mua pelottaa. Tyyppi on ollut täällä yhden yön, ja nyt jo tuntuu että en ole valmis tähän. Juuri siksi kun olisin halunnut olla ensin yksin ja vapaa ja sitten vasta ehkä sitoutua taas. Rakastuneena sitä vaan luulee haluavansa jotain, kun haluaakin oikeasti jotain muuta. Voiko olla ristiriitaisempaa? Välillä tuntuu että tykkään siitä ihan hulluna ja oli maailman paras asia, että se tuli tänne töihin. Sitten kun mun keittämä kahvi onkin pahaa ja lavuaarissa on partakarvoja, niin meinaa itku tulla. No, ehkä tää on vaan alkujännitystä, pitää vähän totutella tässä. Iloksihan tämä varmaan kuitenkin muuttuu, ja jos ei muutu vaan tulee katastrofi niin se on sitten sen ajan murhe.

Mä oon tajunnut taas lähiaikojen tapahtumien jälkeen, että oon etsinyt ja löytänyt aina ihan vääriä miehiä. Mä ansaitsen parempaa. Jatkossa mä en ole valmis tekemään kompromisseja itselleni tärkeissä asioissa. Mulla on ollut sellanen ihmeellinen kelpaamattomuuden tunne, ja oon vakuutellut itselleni, että kukaan ei huoli mua kuin s-suhteisiin ja saan olla niistäkin kiitollinen. Ja tää ajatuskulku on ainoastaan ruokkinut mun kelpaamattomuuden tunnetta. Oon yrittänyt muuttua muiden mieliksi, ja yrittänyt saada ihmiset tykkäämään musta keinolla millä hyvänsä, tekemällä ihan mitä vaan. Ottanut syyt niskoilleni ja syyllistänyt itseänikin ihan kaikesta, vaikkei edes kuuluisi. Vaan ei muutu sammakot prinsseiksi vaikka miten puhki pussaisi, ei riitä yksipuolinen tykkääminen parisuhteen perustaksi.

Nyt ymmärsin, että oikeasti ne on ne miehet, jotka ei ole minun arvoisia eikä toisinpäin! Mähän olen älykäs ihminen ja ihan nättikin kun silmä tottuu. Mut voi viedä lähes seuraan kuin seuraan, niin osaan käyttäytyä ja selviän sosiaalisissa tilanteissa. Lisäksi mulla on ura aluillaan, opiskelut lopuillaan ja mä olen itse omalla työlläni ja ominaisuuksillani ansainnut ja saavuttanut kaiken mitä mulla tässä vaiheessa on, vaikkei se vielä paljoa olekaan. Mä osaan keskustella asioista, perustella ja ajatella laajemmin. Mä olen sanavalmis ja ihan vitsikäskin. Mä osaan olla temperamenttinen, enkä tästä lähin vaan "anna olla" ja pysy hiljaa, että mä kelpaisin. Ja mä haluan, että mun tuleva unelmien poikaystävä on sellainen myös. Nyt ymmärrän, että oikea rakkaus perustuu molemminpuoliselle arvostukselle ja kunnioitukselle, ja oma hyvä olo kumpuaa toisen hyvästä olosta. Enää en suostu olemaan kellekään pelastusrengas tai heittosäkki tai viimeinen vaihtoehto. En suostu luopumaan omasta hyvästä olostani toisen hyvän olon takia, ei sen pidä mennä niin. En aio roikkua enää niissä miehissä, jotka tarvitsee mua vain noustakseen itse ylemmäs.

Ennen kuin kukaan mua rakastaa tai arvostaa, mun täytyy tehdä se itse.