Koirat.com

Mullakin on kiva olla.

Mietin just sitä, että mihin mä miestä oikeestaan tarvin, kun nukun koirankin kanssa lusikassa.. Joo, olen näitä äklöpöklöjä jotka ottaa koiran sänkyyn.

^oh that lucky dog ;D

Janna nahda miten nakemykset tosiaan eroaa, itse olen tottunut katselemaan tv:ta yksin ja musta se on oikeasti ihan hauskaa puuhaa taysin ilman seuraakin sillon jos ei ole menoa ja arki-iltaisin mulla niita harvemmin on. Tosin yleensa katsellessani telkkua yksin ostan jonkun leffan 1-5 eurolla halpisleffamyymaloista, eli yleensa tv:sta tulee niin epakiinnostavaa ohjelmaa etta itse valittu leffa viihdyttaa monin verroin enemman.

Mutta varmaan olen tottunut yksinaisiin leffailtoihin juuri siksi etta aiemmin koko elama sinkkuna elettyna ei edes tiennyt muusta, se vakipanokaan ei jaanyt edes kertaakaan seuraan yon yli vaan lahti jo puolen tunnin tai tunnin paasta saapumisestaan, eika eksan kanssakaan 11-13 tunnin kiireisten tyopaivien takia katseltu kuin muutamaan otteeseen vaikka han jo sentaan nukkui yotkin vierella.

Ja niista kiireisista tyopaivista muistuikin mieleen, etta nyt huomattuani miten se lyhyt viikon valein pidetty tapailu tuossa kuukausi pari sitten kariutui auttamatta, alan kallistua enemman niiden muiden aiempiin kommentteihin siita etta kerran viikossa nakeminen ei kannata koska aikaa pitaisi jostain kuitenkin loytya.

Ja sen eksa todisti aika hyvin, koska kiireisista tyoajoistaan huolimatta nahtiin ne 3 ekaa kuukautta joka toinen tai joka kolmas paiva, mutta piti vaan jarkata niin etta nahtiin joskus keskiyon aikoihin niin etta han tuli suoraan tyopaikaltaan kampilleni ja seuraavana aamuna myos lahti suoraan sielta toihin. Jos oltaisiin nahty paivasaikaan niin se olisi ollut juurikin sitten vain se kerta viikkoon, herran ainoana vapaapaivana.

Kun sitten miettii sen parin viikon kerta viikkoon -deittikumppanini tilannetta verrattuna eksan vastaavaan, niin hanella oli paljon lyhyemmat tyopaivat jotka loppuivat siina 19.00 paikkeilla, eli olisi luullut pikemminkin etta hanen kanssaan olisi ollut potentiaalia nahda sen 2-3 paivan valein.

Onpas täällä miettiliäs marraskuu!

Mietin kans tässä samaa kuin joku aiemmin kirjoittanut, että olenko nyt jo kasassa itseni suhteen ja löytänyt tavallaan sen minuuteni uudestaan, että olisin valmis uuteen suhteeseen. Yli puoli vuotta on kuitenkin jo mennyt yksin asuessa.

Pelkään kovasti sitä, että jos tästä nyt suhde alkaa, niin palaan taas siihen vanhaan rooliin liian helposti ja unohdan itseni ja haaveeni ja kaiken ihanan mitä tässä maailmassa on.
Ärsyttää ne tyypit jotka lopettaa kaiken elämän seurustelun myötä koska "tänään minun pitää laittaa Miehelle ruokaa", "emme ole pitkään aikaan ehtineet olla yhessä", "mies haluaa kansainväliselle uralle..." jne jne..

Lisäksi toinen paha pelko on, että muuten melko lailla mukava ja rakastava ja hellä, niin pakkohan sen on olla jotenki viallinen sänkyhommiin sitte :D

Mut siis pakko mun kai on hehkuttaa että eilen yöllä istuimme vierekkäin sohvalla ekaa kertaa ja katselimme silmiin ja silittelimme ja vähän pussattiinkin ihan kiltisti.. Tää on ihan uskomatonta.. En osaa yhtään ottaa tämmöstä hempeilyä vastaan enää! Mut en kyl todellakaan pistä pahakseni..

Mää sitten menin eilen ja kyselin vähän miehekkeen tuumailusta mua kohtaan. Tai siis siitä, että voiko se kuvitella että joskus tulevaisuudessa haluis mun kanssa seurustella. Vitsi ku toi on semmonen pohdiskelija, ei sille mikään asia ole yksinkertasta. Taisin välillä sen jutuista tipahtaa kärryiltäkin, ku minä taas oon enemmän tyyppiä "minä tykkään susta ihan kamalasti ja mulla on sun kans hyvä olla, ei mun tartte muuta tietää". No, koska en ihan tarkalleen ymmärtäny sen ajatuksia, niin nyt oon vähän pöllämystyny. Olin muutenki ihan nukahtamispisteessä (joo, tosi hyvä aika semmonen ottaa esille tuommosia asioita... ). Mutta. Se tykkää musta (kyllähän mää sen tiesinki), mutta haluaa vaan edetä hitaasti ja varmasti. Ja nykysen työtavan pitää muuttua ennen ku pystyy antaan itestään tarpeeksi seurusteluun. Mutta ei hän kuitenkaan halua mun kanssa olla ihan tyhjänkään takia, että kaikessa tekemisessä hällä on aina joku tavote. Tuossa niinku lyhennettynä.

Koitin sanoa, että en minä tarkottanukkaan että seurustella pitäis jo nyt (vaikka joo, ehkä tahtoisinki), mutta että kunhan tiedän, että tässä kokoajan mennään eteenpäin. Ja sanoin kyllä, että kun tässä se 3kymppiä uhkaavan lähellä on ja perhettä kovasti haluisin, niin kyllä seki jossai takaraivossa tuntuu. Mutta että en minäkään silti hoppuilla taho. Koitin painottaa, että mun vaan tarttee tietää, että eteenpäin mennään eikä tää nyt vaan oo hälle mitään hengailua joka sitten ei miksikään vakavammaksi voi etes muuttua. Mutta näin käsittääkseni ei kuitenkaan ole. Ja sanoin kyllä että ymmärrän että meidän lähtökohdat parisuhteeseen on ihan erit. Minä en ole koskaan etes seurustellu ja vaikka oonki pettyny miehiin monesti, en silti ole kokenu mitään ihan maatakaatavaa. Hän taas on ollu naimisissakin ja kokenu tosi pahan eron (tai pahat ne syyt mitkä eroon on johtanu). Mutta sitä kyllä vähän purnasin, että kun hän sano että sillonki meni tosi pitkä aika että aikoinaan tuon ihmisen kanssa meni seurusteluksi, niin että on se mun mielestä kyllä vähän eri jos tyyliin 16-20 vuotiaana tutustuu ja hitaammin edetäänki, entä kun tää 30 vuotta on kummallaki pian mittarissa. Oliko tää nyt ihan sekava selitys meidän keskustelusta?

Nyt on silti vähän sekava fiilis, vaikka eihän mikään ole muuttunu. Mutta ehkä hiukan itse tipahdin alaspäin, että ei asiat olekaan niin pitkällä kuin kuvittelin ja toivoin. Ei mua oikeestikkaan haittaa, että ei seurustella vaikka ollaanki tapailtu tässä jo kolme kuukautta. Eikä jos jonki aikaa menee vielä eteenpäin näin. Ihan sama niille statuksille on. Mutta, jos nyt puol vuotta alkaa lähenee eikä vieläkään saa sanoa seurustelevansa, niin kyllä se jo kirpasee silleen, että pitää miettiä asiat uusiksi. En kuitenkaan halua pilata hyvää ja lupaavaa juttua hätäilemällä. Ei mulla oo koskaan ollu kenenkään kanssa näin hyvä olla.

Mä taidan tykätä vähän vanhemmista miehistä
Itse olen 21, lapsen isä on 30 (kohta 31) ja viime viikonlopun tuttavuus muistaakseni 32v
En jotenkin osaa ajatella mitään vakavampaa itseni ikäisten "poikien" kanssa.

^^Anna aikaa suhteen kypsyä :)

Jos miehellä siis on takana ero yms. niin hän varmasti haluaa ottaa hieman rennommin tälläkertaa, eikä paineistaa viemällä suhdetta liian nopeasti eteenpäin.
Mitä eroa loppujen lopuksi on sanoa että tapaillaan tai seurustellaan? Varsinkin kun kuulostaa, että teillä menee melkoisen hyvin?

Voihan sitä seurustellakkin maltillisesti, eli ei paineita muuttaa yhteen tai sen kummemmin miettiä asiaa eteenpäin. Seurustelu nimitys nyt ainakin antaisi varmuuden, ettei tapaile muita samaan aikaan ja katsottaisiin yhessä mihin suuntaan lähdettäisiin.

Minä piän peukkuja teille! Älä analysoi liikaa :)

Karvakamulle myös minä kehoittaisin samaa kuin Ellikeksi.

Miehellä on takanaan suhde, jolla on ollut ehkä kaunis nimike; parisuhde, avoliitto, avioliitto. Mutta siihen mieltyy nyt niin moni ikävä ja pskamainen asia, että miehellä voi olla vähän hakusessa halu ´ryhtyä ruppeemaan` samanlaisen nimikkeen alla kulkevaan juttuun.

Mutta ennen pitkää hän kyllä huomaa kiintymyksensä sinuun ja suhteenne sujuvuuden, jos niikseen tulee. Ajan myötä, tunteiden & suhteen kypsyessä mies lienee valmiimpi hoksaamaan, että parisuhteita on erilaisia ja että teidän juttua voi ja haluaakin kutsua parisuhteeksi ilman, että sitä rasittaa mielikuvat pahoista suhdepeikoista.

Minäkin pidän peukkuja teille!

Joo jos takana joku avioliitto niin ei siinä välttist heti halua rynnätä seurustelusuhteeseen vaikka tyyppi tykkäiskin susta tosi paljon..Se on ihan hyvä edetä tolleen suht hitaasti ,ainakin mun mielestä. Nauttikaa toistenne seurasta kun näette ja niin edespäin kyl se siitä etenee omalla painollaan! Ja siis 3kuukautta olette vasta tapaillut vai.Sehän on aika lyhyt aika kuiteskin..........

Juu, kuten sanottu, en minäkään taho hoppuilla. Kuitenkin puhuin kokoajan, että voiko kuvitella tulevaisuudessa seurustelevansa mun kanssa. Kyllähän tässä on kovasti koittanu ottaa huomioon sen avioeron vaikka siitä onki jo ihan hyvin aikaa. Ja koittanu ymmärtää, että ehkä sillä on jotai epäilyksiä parisuhteisiin sen takia (en nyt tahdo eritellä asioita, mutta ainakin sen eron pääaiheuttajan tietää varmasti ettei mun kanssa tapahtuis). Ja aikaa oon antanu mm. etten ole kyselly millon mua esiteltäis jollekki perheenjäsenelle tms, mikä mulle ois tärkeetä ja tahtoisin nähä mistä J on kotosin yms. Lisäksi jotenki ois kivempi ku vois puhua vähän virallisemmin "meistä" ja esitellä kavereillekki yms. Ku niin kovasti tahtoisin ,että mun kaverit (kaks, kolme tärkeintä) näkis J:n, ois kiva esitellä ne toisilleen.

Niin, ja tiiän että monelle tuo on "vain kolme kuukautta", mutta mulle se on tosi iso juttu kun kuten sanottu, en ole koskaan seurustellu aikuisiällä. Sitä vaan jäin miettimään, että kun se sano, ettei tähän työtilanteeseen pysty aatteleen seurustelua, niin mitenhän se meinaa, että tuo työtilanne sitten muuttuu? Minä en ainakaan tiiä. Että jos se tuosta on oikeesti kiinni, niin siinä voi mennä vuosia ja jos sen suunnitelmat 2-5 vuoden päähän toteutuu, niin työtahti tulee vaan lisääntyyn.

^ Mä ymmärän kyllä tosi hyvin että tossa vaiheessa haluais jo jotain vastausta saada että onko homma etenemässä mihinkään. Jos itse haluaa parisuhteen, joka pidemmällä tähtäimellä toivottavasti johtaisi perheen perustamiseen, haluaa varmasti saada pikkusen vihiä näkeekö toinenkin jossain tulevaisuudessa sellaisia mahdollisuuksia, vai onko tapailu hänelle vaan jotain epämääräistä, noh, tapailua, joka ei välttämättä johda mihinkään. 3kk on kyllä vielä lyhyt aika, että jos mies ei ole ihan vielä päässyt juoneen kiinni, ei varmasti kannata hätäillä.

Mutta miten se, että virallistaisitte suhteenne seurusteluks, vaikuttaisi siihen miten paljon se "vie aikaa" ? Oon ymmärtänyt että näätte niin paljon kun töiltä ja muilta menoilta ehditte, eikös se samalla lailla jatkuisi, vaikka olisitte virallisesti pari?

Tuo joskus tulevaisuudessa on kyllä ristiriitainen ja tosi vaikea kysymys monesti. Eksän kanssa puhuttiin aina että joskus tulevaisuudessa naimisiin ja lapsia ja alussa eksä itse heitti ilmoille että viiden vuoden päästä ehkä. Sitten kului 3,5v ja eksää alkoi ahdistaa, vaikka en mitenkään painostanut, kunhan halusin tietää että mihin ollaan menossa, se fakta että tahdoin JOSSAIN VAIHEESSA lapsia ja naimisiin ja sitten tuli toiselle pakokauhu ja hinku villiin sinkkuelämään.

That's how the cookie crumbles..

Mutta ei tuollaisen puhumisen pitäisi enää tämän ikäisenä olla mikään ahdistuskysymys vaan asia mikä pitää oikeasti selvittää. Jos ei tulevaisuuden haaveet natsaa niin mitä siinä sitten aikaa niin sanotusti tuhlaamaan. Itselläni jos mies ei kestä tuollaista vakavaa keskustelua niin sitten menkööt menojaan, kai sen itse kukin ymmärtää ettei ole mitään järkeä jatkaa jos ei haaveet ja unelmat ole saman suuntaiset.

Tosi vaikea tietysti sanoa kuinka kauan itse olisin oikeasti tuossa tilanteessa olisin valmis ns. katselemaan tilanteen kehittymistä. Siinä saa tunteet ja järki käydä suurta kaksinkamppailua.

En ole koskaan ymmärtänyt miten työ voi mennä noin paljon jonkun tärkeän ja potentiaalisen parisuhteen yli. Onhan se tietty, jos tuntuu pahalta, ettei voi välttämättä antaa niin paljoa suhteelle aikaa mitä haluaisi, mutta jos kummatkin on jutussa mukana, niin kyllä ne PIENET ja LYHYET hetketkin merkkaavat huomattavasti.

(Itselläni oli yli vuoden mittainen jahkaileva etäjuttu tuhansien kilometrien päässä asuvan miekkosen kanssa, joka tosiaan oli liiankin itseriittoisa ja päätti minunkin puolestani miten minun olisi parempi elää, vaikka olisin ollutkin valmis jatkamaan samalla tavalla nähden ehkä vain kaksi kertaa vuodessa... juteltiin kuitenkin melkein päivittäin netin välityksellä. Eniten juuri ärsytti kommentti "jos jonkun kanssa olisin valmis seurustelemaan niin se olisi sinun kanssasi, mutta koska en usko tekeväni ketään koskaan onnelliseksi hänen arvoisellaan tavalla niin..." sorry, ei liity tähän, mut pulpahti mieleen :D)

(muoks. kyseinen tyyppi edelleenkin jaksaa heittää hieman mustasukkaista kommenttia ja kyselee, että olenko raskaana ja niin edelleen, vaikka koitin hänellekkin kertoa, että sellaista en parisuhteelta odota, mikä oli vähänniinkuin hänenkin toiveensa tulevaisuudelta. Omapahan on häpeänsä kun koittaa päättää toisenpuolesta mikä olisi parasta... Nyt on sentään paljon parempi mies löytynyt rinnalle jonka kanssa kulttuurillisestikin enemmän samalla aaltopituudella :)

^^^ Niin, tuota just minäki ihmetteleen jäin! Että miten meidän näkemiset muuttuis, jos tää muuttuis seurustelu-statukseen? En minä ainakaan ois vaatimassa yhtään tän kummempaa. Olo ois vaan varmempi. Mutta, kyllä mulle riittää nyt (ainaki jonku aikaa) kuitenki se, että se tykkää musta ja tahtoo olla mun kanssa. Ja siis kokoajanhan se puhuu kuitenki esim. että mitä talvella tehään tai näin, eli ajattelee pitemmällä tähtäimellä. Kun joillekki ollu kauhee ajatus etes suunnitella seuraavaa viikonloppua...

Apua, eihän tässä muokkauskohdassa saa näkyviin edellisiä viestejä! Mitähän mun pitikään kommentoida... Ah, ellikeksille sitä, että miekkonen on provisiopalkatussa työssä, joten siksi se vie niin mahottomasti aikaa, jos haluaa tienestiä saaha. Ja on keväällä kouluttautunu tähän työhön ja muuttanu nyt syksyllä uuteen kaupunkiin ja alottanu uudessa työpaikassa. Kaikki tuo yhdistettynä on aikamoinen stressi, paljon edelleen opettelua ja kuitenkin tulosta pitää saaha koko ajan.

Ehkä se "seurustelu" on vaan sanana niin iso mörkö joillekin? Silloin vois olla parempi sopia vähän käytännönläheisemmin missä pisteessä suhde on nyt. Esim sopii että ei tapailla muita ihmisiä
Oikeestaan se on mun määritelmä seurustelulle, joka ei ole supervakavaa (eli ei vielä mitään yhteenmuuttopuheita tai häälehtien selailua todellakaan), että ei tapailla toisia tyyppejä.
Jossain vaiheessa kun on tapailtu ekskluusiivisti (what, mikä tää sana ois suomeksi? Aivot on solmussa..) niin vois vaikka kysyä että saako jo kavereille esitellä toisen sanalla "poikaystävä", eikä "kaveri" tms.
Eli sellasia käytännöllisiä juttuja. Niistähän ne miehet muutenkin tuntuu enemmän tykkäävän..

Jotkut saattaa ajatella että jos nyt "seurustellaan" niin se on jotenkin tavoitteellista. Eli että seuraava askel on tosiaan se yhteenmuutto ja sitten muksuja ja ties mitä.. Porttiteoria!

^^Edelleen toivon parasta, että teille kehkeytyisi jotakin ja teille jää antoisia hetkiä rakentaa suhdetta vakavammalle pohjalle. :) Kyllähän sitä on hyvä olla kunnianhimoa ja tehdä tulosta töissäkin, mutta ei se silti ole koko elämä - loppupeleissä; niinkuin hokema kuuluu :)

^tuota juuri tarkoitin: nyt seurustellaan eli kihlat huomenna, vihkimiset vuoden päästä, talo rakenteille ja lapset alulle... ;) Auts! :D Parisuhde on aina kahdenkeskinen omanlainen sopimus, joka voi olla minkänäköinen vain, kunhan kummatkin on siihen tyytyväisiä.

Noh, tämmööttisiä pohdintoja tällä kertaa Hahaa, ja meidän "suhteessa" (miksi tätä nyt kutsuiskaan) minä oon se putkiaivo ja mies semmonen joka puhuu helposti tunteista ja analysoi ja pohtii. Mulle kaikki on paljon yksinkertasempaa. Ja vissiin tuo ei säikähtäny mun eilisistä kyselyistäkään kun just tuli viestiä että vois nähellä tänään (oho, jo kolmatta päivää peräkkäin!).

Ja weeblille on muuten pakko ihmetellä, että enpä ois uskonu, että sun lapsen isä on jo 30-vuotias, niin lapsellisesti hän käyttäytyy kaikkine kiristämiseen yms.

^ Toivotaan tosiaan, että tuo teidän juttu tuosta vakiintuu molempia tyydyttävälle tasolle. Kannattaa vain tosiaan suhtautua pienellä varauksella noihin puheisiin työtilanteen helpottamisesta ja sitä kautta suhteen etenemisestä. Kiinteistövälitys on (tuttavapiirissä nähtyä ja kuultua) kuulemma sellainen, että niitten töitten kanssa on naimisissa aina. Aina pitää olla tavoitettavissa, aina viikonloput töissä ja vähintään toimistolla päivystämässä arkisinkin. Eli jos olet itte hakemassa jo sitä ihmistä, kenen kanssa haluat vakiintua ja perheen perustaa, kannattaa miettiä, haluatko tuollaista työtahtia vielä seuraavan kymmenenkin vuoden päästä? Vaikka nyt tuntuiskin, ettei se harvakseltaan näkeminen haittaa, haittaako tosiaan myöhemmin? Ja ehkä sellainenkin kysymys kannattaisi jossain vaiheessa heittää, että mitäs jos hänellä ei työt helpotakkaan, milloin sitten "etenette" suhteessa? Mikä on se "takaraja" kauanko olet valmis odottamaan muutoksia?

Empäs enempää avioituneena ihmisenä tuppaudu tänne sinkkupuolelle, oli vaan pakko kommentoida tuota työn merkitystä parisuhteessa.

^ Niin, no ehkä mulle tämmönen on vaan sillai normia, että meillä kun kotona ei ole isää koskaan oikeen näkyny. Joko oli aina töissä tai kotona ollessa istu toimistolla. Nyt ku minä oon työttömänä, niin ollaan nähty päivällä päiväkahvien merkeissä ja semmosta, että kyllä sitä yhteistä aikaa on nyt taas löytyny paremmin. Mutta kuten tuossa aiemmin jo kirjotin, että jos hänen työsuunnitelmat toteutuu, niin työmäärä lisääntyy jonku vuoden päästä. Mutta sitten kyllä taas joulukuu tulee oleen hiljanen, joten eiköhän tää loppuvuosi tuu kertoon aika paljon meidän suhteesta Ja se pitää vielä lisätä, että kyllähän se tällä hetkellä tyydyttää kumpaaki. Minähän vaan ihan himpunverran purnaan siitä, että ois kiva ku vois sanoo seurustelevansa, ekaa kertaa eläissään! Mutta ite suhteessa ei ole mitään valitettavaa.

Karvakamu kirjoitti:


Ja weeblille on muuten pakko ihmetellä, että enpä ois uskonu, että sun lapsen isä on jo 30-vuotias, niin lapsellisesti hän käyttäytyy kaikkine kiristämiseen yms.

Samaa olen ihmetellyt monesti hänelle itsellenkin.

Mutta eikös miehet aikuistu hitaammin kuin naiset?