Koirat.com

^Mä olen kyllä niiiiiin iloinen sinun puolesta!

^^onhan se ehkä vähän niin tai ainakin omalla kohdalla kyllä et aikuistuminen kesti aika kauan... mut kyllä mie sillee suunillee omanikäiseni naisen haluisin kohtpuolii löytää, jotenkin tuntuu että on ihan eri planeetalta kotoisin kun joittenkin 20v likkojen kans juttelee

^ Saako udella, paljonko sulla itellä sitten on ikää? Että mimmosesta ikäerosta nyt puhut...

kolmissakymmenissä mennään että sellanen 10v rupee olee jo ainakin meikäläiselle liikaa... yksilöitähän me kaikki ollaa ja sillee jaadi jaadi...

Juu, onhan se elämäntilanne/kokemus jo ihan eri 3kymppisellä kuin kymmenen vuotta nuoremmalla. Ehkä tietää enemmän, mitä tahtoo. En jaksa alkaa selittään, että poikkeuksiakin löytyy ja jokainen kehittyy toki omaan tahtiinsa Kyllä musta ois hassua alkaa oleen jonku melkeen 4kymppisen kanssa, ai kauhia.

Musta taas tuntuisi vähintäänkin oudolta seurustella ikäisteni poikien kanssa. No, kerran seurustelin 2 vuotta itseäni nuoremman kanssa, mutta se olikin yläasteella
Yleensä miehet joihin tutustun, ovat lähemmäs 3-kymppisiä, en sitten tiedä pitääkö ne mua ihan pentuna, eivät ainakaan kukaan oo päin naamaa kehdannut sanoa.
Yksi syy miksi pidän vanhemmista, on juuri se ajatusmaailma, 30v miehet ei ehkä niin säikähdä jos naisella on lapsi (ja siitä johtuen raskausarpia ym) kuin nuoremmat (ja ehkä pinnallisemmatkin) miehet/pojat.
Ei tietenkään voi yleistää, mutta näin omasta kokemuksista päätellen.

^ Tuossa ylempänä mainittinki elämänkokemuksen eron. Eli sulla sitä elämänkokemusta on lapsen myötä ehkä tullu toisella tavalla kuin sun ikäsillä miehillä. Vaikka voihan jotku olla nuorempanakin tottuneita lapsiin niin, etteivät lapsia vierasta.

Minusta taas ikä ei ole mikään mittari henkilön kokemuksille, elämäntilanteelle, toiveille tai tulevaisuudensuunnitelmille.

Ei minustakaan ikä ole mittari elämänkokemuksille, justhan mm. Weeblistä totesin, että nuoreksi on ehtinyt kokea jo äitiyden tuoman vastuun, kun taas joku nelikymppinen ei välttämättä ole koskaan kokenut mitään kasvattavaa ja voi olla hyvinkin "teini".

Niin. Melko harvassa tuntuu olevan ne parikymppiset jotka haluaa asettua aloilleen ja viettää rauhallista perhe-elämää.
Itselläni nyt on ollut sen verran railakas "nuoruus" (nuorihan oon vieläkin) että ei sitä "vapautta" enää osaa samalla tavalla kaivata. Eikä se nuoruus ole pilalla vaikka lapsen nuorena saa (toki sitten jos haluaa joka viikonloppu lähteä baareilemaan). Mulle käy paremmin kuin hyvin tällainen elämä

muoks. sen verran vielä piti lisätä että ennen katsoin miehissä vaan ulkonäköä, nyt on oppinut arvostamaan enemmän ajatusmaailmaa, luonnetta ja "sisäistä kauneutta". Kuulostaapa kliseeltä, mutta niin se vaan on

Mä tuun itse paremmin juttuun itseäni vanhempien kanssa (itselle on ikää kertynyt 21 vuotta). Monet parhaista kavereista on reilusti yli kolmenkympin ja näillä henkilöillä on lapsiakin jo, jotka on lähempänä mun ikää, hehe. Toisaalta oon itse aikuistunut tosi nopeasti, koska aloitin työnteon yläasteella ja muutin 17-vuotiaana pois kotoa ja olin silloin tilanteessa, jossa tuntuu että monet mun tutuista on nyt yli parikymppisinä. Melkeinpä kaikki mun oman ikäiset tutut haluaa mennä ja bilettää ja matkustaa ja asua keskustassa ja hyi lapsia ja avioliittoa (kihlat on jees, voi näyttää muille että suhde on vakava). Ja mä taas haluisin ostaa oman asunnon, mennä naimisiin, saada lapsia ja vakiintua eikä mua saa kirveelläkään juhlimaan. Sen takia yleistän, että haluan itseäni vanhemman kanssa seurustella, koska monet (älä lue: kaikki) mun ikäisistä on edelleen tossa menovaiheessa, koska ovat vasta muuttaneet iskän ja äidin kotoa omaan asuntoon ja elävät sitä, mitä mä elin teininä.

Tulis nyt työpaikka Tampereelta. Haluun asunnon ja päästä laittamaan omaa elämää uuteen uskoon. Ei pääse jotenkin käsittelemään asioita, kun istuu iskän sohvalla. Tai pääsee, muttei samalla tasolla. Exältä tulee päivittäin viestiä, kuinka oon hänen tavaroitaan varastellut ja sitten taas itkua kun ilman mua ei voi elää ja tänään huomasin, ettei sydän enää hypännyt samalla lailla kun tuli itkuviestiä sieltä. Vaikka tunti sen jälkeen itkin piilossa saunassa kun iski ikävä takaisin siihen elämään, mitä luulin eläväni pari vuotta.

Itse olen aina viihtynyt itseäni vanhempien miesten seurassa. Joskus nuorempana tuli seurusteltua melkein omanikäisten (muutaman vuoden vanhemman) kanssa ja tuntui, ettei ole yhtään samalla aaltopituudella. Nyt exä sekä sitä edeltävät säädöt oli oikeastaan kaikki mua 7v vanhempia ja tää nykyinen kesäkolli (jatkoajalla ) on 8 vuotta mua vanhempi. Mulle ikä on kuitenkin sen verran mitätön juttu, että harvoin edes muista omaa ikääni. Se ei vaan ole olennainen asia mulle

Murrr. Nyt on pakko kitistä vähän. Joskus tulee kyllä hetkiä, kun miettii, kuinka paljon iisimpää olisi ilman koiraa. Armas on mulle maailman tärkein asia, mutta joskus olisi vain ihanaa, kun voisi olla miettimättä, moneltako pitää olla kotona jne. Eilen olin illan kollilla ja nukahdettiin kainalokkain noin 1,5 tunniksi, kunnes heräsin ja tajusin, että pakko lähteä jo kotiin Armasta ulkoiluttamaan ja seuraksi. Kyllä hajotti lähteä zombieväsyneenä kulkemaan muutamalla julkisella kotiin, kun mieli olisi tehnyt vain vetää peittoa enemmän korville ja jatkaa unia.

^ Täällä ainaki ymmärretään tuo kitinä! Joskus oli puhetta kaverin kanssa asiasta ja sanoin, että ku aina miesten kanssa (sillon en siis vielä tapaillu tätä nykystä) pitää nähä mun luona, tai ainaki yökylät olla mun luona. Kaveri sitten motkotti, että en voi vaatia toista aina tulemaan mun luo. Mutta eipä itellä ole mahdollisuutta mennä toisen luo töitten jälkeen tai varsinkaan yöksi pois Pepin luota. Nykysen kanssahan sitä ongelmaa ei (vielä) ole, koska sillä on kyllä oma asunto, mutta siellä ei ole ku patja missä nukkua, ei yhtään mitään muuta tavaraa. Joten mitäpä me siellä tehtäis ku mun luona on kaikki ylellisyydet. Vaikka musta ois kiva toisaalta olla välillä toisenki luona, mutta nyt mennään näin.

J:hän ei ole mitenkään koiraihminen ja vähän aikaa sitten käytiin aika kiivas keskustelu siitä, että minä tahon että koirat asuu sisällä ihmisten kanssa. Kun J taas rakentais Pepille (tai sille koiralle kuka kuulemma mulla sitten on kun asutaan omakotitalossa) oman piha-asunnon, siis aidatun ja lämmitetyn paikan. Mutta en eläissään suostuis semmoseen. No, nythän mää oon höpissy kovasti toisesta koirasta. Ja (iso ehkä) semmonen saattaa tallustella taloon jo parin viikon päästä. Niin oon sille höpissy aiemmin siitä koirasta, sitten kyselin, että juokseeko se mua karkuun jos mulle tulee toinen koira. Ei vastausta. Kysyin uudelleen. Hymähdys. Sitten tuossa joku aika sitten näytin pentujen kuvia, että tuommosia ne on mitä oon menossa kattoon. Ensimmäinen toteamus oli, että "nehän näyttää ihan eriltä". Tarkotti siis että näyttävät ihan eriltä ku Peppi, mikä joo hyvin mahollista kun ihan eri rodusta kyse Pentuja on kahta väriä ja ensin näytin toisen kuvan ja sitten kun näytin toisen, niin se totes, että "toi eka oli parempi". Sitten näytin etin sille kuvat samanvärisistä koirista aikuisena, niin totes, että "siltiki se eka on parempi". Nyt sitten kun se eilen tuli, niin hihkuin innoissani, että nyt oon keksiny pennulle nimen. Sanoin nimen ja se siihen totes, että no sehän on näppärä. Eli ei se taida juosta mua karkuun jos mulle se toinen koiruus tuleekin Ja kunhan se näkee semmosen karvapallon, niin kyllä varmasti senki sydän sulaa! Ja pääsee heti pienen kanssa touhuamaan, niin on se varmasti eri.

Mäkin ymmärrän ton kitinän koirista. Jos tästä mun ja tyypin jutusta joskus jotain ihmettä oikeasti tulisi, niin kyllä tulee olemaan haasteellista kun miehellä on (iso) uroskoira joka ei muista uroksista välitä ja mulla on uros ja narttu. Että sehän on vallan kätevää kun kummankin pitää mennä töistä suoraan kotiin ja sitä ei tiedä yhtään mikä ongelma tulisi siinä vaiheessa kun pitäisi näitä alkaa toisiinsa totuttaa. Mutta meidän suhteen lähtökohdat on muutenkin niin huonot että koirat on oikeastaan pienin ongelma jos siihen mennään.

Jotenkin usein ajatellut miten kiva olisi jos miehellä olisi koira, mutta kyllä siitä omat ongelmansakin tulee. Tosin mun kuvitelmissa miehellä olisi joku pieni kaikkien kanssa toimeen tuleva kääpiökoira tai korkeintaan yltiösosiaalinen narttulabradori

Miksi sitä koiraa ei voisi ottaa toisen mukaan kyläilyreissuille? Sitten ei olisi mikään kiire kotiin tai ei tarvitsisi potea huonoa omaa tuntoa siitä että koiruus on yksisteen kotona? Ymmärrän kyllä sen tilanteen että esim. jos toisella on myös koira (tai kissa ) eivätkä ne tahdo tulla keskenään toimeen.

Meidän suhteen alkuaikoina kuskasin koiraa aina mukana, se osaa asettua sinne missä minäkin olen joten meni ihan mutkattomasti. Mies ei edes alkuaikoina ollut yhtään koiraihmisiä, mutta siinähän tuli testattua että mitä meinaa tuosta karva-apinasta, pakettiin kuulutaan nimittäin me kummatkin.
Nyt reilun neljän vuoden jälkeen ovat koiran kanssa hyviä kavereita, niillä on ihan omat juttunsa ja mies on jopa itse ottanut puheeksi toisen koiran hankinnan.

^ No esimerkiksi mun edellisellä oli kissa. Ja se asu yksiössä, enkä kyllä ois kehannu pyytää, että kissa eristettäis siksi aikaa muualle kun Peppi ois siellä. Ja Peppi ei oo mikään sopeutuvaisin uuteen paikkaan, joten ois vaan levoton koko ajan, koittaappa siinä sitten nauttia olostaan ite kukin.

Mä ymmärrän ton kitinä koirasta myös, vaikken ole sitä nähnyt varsinaisena ongelmana miesten suhteen. Seurusteluista ja vakavista keskusteluista ei nyt mun kohdalla voi puhua, mutta mä olen ottanut sen linjan, että mulla on koira (ja poni) ja mun seurassa hengaavien on kestettävä se. Piste.

Mä olen kyllä Ronja kuskannut mukanani yökylään, jopa jatkoille (mitäs välttämättä halusivat mut mukaan, taksilla koukattiin sitten koira hakemaan), vaikkei se mikään yltiölunki tapaus ole ja kaiken lisäksi on alkuun aina epäluuloinen vieraita miehiä kohtaan. Mä vaan aina sitten painotan sitä faktaa, että se osaa olla hyvinkin äänekäs ja se vahtii helposti asunnon ulkopuolisia ääniä. Ronja kaikesta huolimatta osaa nukkua ja syödä vieraassakin paikassa.

April kirjoitti:

Miksi sitä koiraa ei voisi ottaa toisen mukaan kyläilyreissuille? Sitten ei olisi mikään kiire kotiin tai ei tarvitsisi potea huonoa omaa tuntoa siitä että koiruus on yksisteen kotona? Ymmärrän kyllä sen tilanteen että esim. jos toisella on myös koira (tai kissa ) eivätkä ne tahdo tulla keskenään toimeen.

Jos kolli ehdottaisi itse Armaksen tuomista sen luo, niin saattaisin harkitakin. Hällä on kuitenkin itsellään 2 kissaa ja upouusi asunto, niin vähän hirvittäisi viedä tällainen villiponi sinne sutimaan laminaatit naarmuille. Kissoista tuskin hirveästi perustaisi, sillä Armas pelkäsi pienenä siskon kissoja.

Tuosta koiran ja miehen yhdistämisestä…

Muhun tekee aivan valtavan vaikutuksen jos miehet tykkää näistä mun koirista, leikkii hulluna ja on kiinnostuneita ja reippaita. Eikä esim kulje täällä kengät jalassa ku pelkää niiden purevan :D (eräät toimii näin :D)

Mun tän hetkinen juttu lähtikin yhteisestä lenkistä mun koirien kera :) Uskon ainakin että ei olis niin tarkkaa kämpän kanssa jos joskus asuttais yhdessä tms.. Ahistais jo nyt jos mies olis tosi tarkka karvojen ynnä muun siisteyden suhteen. Toki itsekin pidän siististä asunnosta enkä tosiaan sellaisista maalais-eläin asunnoista jotka haisee kuselle, mutta… kyllä sitä kuraa tähän aikaan vuodesta tulee ja karvoja aina.. vaikka joka päivä imuroikin.

Täällä vaikka asutaan tän tyypin kaa tosi lähekkäin niin hänelläkin on sellaisia 16 h koulu+työpäiviä kun hommat kerääntyy ja mulla kans aika pitkiä plus vielä koirien liikutus ja hoito, että vaikee nähä välttämättä moneen päivään. Tosin ollaan niin alussa ettei mitään yökyläilyjä tarvi ees miettiä.. Tai kuulostaapa hassulta :D siis no edetään hitaasti täällä..

BaeLiana kirjoitti:

Mä olen kyllä Ronja kuskannut mukanani yökylään, jopa jatkoille (mitäs välttämättä halusivat mut mukaan, taksilla koukattiin sitten koira hakemaan), vaikkei se mikään yltiölunki tapaus ole ja kaiken lisäksi on alkuun aina epäluuloinen vieraita miehiä kohtaan. Mä vaan aina sitten painotan sitä faktaa, että se osaa olla hyvinkin äänekäs ja se vahtii helposti asunnon ulkopuolisia ääniä. Ronja kaikesta huolimatta osaa nukkua ja syödä vieraassakin paikassa.

Mulla tulee tästä mieleen Notte. Voin ottaa sen mukaan aloitteluille, jatkoille, miten vaan, kyllä se osaa olla. Mutta ihmiset ikävä kyllä eivät. Notte on sellainen koira, että jos sen jättää omaan rauhaansa, se on rauhassa, oltiin sitten missä hyvänsä. Mutta jos sitä on koko ajan pakko lääppiä, se ahdistuu ja alkaa ottamaan kierroksia. Mä en ymmärrä kuinka vaikeaa ihmisille on ymmärtää, kun pyydän ystävällisesti etteivät koskisi tai kiinnittäisi mitään huomiota mun koiraan. Kerrankin mies tuli baarista mun luo ja mä meinasin räjähtää kun se sai koiran haukkumaan neljältä aamuyöllä yrittämällä leikkiä sen kanssa, vaikka mä olin painottanut, että olet sitten niin kuin koiraa ei olisikaan, nyt ei ole mikään kellonaika herätellä sitä turhaan, ja sen kanssa ei sitten leikitä sisällä. Olen kuulemma mielikuvitukseton natsi Mutta ihan totta, mulla on vaan sellainen koira, että ei sitä kertakaikkiaan pystyisi saamaan kuriin mitenkään jos sille ei pidä yllä jotain sääntöjä.