Koirat.com

No ihmiset ei saatana sentää osaa olla enää ystävällisiä! Kysyin mun kaverin serkulta (seiskalla, mä kutosella), että ''ootatko n:nää?'' vastaus tuli silmiä pyöritellen ja äksyillen ''en!''. Huoh.
Plus suunnillee 9/10 kouvolalaisista yli kutosluokkalaisista haluais antaa mule köniin. On se ihanaa olla suosittu.

siis voi vee, nyt mä olen virallisestikin pilannut välini ainoaan ystävääni. se nimittäin otti tietenkin nokkiinsa siitä mun viestistä ja nyt se vihaa mua, mä en kuulemma hyväksy sen kavereita. prima!

kettu ku ketuttaa

stana sentään :c

Mä olen jotenkin ihan sekaisin. Tätä voisi ehkä kutsua identiteetti kriisiksi? No en ole kyllä varma, kun hyvä, että tiedän mitä se tarkoittaa. Välillä tuntuu, että pitäisi unohtaa kaikki mitä ajattelee tästä maailmasta. Kulkea vain päivästä päivään tyhmänä, ajattelematta mitään. Tuntuu, että niin kaikki muut tekee. Välillä en halua tai voi olla oma itseni muiden takia. Se on niin vaikeaa, kun aina kaikki muut ajattelee minusta jotain. Ja se on tottakai hyvä juttu, mutta kuvittelen esimerkiksi illoin, että mitä minusta täälläkin ajatellaan. Täällä uskallan olla kyllä eniten oma itseni, mutta parhaalle kaverillenikaan en viitsi sanoa edes, että vihreät hiukset olisivat siistit. Minut tyrmättäisiiin heti ja mua pidettäisiin ihan outona. Ja ton perusteella saa sellaisen käsityksen, että se on ihan kauhea kaveri, ei tollanen ole oikea kaveri. Mutta kun se on niin ihana. Me ollaan samaa mieltä kyllä joistain sellaisista aiheista, josta ei viitittäisi muiden kaverien kanssa edes puhua. Mutta lähinnä ne samat mielipiteet koskee jotain lempi väriä. Tuntuu, että tässä maailmassa ei ole ketään kaltaisiani. Haluaisin jonkun kaverin joka on samaa mieltä tietyistä asioista. Ja kyllä, tykkään selkeästi enemmän samanlaisista ihmisistä kuin minä. Ja onko se nyt niin ihmeellistäkään? Tavallaan en ole suvaitsevainen. Jonkinlaiset ihmiset saisivat kuolla sukupuuttoon mun puolesta. Ennen en viittinyt edes ajatella tuollaista, koska jumala rankaisisi minua jotenkin. Joutuisin helvettiin. Mutta se ei kylläkään haittaisi, sillä siellä voisin tavata niitä kaltaisiani. Mutta miksi helvetti olisi olemassa, kun taivaskaan ei ole? Siis minun mielestäni.

Olen ihmetellyt myös sitä, että mitä järkeä elämässä on. Kauhean monimmutkainen ravintoketju vain siksi, että elämä kiertäisi maapallolla. Miksi muurahaiset tekevät koko elämänsä töitä? Miksi jotkut eläimet elävät vain siihen asti, että on lisääntynyt, jotta laji selviäisi hengissä? Miksi sen pitää selvitä hengissä? Lisäksi maailmassa taitaa olla paljon enemmän kärsimystä, kuin iloa tai hyvää oloa. Se tuntuu olevan ainakin kaikista tärkeintä, siitä uutisoidaan kaikesta eniten. Ihmiset yrittävät vielä kaikin keinoin tehdä kärsimystä lisää ja tuhota maapallon. Haluaako ihmiset alitajuisesti tuhota elämän. Ajatteleeko ne niinkuin minä, elämällä ei periaatteessa ole mitään väliä? No, nyt kun elämä on, haluan säästää sen, en halua myöskään, että maapallo tuhoutuu, pelkään myöskin kuolemaa. Miksi? Olenko buddhalainen?

STRESSI! huomenna pitäis mennä kouluun taas, ja en tiiä mitä ne ovat saaneet läksyksi eilen ja tänään! kukaan ei vastaa mun viesteihin ja teen ihan paniikissa jotain matikan random tehtäviä, ihan kuin sillä olisi jotain väliä, kun ne ovat kuitenkin käyneet jotain toista kappaletta läpi tänään.

Miaci kirjoitti:

...mutta kuvittelen esimerkiksi illoin, että mitä minusta täälläkin ajatellaan. Täällä uskallan olla kyllä eniten oma itseni, mutta parhaalle kaverillenikaan en viitsi sanoa edes, että vihreät hiukset olisivat siistit.

Miaci, siusta ajatellaan täällä varmasti pelkkää hyvää! Omasta mielestäni ainakin sie olet tosi mukava ja jaksan lukea jokaisen kirjoittamasi viestin, sillä tiedän että siellä tulee ilmi vain pelkkää asiaa, ei mitään roolin vetämistä! :)

Ja minusta siun kannattaa vaan ottaa härkää sarvista ja tuoda omat mielipiteesi julki, esim. juuri noista sinun hiusmieltymyksistä. Minussa ainakin se herättää arvostusta ja mielenkiintoa, että ihmiset uskaltavat, ja ennen kaikkea HALUAVAT, olla omia itsejään ja luoda aidolle pohjalle ihmissuhteita.

No luulen, että ei nyt pelkkää hyvää, mutta kiitos kuitenkin :) Joo ajattelin, että nyt sanon vaikka putkeen kaiken, että "Kele, mun mielestä...". Mutta kun tosi kivaa yksin olla erilainen noiden muiden joukossa. Siiskun tätä on jotenkin vaikea selittää, mutta tosi kivaa yrittää punkkaroida yksinään. Mä olisin ihan erilainen, jos en ajattelisi ollenkaan mitään muista, mutta kun en halua olla yksinkään. Sitten kun en ole kuitenkaan sellainen kuin olen, musta ei saa oikeaa kuvaa, musta saa tyyliin jonkun wanna be joku-kuvan. Tai sitten jonkun ei mikään-kuvan, tai sitten täys idiootti-kuvan. Hoaah, tällasia asioita mä mietin päivät pitkät. Haluaisin vähän vaihtaa piirejä. Haluaisin muutta vaikka jonnekkin. Mutta toisaalta H:ta en halua sen välillä tyrmäävästä asenteestaan huolimatta ikinä jättää, se on niin ihana. Pitäs vaan olla välittämättä muista. Miksei vois vaan olla. Mutta kun haluan olla, minkälainen on mahdollista olla. Minkälainen haluan olla.

Miaci, mä oon aina ollut erilainen. Se ei tuu varmastikaan täällä foorumilla ilmi, mut koulussa ja kaikkialla muualla. En oo ehkä ulkonäöltään mikään erikoinen, (tai no en pukeudu samalla tavalla kuin muut jne.) mutta mun ajatusmaailma, mielipiteet ja huumori on aina ollu poikkeavia ja jotta mut oppii tuntemaan, niin siihen voi mennä kauan. Mun ystävät ymmärtää mua, mutta kyllä sen huomaa päivittäin et jotain mussa on "vialla" tai sitten mä vaan kuvittelen, mut ei mun luokkalaisia kiinnosta tulla juttelemaan mulle kuten toisille. Äiti on aina sanonut että se on kateus mikä sen tekee, en vaan näe itessäni mitään kadehdittavaa mut oon kyllä kuullu paljon sellasta kommenttiakin että voihan se kyllä olla niinkin.

Tän kanssa on vaan tottunu elää, en jaksa jakaa enää niin suorasanaisesti mielipiteitäni yms. koska yritän pitää edes vähän matalampaa profiilia jos on seurassa muitakin ku hyviä kavereita, jotta "sulautuisi" paremmin joukkoon eikä saisi niitä hämmästeleviä katseita. En tuu kuitenkaan vaihtamaan vaatetyyliäni tai muutakaan sen takia, että se ei jotakuta miellytä. Tässä just näkyy aina se että ulkonäön perusteella jo päätellään kaikki, eikä sen jälkeen oo mielenkiintoa perehtyä siihen sisimpään :/

//Piti muuten lisätä, että jostain syystä monet pojat tykkää/on tykänny musta ja sanonu että on hyvä että oon niin erikoinen. :-D

Miaci, mä mietin tota kans koko yläasteen ajan. :) Siellä on sellaset viidakon lait, että se on ihan liiankin hurjaa. Multa lähti kaverit ja viimeinenkin "suosio" sen myötä, kun aloin olla oma itseni ja ryhdyin kiusatun tytön ystäväksi. Oltiin sitten aina kahdestaan, koska me oltiin ne hylkiöt. Ei se tyttö mua täysin ymmärtänyt, eikä meidän ajatusmaailmat aina kohdanneet, mutta oltiin toisillemme tärkeitä. Koska ainahan sitä mieluummin on porukassa kuin yksin. :)

Kyseinen tyttö lähti kasin puolivälissä(köhän se oli?) pois meidän koulusta ja hetken aikaa olin ihan yksin. Silleen ohhoh, mitäs nyt. Mutta tutustuin rinnakkaisluokkalaisiin tyyppeihin, ja sieltä löysin ihmisiä, jotka on mulle edelleen älyttömän tärkeitä ja joihin pidän yhä edelleen yhteyttä. :)

Olihan se raskasta aikaa. Kun ihan sama mitä laittoi päälle, ihan sama miten värjäsi hiukset, ihan sama mitä musiikkia kuunteli - kaikki oli oman luokan mielestä väärin ja huonoa ja noloa ja siis voi luoja toi on niiin tyhmä.
Mutta kuinka ollakaan, mitä enemmän vaan olin oma itseni ja olin välittämättä (tai siis en näyttänyt sitä että välitin ja miltä se oikeasti tuntui...), sitä enemmän se vastarinta mureni. Yhtäkkiä vaikutti siltä, että ne muut alkoikin olla alakynnessä. Minä tiesin paljon asioista, joista ne ei tienneet mitään. Mun kiinnostuksen kohteet olivat ainoastaan kasvattaneet mua, järkevöittäneet ja laajentaneet mun maailmankuvaa. Siinä missä muut keskittyi mun pilkkaamiseen, mä keskityin elämiseen. Älä anna muiden lannistaa itseäsi!

Se voi olla ja varmasti onkin rankkaa, mutta parempi olla oma itsensä ja onneton, kuin valehdella muille ja olla onneton. Jälkimmäisen veikkaisin olevan kuitenkin tuplasti rankempaa. Itselleni on ainakin ollut paljon helpompaa olla oma itseni, ihan joka asiassa. Esteiltä ja vaikeuksilta ei voi välttyä, mutta ne on ehkä helpompi kohdata, jos sen voi tehdä pää pystyssä ja ylpeänä itsestään. :)

ps. Saa yksätä tai pyytää meseä, jos haluat enemmänkin jutella. :)

miaci, mä rohkaisen sua olemaan vaan ylpeä erilaisuudestas! kaikki ei ehkä erilaisuutta osaa arvostaa, mutta mä kunnioitan suuresti ihmisiä, jotka uskaltavat olla erilaisia. mä en osaa mitään muuta sulle sanoa, oon tosi huono tämmösissä, mutta tsempit sinne!

Musta tuntuu että mä oon vaan valunut viimeisen kuukauden; tehnyt asioita rutiininomaisesti ja jonkinlaisessa transsissa. Oon ollut tosi rikki ja hukassa, jotenki eri tavalla ku yleensä syksyisin. Ihan ku olisin kieltänyt itseäni masentumasta - niinku oon kyllä tehnytkin - ja sillä tavalla synnyttänyt sisälleni kaikenlaisia lukkoja.. Ja tuloksena on se, etten enää tiedä onko asiat hyvin vai ei.

Nyt on kyllä näyttänyt taas paremmalta. Oon palannut liikuntarytmiini ja alkanut tehdä kaikkea pientä piristääkseni itseäni, ollut paljon yhteyksissä ihmisiin ja yrittänyt pysytellä pinnalla ja purkaa näitä patoutumia vähän kerrallaan. Pääsin myös parista merkittävästä päänvaivasta eroon ja oon siitä enemmän kuin iloinen, koska mä en juuri nyt kaipaa yhtään lisää epävarmuutta tähän arkeen. Uskoisin voivani tällä hetkellä hyvin, koska vaikka kuinka pohdin, en keksi syitä murehtimiseen. Tuntuu vaan oudolta, että oon ehkä jopa onnistunut muuttamaan asenteitani ja käsitystäni syksystä, pimeydestä ja siitä, kuinka omia ongelmia tulisi käsitellä. Voiko olla, että olen hiukan.. aikuistunut?

Tahdon vain pysyä tässä mielentilassa. Tahdon uskoa siihen, että mä todella pystyn vaikuttamaan omiin mielialoihini ja tunteisiini, ettei mun enää tartte valua pohjalle ja itkeskellä pitkin päivää ja yötä turhien asioiden perään. Jospa mä viimeinkin eläisin hyvän syksyn ilman synkistelyä, itsetuhoisuutta tai yleistä kärttyisyyttä. Ei sovi ku toivoa..!

Miks tä arki tuntuu niin ylivoimaselta? Pitäis järkätä sata ja yks asiaa, hoitaa ihmissuhteita ja koirakin vielä. Plz, vuorokauteen lisätunteja?

Kentsu oikeesti oot ihana! Mulla tuli oikeesti kyyneleet silmiin kun luin tota sun viestiäs! Olet tollanen ihana... vähän kuin isosisko. Tai siis ei mulla ole isosiskoa, mutta varmaan ymmärsit. Ei mikään riitelevä isosisko vaan tollanen kultainen n__n.

Jotenkin osaan olla oma itseni paremmin jossain puoli tuttujen porukassa, kuin vaikka bestiksen. Joka on tietysti tyhmää. Se johtuu varmaan siitä, että meille on H:n kanssa kummallekkin muodustunut selkeä kuva toisistamme ja nyt kaikki on vähän muuttumassa. Eilen kun olin sen kanssa, ajattelin koko ajan sitä, että miten voin olla oma itseni. Ja en tiedä onko mahdollista, että H kurkisti mun pääkoppaan, mutta yhtäkkiä se sanoi, että loppuenlopuksi emme tiedä toistemme elämästä paljoa. Ällistyin ihan kauheasti, ajattelin, että pystyikö se oikeasti näkemään mitä mä ajattelin. En muuten keksisi mistä se sen keksi, H on aina niin avoin kaikesta, että pystyisikö se salaamaan multa jotain... ehkä vähän samanlaista kuin minä. No miksi ei kun minäkin salaan. Tai on se huomannut mun muuttumisen, mutta ei tiedä niinkuin kaikkea. No joka tapauksessa toi hämmens mua aikalailla.

mä en tiedä yhtään mitä mä haluan, mutta toisaalta tiedän tasan tarkkaan mitä en halua

Huhhuh nyt on hyvä fiilis :) Jaksoin raahata itteni tän päivän päätteeks vielä lenkille ja viel hyvälle sellaselle! Oon kyl lenkeillä aika kamala itelleni ku vaan mietin et "liiku läski liiku" ja kaikenlaista En tiiä onks se normaalia mut se toimii! Olin montaa kertaa jo ihan kotikulmilla mut mietin sit et nyt punkero juokset vielä tuolta jne. niin sain aika mukavan mittasen lenkin aikaseks :) Mä oon nyt niin päättäny et mä laihdun ja näytän kaikille mun kavereille jotka vaan valittaa että yhyy oon niin läski mutta ei tee asialle mitään (ja minkälainen oon ollu koko kevään ja kesän) et mä en enää vaan valita vaan helvetti mä laihdun sellaseks et mä olen tyytyväinen! Olkaa kateellisia mulle sitten ;) Oon kans viime syksystä asti valittanu et tarviin paremmat juoksukengät mut nyt viimein laitan noi hommaamaan mulle uudet, mulla on hyvät (todella rumat) sisäkengät kyllä. Pelkään kyl et taas ens keväänä repsahdan, niinku viimeks kävi et syksyllä olin ihan hulluna mut sit se jäi, mut nyt EI käy niin.
Haluisin alottaa jo nyt noi jumpat mitä oon kattonu mut ei vaan oo aikaa. Oon joka ma-to kiinni klo 10(11)-19.30, jossain välissä on MAX. pari tuntia free time jollen nää sillon kavereita ja sillon on myös esim. ainut aika millon kerkeen syömään jotain, joten en mä sillon kerkee lähtee salille ja illalla en myöskään enää kerkee (sali keskustassa ja tunnitkin menee miten sattuu). Ainoot vapaapäivät on pe-su ja sillonkin yks päivä juhlimiseen, toinen toipumiseen ;) Ja pitäis kyl opiskellaki johonkin väliin, oon ihan pihalla kaikesta :( Eikä oo järkeä maksaa kortista mitä ei voi käyttää millon vaan. Lokakuussa kiireiden pitäis vähän hellittää, ja sillon jokatapauksessa meen koska ei ainakaan tällästä aikataulua enää ole. Ehkä oon mun synttäreinä jo paremmas kunnossa ja kesällä vielä paremmassa! Mut nyt en oikeesti luovuta tai luista! Haluun täst nyt ihan elämäntavan ja mä en enää yksinkertasesti jaksa vaatekriisejä ja kaikkia läskikriisejä, haluun jokasesta helvetin kriisistä eroon. Kaveriasiatkin on taas ihan fine i guess ja parin muun kanssa asiat ei oo fine, mut ne ei tuu ikinä varmaan olemaankaan.
Ainut mikä kunnolla jaksaa nyt stressaa on KOULU. Oon jotenki ihan pihalla ku on kaikkee muuta mihin keskittyy et oon jotenki ihan pihalla mikä on ahistavaa. Mä oon kans tehny nyt hirveen ongelman itelleni tosta lääkärintodistuksesta mikä mun pitäis saada käsiini mahd. nopeesti, mun edellinen ei vissiin oo enää voimassa ja en tiiä onko mun koulussa terkkaria edes ja miten se menee? Ja jos ei oo joudun jonnekin kalliiseen paikkaan lääkärille ja mä vihaan lääkäreitä ihan ylikaiken et oon ihan superahdistunu koko ajatuksesta! Eilen mietin et tänään selvitän ton jutun koulussa mut en mä sit.. ja tänään kelaan et pakko huomenna mut en haluu. Voinks mä mitenkään jättää ton maanantaille... pliis. Äh, helvetti mä meen ainaki ottaa asiasta selvää, ei mun tarvi mennä mihinkään vielä. Voi terve meen kysymään et onks täs koulussa terveydenhoitajaa :D:D En selvästi tiiä mun koulusta mitään. Ja en oo vieläkään menny huoltaa mun kynsiä, OON PEEAA! Ja en tiiä maksaako noi mulle huoltoa (=ok, ei maksa), eiiiiii, en haluu olla ilman kynsiä! Mitä mä teen :(

Sori, kamala vuodatus!

Mä en kestääää. Niko ja Monna muuttaa tällä viikolla. Ja mä olen surullinen, tosi surullinen. :-( mut mä olen ilonen niiden puolesta silti. Niil on kiva vuokrakämppä hyväl paikalla ja ne on onnellisia ja niil on töitä ja ihan ok toimeentulo. Mut masentaa.

Annaronja kirjoitti:

kettu ku ketuttaa

ja se johtuu porukoista
ja vihaaaan et itken näin helposti. taas vaihteeks joku iha pikku asia ja mulla vaa valuu kyyneleet?!?! argh

en osaa nyt muotoilla mitään järkevästi tai ymmärrettävästi mut onneks tää ketju on just sitä varten... ♥

oon taas miettiny mut elämää iha helvetisti, nyt on ollu kyllä aikaaki ku koulu on jääny vähä ja päivät ollu suunnilleen kotona. hmm, olin kesällä vielä varma et meen amk'hon tän koulun jälkeen mut nyt en kyllä tiiä enää yhtään! kamalaa. mut emmä nyt töihin voi mennä, tai voin mutta en ehkä halua?? ku pitäis kummiski mennä jonneki vaatekauppaan, ei sekää nyt ehkä hirveetä olis. pitää mun kummiski vielä opiskella, vai pitäiskö vaihtaa alaa vai mitä HITTOO minä teen. voi että osaa olla elämä vaikeeta!

sitte on taas tää sairaus, lääkkeet pistää mut vissiin iha sekasi ku oon melkeen kokoaja iha hemmetin happyhappy vaikka kaikki menee päin pyllyä :D outoo. ainut et aamusin mulla loppuu aina toivo sen hirveen paskan olon ja vessassa ramppaamisen kanssa. oon jotenki niiin erilainen ku kaikki muut, syön iha hemmetisti lääkkeitä ja ramppaan sairaalassa ja iha outoo.. entiiä, mietin tämmösiä juttuja iha hirveesti. seurustelu on kans yks ihme juttu, oon melkeen kokoajan ihastunu johonki mut en vois kuvitellakaan seurustelevani, enkä ees tajua miks. siks ku oon näin sairas? toisaaltahan se olis hyväki et olis joku tukena, mut pelkään varmaan et kukaan ei hyväksy mua tämmösenä, tää rajottaa kummiski elämää niin paljon. en voi mennä ja tulla miten halua, juua tai syyä mitä haluan. parempi ehkä vaan oottaa et tää menee vähä parempaan suuntaan ja..niii. entiiä.

huomenna meen ottamaan tosta uudesta biologisesta lääkityksestä neljä ekaa piikkiä, onneks en oo piikkikammonen mutta pelottaa vaan et miten osaan pistää itteeni kotona ku yks ruisku maksaa 650€ ja jos semmone menee hukkaan niin huhuh... vaikka eihä sitä itte tartte maksaa mut silti, ei se kelakaan varmaan tykkää hirveesti. oon kyllä iha innoissani TAVALLAAAN et toi lääke alkaa, mut toisaalta on takaraivossa hirvee pelko et mitä siitä tulee... ihosyöpä, ihottumat, narkolepsia yleisiä sivuvaikutuksia, öö. hope so not ei tule mitään tommosia. positiivisella mielellä kummiski meen sinne, mitä netistä lukenu nii on se joillaki vaikuttanut, joillaki taas ei ja tullu hirveet sivuoireet. emmä jaksais hirveesti ajatella negatiivisesti et ÖÖ MÅÄ KUOLEN DAAaa. se joko käy mulle tai sitten ei käy, pääasia et se rupeis nyt vaikuttaa nopeesti, ois kiva päästä elämään taas suht normaalia elämää tän kaiken rumban jälkeen... on kyllä ollu viimenen kaks kuukautta semmosta sählinkiä kaiken kanssa että huhhuh. mieliala on vaihellu kyllä iha pohjasta iha huippuun, onneks en siellä pohjalla pitkään viihtyny.

nautin vaan nyt elämän pienistäki asioista, et on vanhemmat elossa, on kavereita ja ystäviä jotka tukee, on koira joka on liian ihana... ja et pääsisin koulun nyt loppuun keväällä nii ei tartteis neljättä vuotta siellä olla, ois mukava valmistua samalla aikaa ku muutki.

tääki päivä on ollu kyllä hymyä, onneks jaksan iloita näin hemmetin pienistä asioista ja nauraa ja pitää hauskaa vaikka kaikki ei oliskaa niin hirveen hyvin. toivottavasti tää tunne jatkuu vielä pitkään, pohjallaki on nimittäin käyty ja se ei ollu mukavaa...

^ Pistätkö pahaksesi, jos utelen mitä sairastat?
Mutta joka tapauksessa tosi paljon jaksamista sinne! :)