Koirat.com

Natskuu kirjoitti:

^ Pistätkö pahaksesi, jos utelen mitä sairastat?
Mutta joka tapauksessa tosi paljon jaksamista sinne! :)

en pistä, oon jo muutenki tottunu et puolet maailmasta tietää sen :D en vaan nää jotenkin tarpeelliseks piilotella tai hävetä sitä.. Eli Crohnin-tautia sairastan + b-hemofilian kantajuus on mulla oireellisena. Google tietää paljon, niin en tähän viiti rueta sen enempää selittelemään.

ps. lukeeks joku oikeesti noita mun purkauksia:DDDDDDD apua.

oikeesti mikä noita vaivaa ... äiti uhkailee tuolla muuttavansa vuokralle johonkin kaksioon. mitä ihmettä se sitä mulle ja siskolle paasaa, alkais ennemmin isälle siitä huutamaan! ja jos multa kysytään, mä olisin ikionnellinen jos se häipyis mun elämästä, oon saanut tästä kaikesta jo tarpeekseni. eipä ole ihme kun mulle on kehittynyt niin huono itsetunto, tollaisen ihmisen kanssa kun elää niin ei voi oikein muuksi muuttuakaan. kiitos ala vetää täältä niin olisin onnellinen!

^^ Lukee. :) Ja kiitos informoinnista, olen taas viisastunut hieman.

Itsekin elinikäistä sairautta sairastelen ja kieltämättä yhä edelleen tule aikajaksoja, jolloin oma elämäntilanne ottaa pahasti aivoon. Nykyään, kun olen jo vanhempi, suhtaudun 'kohtalooni' paljon realistisemmin ja ymmärtäväisemmin (jos näin voi sanoa), sillä pystyn elämään aivan kuten toisetkin, syödä ja tehdä samoja asioita, eikä minulla ole kummemmin rajoituksiakaan.

Mua niin ärsyttää.
Just eilen yksi tyttönen, johon olen vasta tutustunut, kysyi, että miten mulla menee. Pohdin hetken ja vastasin, että aika hyvin, vaikka elämä onkin pelkkää kodin ja työn välillä ravaamista, ja kavereita näen pikaisesti viikonloppuisin.

Nyt sitten tajusin, että ei tää nyt niin auvoista olekaan. Yksi mun kaveri on AINA töissä. Sen ainoat vapaapäivät on joskus viikolla, eli sillon kun mä oon töissä.
Joo, mä ymmärrän, sillä on työ, josta saattaa tulla soitto, että voitko tulla tänään tai huomenna, eli aika lyhyt varotusaika. Mut lisäks se tekee ihan säännöllisiä päiviä ja sillä on sovittuja työaikoja. Myös noihin soittoihin voisi sanoa, että ei, en pääse, mulla on sillon menoja. Se on ihan sallittua, mutta se ei juuri koskaan kieltäydy.
Eikä siinäkään vielä mitään. Kyllä mä ymmärrän, että jos on 7 päivää viikossa töissä ja säntää sinne aina silloinkin, kun herää puhelimen soittoon klo 6 aamulla, niin sitä liksaa saa ihan kivasti. En ole edes kateellinen, että mun tulot on ihan murto-osa sen tuloista. Ja tuo edellinen lause ei edes sisällä sarkasmia, koska mä oon nyt sellasessa unelmatyössä, jota tekisin (teen :D) vaikka melkeen ilmaseksi! Oon vaan ilonen, että kaverillakin menee hyvin, työpaikka on kiva ja rahaa riittää.

Mutta mitä mä en ymmärrä, on se, että sillä ei enää mitään muuta ole kuin se työ. Ei olla nähty kunnolla ties kuinka pitkään aikaan, koska se on aina töissä. Aina kun kysyn, että nähdäänkö sillon ja tällön, niin ei, sillä on töitä. Tai se ei jaksa töiden jälkeen.
Se hengailee usein niiden työkavereidensa kanssa. Esim. nyt ovat käyneet pari kertaa yhden bändin keikoilla sen työkaverin kanssa. Minäkin tykkään siitä bändistä (minähän sen alunperin sille esittelin!) mutta mua ei pyydetä mukaan. Ne harvat vapaatkin sitten menee uusissa porukoissa.
Sitten se saa palkan, hehkuttaa sitä mulle ja sitten tilaa innoissaan netistä jotain vaatetta, leffoja tai levyjä. Kysyn sitä leffaan, niin ei voi lähteä, koska rahaa ei ole tai sitä pitää yhtäkkiä säästää.
Ja viimeinen pisara tuli tänään. Ollaan jo viime kuusta saakka suuniteltu yhteen tapahtumaan menoa joten sillä on ollut aikaa järjestää vapaata. Eli pomon kysyessä sanoa, että eipäs käy minulle tämä päivä. Tänään sitten tekstasin sille, että mennäänkö vielä sitten illalla tapahtuman jälkeen sinne ja tänne, niin se tekstaa että ai niin, mulla taisikin olla töitä sillon. -_______-
Että jees. Kiva kun tässä vaiheessa ilmotit. Hauska päivä mulle yksin siellä tulossa. :))) Toivon todella, että saan nyt yhden toisen kaverin sinne mukaan, koska yksin on niin paljon tylsempää mennä sinne. Tää toinen kaveri vaan sattuu olemaan opiskelija, jolla tuskin on varaa ottaa junaa tänne ja takas ynnä muuta... Että tosi hauskaa. Onneks on vielä kolmisen viikkoo aikaa.
Oon sanonu ties kuinka monesti, että sen kaverin pitäis hidastaa tahtia. Ja aina se vaan nauraa että hehheh niin mut työ on niin kivaa ja plaaplaaplaa. No joo sen kyllä huomaan. Enkä ees viitti sille mitää valittaa tästä asiasta, koska se on kuitenkin niin tärkee mulle, etten jaksa tällasesta alkaa riitelemään. Huoh. Ehkä se jonakin viikonloppuna tulis ees iltavuoron jälkeen meille ja lähtis meiltä seuraavana päivänä töihin, kerkeishän sen kans ees vähä aikaa jutella ennenko sen pitäis päästä nukkumaan. -__-

Okei, ROMAANI.

Mut jumalauta eilinen. Lähettiin espooseen kaverin kaverille jolla oli synttärit. Skipattiin ne hiton paljubileet ja saatin kyyti tonne, eksyttiin jo matkal ja kaikkee ku se oli nii perseessä. Jouduttiin venaa toisii kavereit aika pitkään siel ja sellasta siin alussa. No päästiin kymmenen aikaan sinne bileisiin. Meil oli ihan jees meno, kaikki tuntu iha kivoilta (tunnettiin yks tyyppi sieltä ennestään). Noooo eihä siin ku varmaan tunti menny ku omistajan (ja sen synttärisankarin) muija tulee sanomaan mulle ja mun kaverille, et teiän pitää lähtee. Oltiin vähän et niinku mitä? Ku se sano sen ainoastaan meille.... no me sit sanottii A:lle eli meiän kaverille joka tuns suurimman osan et mitä hittoa ja sit tutustuttiin yhteen mukavaan tyttöön niin silleki sit sanottiin. Nooo sit se talon omistaja/sen muija poikaystävä/synttärisankari tuli pyytää meit sivummalle ja se pyys sen muijan puolest meilt anteeks, et täs oli vaan joku väärinkäsitys et olkaa vaa niin pitkää ku haluutte ja sit ku mä tuun sanoo et on aika lähtee nii sitte kaikkien pitää lähtee, mut olkaa ihan rauhas vaa ja pitäkää hauskaa. Ja väärinkäsitys oli se et me kuulemma oltiin auottu siel päätämme :D:D Mä en tiiä onks ihmisiin ystävällisesti tutustuminen nykyään ihmisille aukomista? Mitä vittua? Me oltiin tosi asiallisesti, ei tehty itestämme mitään numeroa et oltiin vaan ja tutustuttiin ihmisiin.
Nooo luultii et kaikki ois ihan fine nyt ja oliki pari tuntia. Mitä nyt jokaikinen muija mikä siit talosta löyty puhu meist paskaa aivan selvästi. Siis..... ne oli ollu aluks tosi mukavia meille ja halus jutella mut sit ku tää vitun naurettava diktaattori ämmä I menee keksii näit tarinoitaan niin muijistahan tulee tollanen helvetin legioona jotka tykkää puhuu keskenään paskaa, onhan tää nähty muuallakin.. yleensä se ei vaan oo kohdistunu muhun. En tiiä miks on tommonen tarve? Kokiks ne meiät jotenki uhkana vai mitä vittua?! Kun me ei oikeesti tehty MITÄÄN, mä ymmärrän jos mä oisin vaik riehunu siellä, ollu vittupää tai jotain mutku ei! Ihan tyhjästä alko. Nooo ei välitetty kunnes sit loppuillast mentiin alas soittelee et saatais kyyti (ku meille oli yks lupautunu aikasemmin jo hakee, mut se päätti olla vastaamat enää puhelimeen nii se meni siinä. Hyvä perjantaina klo 2 yöllä alkaa soittelee ESPOOSTA voitteko tulla hakemaan). No sit sinne tulee se I taas ja alottaa vitun moisen draaman "TE LÄHETTE TÄÄLT NYT! mä sanoin teille kaks tuntii sit te vittu lähette täält" se vaa riehu siinä, me ollaan iha rauhallisii ja sanotaa et S sano meille ite et se hoitaa meiät kyl ulos täält sit ku on aika et älä rupee nyt riehuu, teet itestäs ihan pellen. "No mä oon Sn tyttöystävä et mä saan kyl päättää asioista! ja mä sanon et lähette NYT ette kohta vaan NYT." siihe alkaa kerääntyy jotain muita kattoo... mä vaan mietin et S ei niin tiedä täst mitään ku se oikeesti näytti pitävän meistä, no ei haluttu mitää isoo sotaa koska se oli aika lähellä ja oltii anyway alivoimal nii ei järkee. No oltii sillee et "kyl me täältä lähetään, ei vittu hätää siitä, mut saadaanko soittaa nää puhelut loppuun ettei tarvis iha tyhjän päälle lähtee?" "NO soittakaa sit jo!!??? ei näy puhelint korvas et HOPI HOPI? vittu mä tuun tähä 10min pääst ja paree ois olla lähteny. S on ehkä kiltti mut mä en!" Whaaaat, vitun naurettava (ihanku ois taas 15v? Vaik kaikkihan tuol oli vähintään 17v. Mun tälläset kotibile ajat alkaa olee niin ohi.... ) :D No soitettiin pari puheluu ja lähettiin sit menee sieltä koska meiät ois luultavasti revitty sielt ulos seuraavaks hiuksista. Nähää S siin ovella "Ai te ootte jo lähössä?!?" sanoin vaan et vittu toi sun muijas flippaa tuol alakerras moooimooooi.
Olin niin raivona tohon vitun lehmään tos vaiheessa, mä oisin voinu vaan hakata sen ja mua siis vähän harmittaa etten vittu tehny sitä. Mä olin niin kiihdyksissä et vittu ihan sama mitä sille ois ees käyny kuha ois vaa päässy vittu vähä muotoilee sen rumaa naamaa uusiks ku se niin oikeen kerjäs sitä. En keksi muuta ku et a) ne oli kateellisia jostain syystä meille et meist piti päästä eroon (ehkä et koska tultiin kaikkien kans niin hyvin toimeen?) b) niil ei vaan ollu muuta tekemistä?. No, A:ki oli lähös sieltä mut mentii vähä kauemmas ennenku joku puukko viel isketää siin selkää ja soitetaa sit A:lle et mitä mis oot "Aa siis... oon autos? mut auto on täynnä, mis te?" NOH, me käveltii jossain vittu jumalan seläntakana korvessa espoossa pienes tihkusateessa kahestaan ja ei tietoa miten päästä kotiin :) Alko olee vitutus taso niin korkeella et oli aika uskomatont. Nooooooo päästii juna-asemalle (35min kävelyn jälkeen). Seuraava juna joskus 6.30 aamulla tai jotain ja bussit samaa luokkaa. Ei oo rahaa taksiin. Istutaa siin juna-asemal ja soitetaan IHAN kaikille, siis hyville kavereille, vanhoille hyville tutuille ja vittu sellasille joiden kans oon puhunu viimeks 2 vuotta sitte. Vittu ihan kaikille. KUKAAN ei vastaa. Muutamat jotka sit vastas nii joo koetti auttaa meit mut neki ite oli joko menettäny just kortin (ah, tietysti) tai ne ei ollu ajokunnossa. Jooo lyhensin tätä juttuu ku oli iha naurettavan pitkä moi, joo hengis ollaa :-D

Lukio tosiaan alkoi, eli toisin sanoen, koulu taas alkoi.

Viime kevät ei ollut helppoa aikaa, ja täten tuleekin aina joskus mietittyä, että entä jos asiat eivät menekään niin kuin ajateltu. Pelkoa löytyy, mutta sitäkin enemmän itsepäisyyttä,
taistelunhalua ja tahtoa. Tahtoa selvitä tästä, tahtoa saada valkoisen lakin. Se olisi niin hieno loppu tähän kaikkeen, ja alku tulevaisuutta ja opiskelua ajatellen.

Kavereita ei ole vielä löytynyt, mutta olen tottunut olemaan yksin, joten minua se ei pysähdä. Olen tuolla opiskelua varten, minua varten, vaikka olisikin varmaan kivempaa jos olisi joku kenen kanssa voisi viettää nämä kolme vuodet. Kaikki ei kuitenkaan aina ole kivaa, se on tullut huomattua.

Tuntuu niin hyvältä saada sanoa, että olen käynyt peruskoulun. Kaikki nuo vuodet ja taistelemiset. Vielä jos saisi lukion käytyä. Tuntuisi niin hyvältä saada tuo lakki, kun on todellakin saanut taistella saadakseen sen. Voisin ylpeänä vaan ajatella, että vaikka ongelmiakin matkalla oli, selvisin niistä ja niistä huolimatta sain lakin. Se olisi vähän kuin merkki siitä, etten koskaan antanut valtaa ongelmille, vaan otin sen itse, ja sen vuoksi seison siinä lakki päässä.

Tämä matka ei ole todellakaan aina ollut helppoa, paljon on tullut nähtyä ja koettua. Paniikkihäiriötä, vatsavaivoja sun muuta kivaa. Itketty ja taisteltu on. Koskaan en ole luovuttanut, enkä aio nytkään.

Välillä kuitenkin toivoisi että saisi edes päivän olla ajattelematta hengitystä. Ensimmäisestä kohtauksesta lähtien olen saanut kärsiä hengenahdistuksista lähes jokaisella tunnilla koulussa sekä muissa suljetuissa tiloissa jossa on tuntemattomia/ihmisiä joiden kanssa en puhu.
Joskus kohtaukset ovat olleet lieviä, joskus erittäinkin raskaita jolloin ei auta vaikka mitä yrittäisi tehdä tai ajatella, hengenahdistus menee ohi vasta silloin kun pääsee kyseisestä tilasta pois.
Nykyään osaan aika hyvin käsitellä näitä kohtauksia, eivätkä ne enää pelotakaan, kun on jo
pari vuotta saanut kärsiä niistä.

Vaikka onkin joskus vieläkin niitä päiviä kun asiat eivät tunnu toimivan, voin sanoa että olen ihan onnellinen ja tyytyväinen elämääni. En haluaisi olla kukaan muu.

Kolme vuotta vielä, sen jälkeen ei tarvitse enää ikinä astua tuohon rakennuksen sisään.
Nauran vaan kun näen sen.

siis mul oikeesti palaa kiinni toho mutsiin. eka hirvee (siis oikeesti kauhee dramaattinen, faijallekin siinä kovaan ääneen jotain selitti) valitus ja puuttuu taas joka asiaan. no olin sit sille sen jälkee välinpitämätön, nii eiköhän se sit heti oo taas niin kaveria ja niiiiiin siirappinen. olin fb:ssä nii toi tulee tähä vieree "näytä mullekin jotain kuvia!" "en tosiaankaa näytä."

ja olin uusinnas tekee ton matikankokeen nii **** joka ikinen päivä "no ootko saanu jo sen kokeen?? menikö se hyvin ku luitki siihen nii vähäb? toivottavasti ees paremmin kun se edellinen kun tahallaan menit siitä hylätyn ottamaan!!" anteeks mitääää, osaan kyllä pitää huolen omista asioistani, oon jo 18 haloooo. en jaksa tollast turhaa huolehtimista ja varsinki sitä kyselemistä! arrrr haluun jo muuttaa pois.

onneks faija sentään on rento, heitetään sen kaa aina läppää kaikest esim. baarireissuist:D äiti taas ei ikin vois selllasta tehä.. on faijaski kyl huono puoli ku se on niin innoissaan mun fudisurasta, ite en oo, joten se pettyy aina jos puhun vähänkin siihe suuntaan et lopettaisin. mut omapahan on elämäni, jos mä en haluu enää pelata noin korkeel tasol nii en pelaa. piste.

Yhtäkkii tän viikonlopun jälkee kaikki on niin mullin mallin. Toi yks vanha kaveripoika josta joskus varmaan jotain selitin tännekin ku se halus taas olla mun kaveri mut must tuntu siltä et ei se onnistu ja se homma taas vähä meni jäihin täs hetkeks ku en oikee osannu enää puhuu nii naps vaan nyt on yhtäkkiä kaikki ku ennen, ihanku mitään ei olis koskaan ollukaan? Ihan hulluu, luulin oikeesti etten enää koskaan nää sitä tai avaudu sille tai voi puhuu sille rennosti mut nyt jotenki voisin nähä sitä vaik heti ja olla ihan luontevasti niinku sillon ennen. En oikeen ees tiiä miten suhtautuu ku niin tyhmältä ku se kuulostaaki nii meil on historiamme ja sit kaikki muuttu nii se oli vähä vaikee juttu niin tää tapahtu jotenki niin nopeesti et nyt vaa ihmettelen et mitä on tapahtunu ja pitäis varmaan enemmän keskustella siit mitä tapahtu vaik ollaan me jotain joo puhuttukin. Sit exänkin kans lämpeni välit jotenki naps vaan, E:n kans lämpeni välit jotenki naps vaan (tän pysyvyydestä en kyllä sano mitään) ja parin muunki henkilön kans välit vaan läheni entisestä mut sit muutama hyvä ystävä kyl tuotti ison pettymyksen et en oikeesti tiiä mitä aattelen niist enää. Mulle tulee aina sellasii aikoja et tapahtuu ihan hirveesti kaikkee ja sit aikoja jollon ei tapahdu mitään ja elämä on vaan sitä samaa vanhaa kaavaa.
Mua vähän häiritsee seki et H on nyt 2 viikkoa kiinni. Ja vaik oon niin luvannu itelleni etten enää uhraa ajatusta siihen, mut se kyllä sano pari ihan kivaa juttua taas vaihteeksi ja jostain syystä nyt roikun vaan tässä edelleen iha toivottomana.. Ja nyt aion ottaa itteeni niskasta kiinni matikan suhteen(kin) et oon takas kärryillä! Ja se lääkäritodistus pitäis hommata... koetan vaan siirtää sitä koko ajan ku ähh. Ja pelottaa et tilaan väärän sävyset hiukset!

Oon iha happppyyy koska meille tulee 15.10 pieni burmankissanpentu tyttönen, nimi on ilmeisesti dea ja kyseessä siis sinisen värinen :) tä tuli mulle ihan yllärinä ja kisu ei siis oo mun vaan porukoiden koska me lapset lennetään pian kodista ni he tarvii tänne jonkun seuranpitäjän :D

Joo vttu moimoi. Mua ärsyttää olla saamaton ja laiska ja huono ja lusmu ja muutenvaan tämmönen. Haluan olla aikaansaavampi, parempikuntonen, kokonaisuudessaan naisellisempi ja ylipäätään ihminen, joka hoitaa asiansa. Arararraa. Ja haluan sen Ion pennun, haluan myös rahaa mutta mulla ei yksinkertaisesti ole aikaa mennä töihin, joten ts mun pitää oppia käyttämään mun 140e kuussa paljon paljon fiksummin. Nyt se vaan häviää ties mihin turhuuksiin, voi huhu. HALUAN SAADA ASIOITA AIKAISEKSI! Ei jumalauta voi olla niin vaikeeta, Maria aikustu!

ps haluaisi nalkaa myös kirjottaa näitä mietteitä ja ylipäätään kaikkea ylös vaan selkeyttääkseni elämääni ja ties mitä palpalpalaa, mut johonki blogii vai? minä, not.

öö. joku veljen tukihenkilö/ mikälie sairaanhoitaja hankki kaupungilta maksusitoumuksen johonkin 4krt terapiaan (?) ! ne ovat ilmeisesti vihdoin tajunneet, että mulle ja pikkusiskollekin on saattanut jäädä kaikenlaisia traumoja tästä kaikesta. mut mun pää on tällä hetkellä niin sekaisin, että luulen että mä tarviin sitä terapiaa ihan jonkun muunkin takia kuin joidenkin ikivanhojen veljeen liittyvien juttujen takia. ihan suoraan sanottuna mä en haluais mennä sinne psykologille ollenkaan, koska oon vainoharhainen ja pelkään että ne tekee mulle saman diagnoosin kuin veljelle. tiiän kyllä että mulla on niitä piirteitä ja ne lääkäritkin tietää sen, mutta mä en halua leimautua miksikään psyykkisesti sairaaksi. siks yritän sinnitellä tän elämän ohi edes jotenkuten täysjärkisenä, en todellakaan halua käydä läpi sitä helvettiä minkä veli joutui käymään. mut nyt näyttää siltä että tää kaikki alkaa olla mulle liikaa, ja mua pelottaa että mitä seuraavaksi tapahtuu. vaikka olisinkin masentunut niin mä en halua syödä mitään lääkkeitä, haluun olla oikeasti enkä keinotekoisesti onnellinen ja hallita elämäni.

^ No miten se diagnoosi muuttaa mitään mitenkään jos kerta on samoja piirteitä tms?

schnii kirjoitti:

mutta mä en halua leimautua miksikään psyykkisesti sairaaksi

Leimautua? Kenen silmissä? Ja mitä sekään muuttaisi?

schnii kirjoitti:

vaikka olisinkin masentunut niin mä en halua syödä mitään lääkkeitä, haluun olla oikeasti enkä keinotekoisesti onnellinen ja hallita elämäni.

Lääkkeet voi olla yksi tie siihen että on ns "oikeasti" onnellinen, ei niitä tarkoitus aina ole loppuelämäänsä pupeltaa.

noh, mä leimautuisin mun perheen ja isovanhempien silmissä. sitä on vähän vaikea selittää, mua ei sillä tavalla kiinnosta mitä ne ajattelevat musta, mutta mua kuvottaa se että mun vanhemmat juoruilisivat kaiken heti mummille ja ukille, samalla tavalla kuin ne tekee kaikista muistakin meidän lasten henk. koht. asioista. ja sit mummo soittelisi koko ajan mun pikkusiskolle että mitä mun "sairaudelle" kuuluu, samalla tavalla kuin mummo soitteli silloin kun mun veljellä oli vaikeaa.

ja sit niistä lääkkeistä. mua pelottaa sivuvaikutukset, en halua käsien väpätystä enkä painetta silmissä tms. muutenkin mulle on tullut liikaa traumoja noista veljen lääkkeistä. jos olisitte itse olleet tilanteessa, jossa rakas ihminen lukitsee itsensä huoneeseensa ja uhkaa syödä kaikki pillerit mitä löytyy, niin ehkä tajuaisitte miksi mä vierastan niitä. ehkä mä alitajuisesti pelkään että oon itsekin joskus samassa tilanteessa jos alkaisin syömään niitä.

schnii kirjoitti:

noh, mä leimautuisin mun perheen ja isovanhempien silmissä. sitä on vähän vaikea selittää, mua ei sillä tavalla kiinnosta mitä ne ajattelevat musta, mutta mua kuvottaa se että mun vanhemmat juoruilisivat kaiken heti mummille ja ukille, samalla tavalla kuin ne tekee kaikista muistakin meidän lasten henk. koht. asioista. ja sit mummo soittelisi koko ajan mun pikkusiskolle että mitä mun "sairaudelle" kuuluu, samalla tavalla kuin mummo soitteli silloin kun mun veljellä oli vaikeaa.

No musta tuo kuulostaa ihan normaalille että läheiset ihmiset kyselee ja puhuu asioista. Paljon pahempi se olisi jos kaikki olisi vaan ihan hiljaa niinku koko asiaa ei olisi olemassa.

schnii kirjoitti:


ja sit niistä lääkkeistä. mua pelottaa sivuvaikutukset, en halua käsien väpätystä enkä painetta silmissä tms. muutenkin mulle on tullut liikaa traumoja noista veljen lääkkeistä. jos olisitte itse olleet tilanteessa, jossa rakas ihminen lukitsee itsensä huoneeseensa ja uhkaa syödä kaikki pillerit mitä löytyy, niin ehkä tajuaisitte miksi mä vierastan niitä. ehkä mä alitajuisesti pelkään että oon itsekin joskus samassa tilanteessa jos alkaisin syömään niitä.

Masennuslääkkeissä on sivuvaikutuksia, toisissa enemmän ja toisissa vähemmän. Usein ne menee nopsaa ohi lääkkeiden alotuksen jälkeen. Mä en ymmärrä miksi vierastat lääkkeitä tuon takia (ja kyllä olen ollut samaisessa tilanteessa kaiken hyväksi molempina osapuolina ja silti oon lääkkeiden kannalla silloin kun tilanne sitä vaatii)

mulle se tilanne oli vaan aika hirveä, ja vaikka tiiän että niistä lääkkeistä on hyötyä ja veljellekin on ollut niistä hyötyä, niin mulle itselleni on ollut niistä tavallaan vain haittaa. oon kai nähnyt vain ne huonot puolet niistä.

^ Kyllä se tilanne on hirveä mutta kannattaa ajatella myös sitä että ne lääkkeet saattaa estää tuon tyylisiin tilanteisiin ajautumista.

ehkä saattaa, mutta silti mä en halua missään tapauksessa mitään lääkitystä. joku psykologi on mulle ihan ok, mut mitään lääkkeitä mua ei kukaan lääkäri saa syömään. mun velikin kieltäytyi niissä yhdessä vaiheessa "uskonnollisista" syistä ;D mut eipä se tosin kauaa saanut ilman niitä olla.

^ Saanko udella tätä siun koko tilannetta, mistä on kyse? Ei ole tietenkään pakko kertoa, tulin vain uteliaaksi.

Natskuu kirjoitti:

^ Saanko udella tätä siun koko tilannetta, mistä on kyse? Ei ole tietenkään pakko kertoa, tulin vain uteliaaksi.

yks sana riittää, asperger. pelkään ihan hitosti että mäkin saan kohta jonkun diagnoosin siitä jos mikään ei muutu.

schnii kirjoitti:

vaikka olisinkin masentunut niin mä en halua syödä mitään lääkkeitä, haluun olla oikeasti enkä keinotekoisesti onnellinen ja hallita elämäni.

harva kuitenkaan syö masennuslääkkeitä koko ikäänsä. ei se ole mikään elinkautinen tuomio, useimmat pääsee masennuksesta eroon ja pääsee taas kiinni siihen mikä nyt sitten ikinä kenellekään on "oikeasti onnellinen". Joskus siihen tarvitaan lääkkeitä. Joskus oman elämän hallitseminen on sairauden hallintaa, kemikaalein. Jos sulla olis syöpä, kieltäytyisitkö sä sytostaateista koska tukka lähtee ja oksettaa (= sivuvaikutuksia)? Ei syöpäkään mene pois sillä, että sitä kieltäytyy kutsumasta syöväksi.

Kyllä mä sen voin ymmärtää, että mieleen vaikuttavat lääkkeet voi pelottaa ja aiheuttaa ahdistusta ja inhon tunteita, mutta ne myös pelastaa ihmishenkiä. Ne vaikuttaa merkittävästi sairastuneen ja läheisten elämänlaatuun, ne mahdollistaa monesti asioiden käsittelyn syvemmin, eikä tosiaan, kuten jo sanoin, varsinkaan masennuksessa ole läheskään kaikilla mitenkään elinikäiseen käyttöön tarkoitettuja. Mä olen sekä alan ammattilainen, että mielenterveysongelmaisten ihmisten läheinen, ja molemmissa rooleissa hyvin lääkemyönteinen.