Koirat.com

^Kuulostaa entistä enemmän Rholta nuorena. Rhon kanssa ehdottomasti suurimmat haasteet on olleet sen hektisyys ja terävyys yhdessä ja mun alkuaikojen osaamattomuus kehittää koiraa oikeaan suuntaan noista ominaisuuksista. Meille merkittävin askel edistymiseen oli rauhan painottaminen. Vaikka Rho onkin erittäin vilkas ja siihen päälle terävä, sillä on hyvin suuri luontainen pyrkimys rauhaan (toki varmaan kaikissa koirissa on, mutta vähän ylivilkkaassa se korostuu). Mun piti vain tajuta ottaa se käyttöön ja ohjata koiraa sen suuntaan, eikä vaatinut hirveen ihmeellisiä toistomääriä, että koira tajusi homman.

Tää tarkoittaa meillä, että aina sekä saalisleikin että selvän paineen antamisen jälkeen koiralle myös selkeä rauha, jonka jälkeen vasta jatketaan. Konkreettisesti: leikin jälkeen koira vierelle ja silittelen sitä ja puhun "rauhoittavasti". Kun koiran olemus ja hengitys muuttuu, hommat saa jatkua. Tai jos oon antanut koiralle suuremman virhesignaalin, rauhotan tilanteen hetkeksi, puhelen taas rauhoittavasti ja saatan silittää koiraa. Kun se tästä lähtee liikkeelle, se on poikkeuksetta tosi hyvä.
Ilman rauhaa Rhon pakka leviää melko nopeasti ja se menee hektiseksi. Se ei pysty heti riehakkaasta leikistä lähtemään hommiin, koska liian korkea vire jää päälle -> keskittymiskyky laskee ja alkaa seilata omiaan ja jos koira ei vielä osaa asiaa varmasti niin huono on lähteä vaatimaan pakotteillakaan. Tutuissa hommissa ei ole niin suuri ongelma, koska silloin koiralta voi vaatia eri tavalla ja hallita virettä siten. Mutta koska treeneissä kuitenkin paljon opetellaan sitä uutta ja harvemmin hiotaan jo osattua, rauhan tärkeys korostuu, kun koiran on pysyttävä oppimiskykyisenä.
On meillä kerran käynyt kokeessa sillä tavalla, että olosuhteiden pakosta päätin ottaa riskin ja kokeilla vähän rajoja ääritilanteessa lähettämällä viettiä pursuavan koiran suoritukseen, sen jälkeen kun sen päälle oli melkein tullut irtokoira (Rhon pahin ärsyke nro 1.) muutamaa sekuntia aiemmin. Otin riskin ainoastaan siksi, että toimintamalli oli koiralle äärimmäisen hiottu ja tiesin sen osaavan asian 100% varmasti, sekä luotin hallintaan. Muutoin olisin jättänyt riskin ottamatta. Riski kannatti ja koira sai kehuja "äärimmäisen tehokkaasta ja näyttävästä pimeän tunnelin tarkastuksesta".

Rauhavaiheet on nykyään lyhyitä, parista sekunnista tavallisesti - max minuuttiin erittäin vaativissa tilanteissa (esim. päälle karannut koira). Alussa oli toki selkeästi pidempiä, kun vasta opeteltiin ja Rholla kesti luonnollisesti pidempään päästä sopivaan mielentilaan.
Pitää myös korostaa sitä, että jokaisella koiralla on se oma rauha-asteensa. Hyvin vilkkaalta koiralta on oikeasti turha odottaa treenikentälle nukahtamista ilman äärimmäisen suurta työmäärää, enkä tiedä onko se tarkoituksenmukaistakaan. Kriteerit rauhan suhteen siis koiran mukaan: meillä ne on nuo em. koiran hengitys ja ns. yleisilme.
Myös treeneihin valmistautumiseen ja lopettamiseen panostan, että ne tapahtuu rauhallisesti (valjaat puetaan ja riisutaan korostetun rauhallisesti ja muutenkin asenne "kaikki aika maailmassa"). Voi kuulostaa itsestäänselvyyksiltä, mutta mulle ne ei ainakaan sitä olleet aikanaan. Harmittaa edelleen, etten alusta asti tajunnut tätä. Okei olin aloittelija, joka ei edes tiennyt mitä rauha tarkoittaa, mutta olisin voinut aktiivisemmin etsiä apua erilaisilta kouluttajilta.

Tää rauhan korostaminen on luonut Rholle aivan erilaista keskittymiskykyä töihin ja tietynlaista harmonisuutta. Töitä on toki vielä edessä paljon, koska ehdin niin pitkään tehdä asioita väärin, mutta nyt ollaan ainakin oikealla tiellä ja tiedän, että sekä mulla että koiralla on aina kivaa töissä, vaikka vaatisin paljonkin ja painetta olisi kummankin niskassa. Tasapainon löytymisen myötä vietin ja rauhan välille, on koiran paineensietokyky kasvanut entisestään ja lisäksi laumapalkkaus on vahvistunut kun mun ja koiran välinen side on tiukempi. Mun pelastus alkuaikoina on ollut, että Rho on syntyjään erittäin ohjaajasidonnainen, joten vaikken aina osannut olla paras mahdollinen ohjaaja, Rho ei heittänyt hanskoja tiskiin mun kanssa.

Hallintaa oon aina ton kanssa korostanut, joten se ei niinkään oo ollut meillä ongelma vaan se vireen hallinta, mihin kaikki toi yllämainittukin meillä liittyy.

Muoks. Tekstistä selkeempää.

^Ei ole itsestäänselvyyksiä mulle nuo mitä sanoit, rauhasta ja muusta. On kyllä niin paljon opittavaa ihan kaikesta tämän koiran kanssa! Tota rauhaa voisi korostaa itsekin vielä lisää ja oikeasti ottaa aikaa siihen rauhoittumiseen ihan kunnolla jos tarve vaatii. Meillä aika hyvin onneksi toimii sellainen hetkellinen silittely, aika nopeesti sieltä tulee se sellainen syvempi henkäys ja sen jälkeen on yleensä turvallista jatkaa ilman turhia riekkumisia Raju myöskin on sen verran ohjaajasidonnainen että tuntuu antavan aika paljon anteeksi näitä omia virheitä. Joku toisen tyyppinen koira olis varmaan tässä vaiheessa jo sanonu heipat

Koira on meidän alaosaston vuoden tulokas 2014 Ei mulla muuta. Viime viikolla saatiin pokaali ja vieläkin hymyilyttää

Oijoi, onneksi olkoon!

^^ Suuret onnittelut täältäkin, mahtavaa!

Vea nappasi viikonloppuna vikan AVOHYV-tuloksen rally-toko -kisoista pistein 95/100p, ja sai siten RTK2-koularin! voittajaan ei onneksi ole ihan vielä mikään kiire.

^Täällähän on tuloksellista porukkaa eli onnea teillekin tuloksesta ja tunnuksesta!

^^Onnea Vealle ohjaajineen!

Onnittelut nauris ja kojotei!

Mulla on ollut niin kiireinen viikko ettei ole paljoa ehditty Rajun kanssa treenailemaan. Eilen käytiin kokeilemassa miten onnistuu keskittyminen ulkokentillä kun hallillahan me ollaan koko talvi reenailtu. Hiekalla oli ihan ok, pystyi keskittymään oikeastaan ihan normaalisti. Mutta nurmi sitten oli huomattavasti vaikeampi, nokka ei meinannut millään malttaa olla irti maasta ja teki liikkeet tosi huolimattomasti Pitää siis lähteä treenaamaan taas ihan erikseen ensin keskittymistä nurmelle ennen kun vaatii mitään ihmeempiä.

Tänään meinasin mennä ajamaan vuoden ensimmäisen jäljen! Oon jo ihan innoissani seurannut noita lumien sulamisia ja en malta odottaa että pääsee kokeilemaan miten se pitkästä aikaa onnistuu

Rajunen tänään 1vee!



kuvat: Ronja Vahvelainen

Tää ketju alkaa olla silkkaa onnittelua, mutta onnea Raju 1vee!

Aurinkoiset onnittelut täältäkin Rajulle

Jottei nyt ihan mene pelkiksi onnitteluiksi, niin minkälaisia tavoitteita muilla palstalaisilla on tulevalle kaudelle? Kokeita, koulutustunnus, jokin tietty haaste koulutuksessa tms?

Meillä on peruskokeet lopullisena tavoitteena, mutta sitä ennen tavoitteet on (kopioitu meidän uusimmasta blogipäivityksestä:

* Ilmaisun parantaminen haastavilla alustoilla/vaikeissa paikoissa/umpipiiloilla. Pyrkimys siihen, että Rho pystyy ilmaisemaan maalimiehen laadukkaasti vaikeimmissakin paikoissa/piiloissa.

* Peitettyjen maalimiesten ilmaisu (tällä hetkellä Rholla on kova tarve repiä peitteet pois…).

* Eteneminen tunnistusjäljellä koulutusohjelman mukaisesti, tavoitteena koira, joka pystyy jäljestämään kohteen paikassa kuin paikassa/ kelillä kuin kelillä lähtöhajun perusteella. *Tämä on tietysti pidemmän aikavälin tavoite eli ei ole oletus saada valmista aikaan tän kauden aikana.

* Koirahäiriön sietokyvyn parantaminen, erityisesti koetilanteita ajatellen. Tähän pyritään muokkaamalla koiran mielentilaa, ei pelkän kurin kautta. Kurilla hallinta pysyy kyllä paketissa, mutta Rho ei ole hyvässä mielentilassa, mikä on turhaa stressiä.

Raju kiittää

Meillä ei ainakaan tähän tietoon kisatavotteita vielä ensi vuodelle ole (korkeintaan bh syksymmälle), mutta treenejä ajatellen:

- tottiksissa apujen karsimista ja nimenomaan keskittymistä käskysanoihin, pidempiä sarjoja ilman palkkaa + häiriönsietoa, varma paikkis

- jäljelle oikea mielentila

- hakuun lisää maalimiesmotivaatiota ja ilmaisun opettaminen (nyt kun ei ole polliisi niin siirrytään luultavimmin rullaan)

+ yleensäkin kaikkeen tekemiseen lisää keskittymistä ja sellainen ylimääräinen kaahotus pois kuitenkin niin että tekemisen hauskuus säilyy! Ja hallintaa, hallintaa ja lisää hallintaa

Jaahas, vuoden 2015 tavoitteita tässä:

- Koepuolella BH, TK1 ja AVO1

- Mulle itselleni varmuutta valmistella koira (koe)suorituksiin niin, että sillä on hyvä mielentila ja vire kantaisi kunnolla koko suorituksen

- Hakumetsällä ilmaisutreeniä (pääasiassa haukun paikka - haukkuu liian lähellä maalimiestä vaikkei varsinaisesti iholle tulekaan) ja hallinta keskilinjalla (keskilinjalle tullessa ihan kamala kiire, koska minä kyllä tiedän ja mitä sitä ohjaajaa siihen tarvii kun haistan sen ukon jo tuolla hyvällä säkällä). Kuulostaa varmaan kamalammalta toi hallinta mitä se oikeasti on, mutta ois kiva ettei tarttis yhtään perkelöidä.

- Tottiksessa noudot kuntoon

- Tavan arjessa turha kohnotus hihnalenkeillä ois kiva saada pois ja ohituksissa on aina petrattavaa. Ei me vastaantulijoita syödä, muttei myöskään mennä suoraan vastaantulevista tuijottajista tai remmiräyhistä rennosti hihna löysällä ohi.

Etenkin kohdat 2 ja 5 on varmaan melkoisia ikuisuusprojekteja

Muoks. Laitetaas vielä pari kuvaa sunnuntain ratoksi:

Lenkillä ennen hakureenejä:


Ritilät ei haittaa menoa:


Moi!

Raju kävi tänään luustokuvissa, selkä, olat ja kyynärät täysin terveet ja lonkat ellin arvion mukaan C:t tai toinen voi mahdollisesti olla B. Pientä löysyyttä lonkissa oli mutta muuten oikein siistit nekin

^Hyvä juttu jos kuvat näytti suotuisalta! Viime aikoina tullut kavereilla aika huonoja uutisia koirien luuston terveyden saralta, joten kiva kuulla välillä kuvastulosten olevan muutakin kuin ihan sökö -luokkaa.

Harrastuspuolelle jo laitoinkin, mutta yksi tavoite on taas vähän lähempänä: tänään toteltiin TK1

Onko kenelläkään koskaan tullut vastaan tilannetta, että pitkänkin harkinnan jälkeen olet hankkinut saksanpaimenkoiran (tai jonkun muun rodun) ja todennut jonkin ajan yhteiselon jälkeen, että koira ei sovikaan sinulle tai elämäntapaasi?
Minulla on vajaan vuoden ikäinen sakemanniuros, ja olen lähes koko meidän yhteiselon ajan miettinyt, että tämä ei kyllä ole oikea koira minulle. Harkitsin sakemannin ottamista pitkään, se ei missään nimessä ollut hätiköity päätös, vaan tein huolellisen taustatyön, tutustuin kasvattajiin ja tapasin paljon erilaisia koiria. Kaikki vaikutti hyvältä, joten ihmettelen, että mikä tässä meni vikaan?
Koira on nuori, hankalassa iässä, mutta se ei ole ajatuskantani syy. Vaikka välillä johtajuussuhteita ja sääntöjä joutuu vääntämään rautalangasta, en vaivu koiran kanssa epätoivoon. Jaksan sen kanssa treenata tottista muutaman kerran viikossa ja treenit sujuvat ihan hyvin. Osaan kyllä koiraa kouluttaa, eikä tämä ole ensimmäinen koirani, mutta jotenkin tuntuu siltä, että koiran työinto ja lahjakkuus valuvat minun kanssani hukkaan. Olen huomannut, etten olekaan niin kunnianhimoinen, mitä luulin, ja en välttämättä ole kiinnostunut kilpailemisesta tottiksen tai jonkun pk-lajin parissa. Tämä koira olisi mitä ihanteellisin tavoitteelliseen harrastamiseen, ja tämän kanssa voi päästä pitkälle. Koirani on innokas, aktiivinen ja äärimmäisen kiltti, ja pidän siitä ihan valtavasti. Minua hirvittää ja kauhistuttaa ajatuskin siitä luopumisesta, mutta silti minusta tuntuu pahalta, sillä minun ja koirani mentaliteetit eivät ole samalla tasolla. Sillä ei ole mitään käytösongelmia, lukuunottamatta aina ajoittaisia kyseenalaistamisia, joista selvitään kyllä määrätietoisella "kurinpalautuksella".
Minua kalvaa päivästä toiseen tunne siitä, että koira on luonani väärässä kodissa. Sen kanssa ei ole ongelmia ja aika sekä jaksaminen riittää hyvin, mutta jotenkin tuntuu siltä, että emme ole oikea pari. Voiko näin sanoa?
Mietin jatkuvasti, että onko koirasta luopuminen aina ehdottomasti väärin? Mitä jos ihminen ei pysty antamaan koiralle sitä, mitä koira vaatii? Tähänkin voi varmasti todeta helposti, että senkus menet ja harrastat sen kanssa lisää, mutta jos minulla ei motivaatio ja tavoitteet ole samalla tasolla, kuin mitä koiran taidot ja lahjat voisivat antaa. Liian hyvä koira minun elämäntapaani.

Mitä mieltä täällä ollaan? Olenko ihan hirveä ihminen, tehnyt suurimman virheen ottaessani sakemannin, miten tässä tilanteessa voisi toimia, ihan mitä vain. Ottakaa kantaa.

Jotenkin saa semmoisen kuva että ajattelet ettette sovi yhteen koska koira voisi kehittyä mutta sinä et jaksa? Mitä väliä? Ei todellakaan jokainen potentiaalinen koira pääse kentille osaavan ohjaajan kanssa eikä se koira nyt treenaamista osaa kaipaa, treenaattehan kumminkin jotain.
Mun mielestä olisi väärin luopua koirasta, tuo on vain tunne ja se voi ajan kuluessa hiipua pois. Sulla on sellainen koira jonka nyt vaan olet saanut, sen asian kanssa pitää elää.

Kyllä mun mielestä jos koira tuntuu aivan väärältä omiin käsiin, siitä voi luopua. Itse tuskin pystyisin ja otankin koirat sillä periaatteella että kun ne mulle tulee niin ne mulle myös jää. Kuitenkin kun mun ensimmäinen projektikoira meni hylkyyn pahojen kutinoidensa takia, en ottanut sitä kun se ei missään vaiheessa tuntunut omalta. Mutta jos ainoa syy on se että ajattelee koiran menevän jotenkin hukkaan itsellään, niin ei silloin kannata koirasta luopua! Tai tuolla periaatteella munkaan ei olisi järkeä pitää Rajua, siitä olisi kyllä vaikka ja mihin jos olisi kokenut ja hyvä ohjaaja. Mutta parhaani yritän ja koiran kanssa harrastan ja toivottavasti tulevaisuudessa jossain lajissa kisaankin, enkä mä usko että Raju miettii että voihan perhana kun tuo mamma ei osaa, se tekee parhaansa mun kanssa ja mä sen kanssa ja pääasia että meillä on hauskaa!

Nollen kanssa samoilla linjoilla. Jos koiran kanssa ei kerta kaikkiaan natsaa, niin mun mielestä ei ole väärin etsiä sille uusi, hyvä koti. Mutta viestistä saa niin sen käsityksen, että ainut syy luopumiselle olisi koiran potentiaali ja se tuntuu aika oudolta perusteelta koirasta luopumiselle. Koiralle riittää se, että se saa riittävästi tekemistä. Ei se kaipaa titteleitä tai kokeita..

Aiheesta on ollut aiemminkin palstalla puhetta. Mun 6-vuotias vehnä ei tänä päivänäkään tunnu oman näköiseltä koiralta, mutta sekin on opettanut mulle valtavasti. Se on ihana ja tärkeä, ja oon sitoutunut pitämään siitä huolen koko sen elämän ajan.

Kiitos teille vastauksista.
Ehkä lähinnä edellistä postausta kirjoitellessa koiran potentiaali ja tekemisentarve olivat päällimmäisenä mielessä, mutta eivät ne ole ainoita syitä.
Myönnän suoraan, että koirani vaatimukset ylittävät oman kapasiteettini, enkä sillä tarkoita koulutustaitoja. Minulla ei tietenkään ehkä nyt juuri ole taitoa kouluttaa koiraani huipputasolle, mutta sepä se onkin harrastuksen peruspointti, -opitaan yhdessä. Mutta kun kuvioon astuu mukaan motivaation ja kilpailuhengen puute, rahan riittämättömyys ohjattuihin treeneihin sekä epäsäännöllinen ja vaikeasti järjestettävä työ, niin koiran kanssa puuhaaminen jää liian usein pakollisiin lenkkeihin muutaman kerran päivässä ja ruokintaan. Se ei riitä, ei sitten mihinkään, ei ainakaan tälle koiralle.
Elämäntilanteeni on tällä hetkellä muutenkin todella haastava, ja koira ei enää lähinnä tuo ulospääsyä stressistä, vaan se on yksi iso stressin lähde. Se, että olen kykenemätön täyttämään äärimmäisen aktiivisen koiran tarpeet, ajaa minua vain entistä stressaantuneemmaksi. Koirani on stressaantunut, koska minä olen, ja sen takia sillä on vaikeuksia rauhoittua. Ja kun koirallani on vaikeuksia rauhoittua, minäkään en rauhoitu ja kierrämme yhdessä noidankehää.

Edellinen viestini oli tosiaan senhetkisellä mielialalla kirjoitettu, mutta ei niinkään totuudenmukainen kuvaus meidän tilanteestamme.
Minun tekisi mieli antaa koira edes hetkeksi jollekin osaavalle ihmiselle ja vetää itsekin henkeä välillä. Lopullinen luopuminen koirasta tuntuu vaikealta, sillä onhan se minulle kaikesta huolimatta tärkeä. En tiedä, onnistuisiko yhteiselomme paremmin sen jälkeen, kun koira olisi asunut muualla sen aikaa, että saan omat asiani järjestykseen, vai palaisiko tilanne jälleen entiselleen. Vai olisiko koiralla parempi olla kokonaan toisessa kodissa?

Koirasta luopuminen on hyvin jyrkästi moralisoitu teko nykyisessä ajatusmaailmassamme. Miten eläimestä, josta on sitouduttu huolehtimaan koko sen eliniän ajan, voidaan yhtäkkiä luopua? Itse en ole aiemmin luopunut kuin yhdestä eläimestä, ja se oli kani. Se oli vaikea päätös, mutta lopulta juuri oikea, sillä tuo pupunen sai todella hyvän kodin. Sitä päätöstä ei moralisoitu millään taholla, sillä kyseessä oli "vain" kani. Eläinhän sekin on, mutta jostain syystä pieneläimistä luopuminen on paljon hyväksyttävämpää, kuin koirasta.
Moralisointia saan osakseni joka tapauksessa, milloin mistäkin. Milloin sairaan koirarodun tukemisesta, milloin väärästä koiravalinnasta, omasta riittämättömyydestäni ja nyt myös siitä, jos päädynkin hankkimaan sille paremman kodin.