Koirat.com

Kun toinen koira tulee ihan pienenä taloon, on johtajuusasema koirien välillä alusta asti selvä, jos ikäeroa vaan on tarpeeksi. Urokset tulevat keskenään aika hyvin toimeen, toki voi tulla pientä kinaa kenen tahansa kohdalla, mutta uroksilla se on vain sellaista machoilua, eli ei mitään vakavaa. Mielestäni uros-uros-yhdistelmä on ihan toimiva, niin kauan kun lähistöllä ei ole narttuja sekoittamassa päätä. Pentua ei terveen koiran koskaan tulisi pitää uhkana.

Narttu ja uros on myöskin ihan toimiva ratkaisu, mutta juoksuajat tuottavat ongelmia jos uros on miehisyydestään tietoinen. Mutta mainitsitkin, että uroksellasi on kastraatio edessä.

Kysymys on mielestäni ainun tilanteessasi vain siitä, kumman mieluiten otat koirallesi kaveriksi

Meille on lauantaina kotiutumassa pembroke narttu. Alunperin oli tarkoituksena ottaa Frodolle kaveriksi toinen uros, mutta kun ihanne yhdistelmästä ei tullutkaan tarpeeksi poikia, päädyttiinkin tyttöseen... Vähän kieltämättä jännittää nartun narttumaisuus, mutta olen täysin kyllästynyt tuon uroksen hajuobsessioon. Lenkillä jokainen tielle sattuva pissalätäkkö on nuoltava ja sisäreeneissä hajut on häiriöksi. Mutta uskon kuitenkin, että tuo on vaan murkkuiluun liittyvää ja menee ajan myötä ohi, toivottavasti!

Mulle on kans ollu alusta asti selvää, että vehnäpoika saa aikanaan koirakaverin kotiin. Sille tulee keväällä 2 vuotta täyteen, mikä alkaa pikkuhiljaa olla riittävästi uutta pentua ajatellen. Koiran käytös on jo muuttunut aikuisempaan suuntaan, mutta kolmas tai neljäs ikävuosi vielä lisää ei varmaan olis pahitteeks -en vaan tiedä, kuinka kauan maltan odottaa ;)

Mua ei mietitytä niinkään ajankäyttö, vaikka yksin asunkin. Tottakai on selvää, että ulkoilutuksiin menee aluksi tupla-aika, kun molemmat pitää usein lenkittää erikseen, mutta se on väliaikaista. (Raha-asioiden ohella) eniten mua epäilyttää se, että mulla ei oo autoa. Kuljen koiran kanssa säännöllisesti bussilla ja junalla ja vaikka toi vehnä on aika helppo tapaus, niin joskus ruuhka-aikaan yhdenkin kanssa liikkuminen on hankalaa. Mitä sit ku siinä on 35 kiloa koiraa lisää? Ehkä seki vois onnistua harjoittelulla ja hyvällä organisoinnilla (ei liikuta ruuhka-aikaan), mutta varmaan kotikotivisiitit vähenis vaan pariin kertaan vuodessa.

Onko kukaan liikkunu kahden koiran kanssa julkisilla? Kuulisin mielelläni kokemuksia.

Sit oon miettiny, ku tolla vehnällä on omat "ongelmansa", niiin miten ne vaikuttaa pentuun (olettaen, että alkujaan se on suht rohkea pk-rotuinen otus).
Esim. 1. Vesi; Toi ei tykkää uida (kahlaa kyllä), niin miten se vaikuttaa pikkukaveriin. Pitääkö kaikkiin tommosiin juttuihin yrittää totuttaa pentu yksin vai huolehdinko liikaa?
Esim. 2. Kynsienleikkaus ; Yhden ikävän 'incidentin' jälkeen kynsienleikkaus on nykyään raivostuttavaa puuhaa (Ihan OT: Voiko hermoon osua ilman, että kynsi vuotaa verta?? Koira huusi nimittäin niinku hullu, enkä edellenkään tiedä syytä.. Tosin tossa on kyllä vähä drama queenin vikaa, eli voi olla, että pieni karvatukku vaikka vaan nipisti jäätyään leikkureiden väliin ). Örisemistä, murisemista ja hampaiden näyttämistä, kunnes ärähdän koiralle. Se on aika tossu, joten lopettaa "puremisen" suunnilleen kokonaan yhdestä komentamisesta, minkä jälkeen se vaan itkee, ulisee ja kiljuu ihan niinku leikkureiden välissä olis kynnen sijaan koko varvas. Pentu ei voi oppia mitään positiivista tommosesta!? Pitääkö mun sulkea se vessaan siks aikaa, ku leikkaan isoveljen kynnet? Riittääkö se, vai kuunteleeko se ovenki läpi oppeja, että on olemassa tilanteita, joissa voi/pitää murista tai itkeä.

Tavallaan noi mun viimesen kappaleen kirjotukset hymyilyttääki vähä, mutta kyllä mä oikeesti mietin tämmösiä asioita. No, seuraavan pennun aika on ihan aikasintaan ens syksynä hyvien kesätienestien jälkeen, jos sillonkaan. Toisaalta haluaisin odottaa siihen asti, että voin hommata auton ja kulkea sillä koiran kanssa kunnon treeneissä, mutta se lienee vasta mun valmistumisen jälkeen, johon puolestaan on varmaan ikuisuus! *huokaus..*

En jaksa lukea koko ketjua, mutta vastaan silti vähän meidän elämästä tänne. Ja kuten otsikossa kysytään, että jännittikö toisen koiran ottaminen niin JÄNNITTI! Kun vielä moni oli sanonut, että saksanpaimenkoira on aivan liian kova ja vaikeasti koulutettava collien jälkeen moni sanoi ettei me tulla pärjäämään ja pitäiskö meidän vaan hankkia joku helpommin koulutettava rotu. Mies kuitenkin oli halunnut jo vuosia sakemannia joten päädyttiin monen mutkan kautta sitten viime vuoden helmikuussa katsomaan saksanpaimenkoiran pentuja ja ennenkuin huomasinkaan oli pentu merkattu kynsilakalla ja varattu. En ole katunut päivääkään vaikka eroahdistusta on ollut välillä erittäin pahana. Kahden koiran kanssa lenkkeily tuotti alkuun pään vaivaa, mutta kun siihen tottui niin se sujuu ihan samalla tavalla kuin yhdenkin lenkittäminen. Kouluttaminen on ollut hiukan vaikeaa kun mulle tulee koulutus halut puuskittain ja yleensä aina silloin avo ei ole kotona enkä ole tajunnut sulkea vanhempaa koiraa mihinkään. Kuitenkin koulutus jatkuu kun tuossa oli väli jolloin en opettanut pennulle mitään, syistä ei sen enempää. Muutama asia täytyy vielä opetella kuten mm.sivulle tulo ja paikka sana. Paikka sana on jotenkin jo pääkoppaan mennyt, mutta harjoitellaan vielä. Eli meillä on uros-uros. Kasvattajalla ei ollut kuin urospentuja enää vapaana ja en halua narttua. Vanhemmalta meni alle viikko hyväksyä pentu, kissoilta vähän kauemmin (kuukausissa). Muistan kun otettiin vanhempi koira mukaan kun haettiiin pentu ja ensin collie oli, että jaahas, tässäpä kiva pieni koira ja leikkivät ja haistelivat kovasti toisiaan. Sitten kun collie tajusi, että hei toi pentuhan tulee mukaan niin se tuijotti sen koko reilun tunnin matkan ikkunasta ulos eikä vilkaissutkaan minuun vaikka kuinka koitin maanitella Vieläkään (koputtaa puuta) ole ollut mitään ongelmia koirien keskinäisessä hierarkiassa, vanhempi toisinaan koittaa alistaa pentua nyt kun on tullut isommaksi, mutta yleensä menen väliin. Vanhempi koira on iloisempi, energisempi ja leikkisämpi toisen koiran tulon seuraksena. Moni tuttu pelotteli, että saku tulee kiipeämään collien yli laumassa kunhan kasvaa, mutta ainakaan vielä ei ole merkkejä ollut näkyvissä. Koira kohtaista kaiketi. Eiköhän nää koirat kuitenkin riitä tähän saumaan ja elämäntilanteeseen. Saku tulee aikuisena (oletuspaino 40kg) olemaan 16kg collieta isompi ja paljon korkeampi, mutta ei ole vaikuttanut tuo kokoero leikkeihin eikä muuhun.

Meillä on kaksi samanrotuista urosta n. vuoden ikäerolla, iät tällä hetkellä 2v ja n. 1v. Meillä menee ainakin toistaiseksi tosi hyvin poikien kanssa! Vanhemmalla on murkkuikä loppumassa ja nuoremmalla alkamassa :D Tuo vanhempi kyllä komensi paljon pentua aluksi ja nykyäänkin komentaa, mutta vain tarvittaessa. Noista on kyllä tullut sellaisia "veljeksiä" että! Jos ovat molemmat sisällä tai ulkona samaan aikaan, ne makoilevat kylki kyljessä. Vanhempi on ruuan suhteen nirso ja nuorempi ahne, vanhempi tietää että pakastin on täynnä luita ja nuorempi luulee juuri saatujen luiden olevat ainoat maailmassa, ja tottakai silloin oma pitää syödä ja vanhemman luu varastaa ja piilottaa Noh, ruuan suhteen siis ei ole ongelmaa, eikä minkään muunkaan kanssa kotioloissa, ainakaan vielä.

Meillä "ongelmina" nykyään aikaisempaan verraten on se, että tuo nuorempi ei todellakaan hyväksy vieraita uroksia, ei edes niitä kaikkia, jotka tuo vanhempi on tuntenut pennusta asti. Eikä varsinkaan silloin, jos narttuja on lähellä. Tuo nuorempi on muutenkin hyvin eri luontoinen. Koirapuistoissa käyn noiden kanssa ja siellä kaikki menee, toistaiseksi. Tuohon "ongelmaan" ratkuisuna kuitenkin se, että meille tulee kyläilemään harvat ja valitut, muiden luokse ja puistoon otan yhden koiran kerrallaan, jos siltä tuntuu. Vuoden päästä tilanne on aivan varmasti ihan erilainen, sen tiedostin jo toisen uroksen ottaessani näin pienellä ikäerolla. Vaikka nuo ovat hyvin erilaisia keskenään, se on toisaalta ihan hyväkin asia. Ne ikään kuin täydentävät toisiaan.

Mutta sitten kun mietitään kolmatta koiraa näiden kahden uroksen kanssa (esim. vuoden päästä), sen olisi varmaan pakko olla myös uros. Näiden ollessa vasta tämän ikäisiä, en usko että voisin pitää kotona kahta nuorta urosta ja narttua, tappeluhan siitä syntyisi ihan varmasti! Mutta kuten aikaisemminkin todettiin, poikaporukassa tullaan yleensä melko hyvin toimeen, kunhan ei ole narttuja lähellä Ja toki narttuakin voisi näiden kanssa ajatella, mutta sitten pitäisi odottaa pidemmän aikaa ja seurailla miten poikien keskinäiset välit kehittyvät. Tarkoituksena on kuitenkin se, että koko laumaa voisi pitää samassa tilassa, missä itsekin on. Ja tällä kokoonpanolla se ainakin luonnistuu vallan mainiosti! :)) Eli ei ole kaduttanut toisen koiran ottaminen, mutta kolmatta ottaessa saakin miettiä sitten vielä vähän tarkemmin kaikki asiat! (Ainakin jos haluaa koirien pystyvän olemaan samassa tilassa ja jos koirat ovat +40/50kg, niin montaako pystyy pieni ihminen taluttamaan samaan aikaan :D).

Luin just meidän kerhon lehdestä ikävän tarinan siitä, miten voi käydä, jos uusi pentu ei kasvaessaan tyydykään arvoasteikossa alemman rooliin eikä vanha koira ole valmis luopumaan asemastaan. Siinä kyseessä oli nartut, mutta aloin epäillä toisen uroksen ottamista..

Mun nykyinen uros on niin ihmisten ku toistenki koirienki kanssa aivan löllykkä -vehnäpulla Se alistuu toisille uroksille ja tulee toimeen kaikkien kansssa (paitsi huonojen kokemusten myötä se on viime aikoina alkanut satunnaisesti murisemaan liian päällekäyville, isoille koirille (on olleet nuoria, vilkkaita koiria, jotka haluais ilman tutustumista aloittaa rajut leikit). Se johtuu pelosta, eikä ilmene tuttujen koirien kanssa). Mitä tapahtuu, jos tämmösen koiran pikkuveljeksi valitsee koiran jostain vahvaluonteisesta rodusta (riiseni on tällä hetkellä vahvoilla, joten Kadilta varsinki mielipidettä..)?

Kun toinen koira tulee ihan pienenä taloon, on johtajuusasema koirien välillä alusta asti selvä, jos ikäeroa vaan on tarpeeksi..

Mä en välttämättä ihan allekirjottais tota edellistä lainausta vaan epäilisin, että vehnäpulla saattais aikanaan joutua luopumaan paikastaan. Vai? Voiko se asemanvaihto tapahtua suht kivuttomasti, jos ensimmäinen koira on oikeesti noin alistuva? Vai yrittääkö vanhempi oikeesti luonnostaan pitää puolensa? Jos vahna luovuttaa paikkansa, niin voiko nuorempi alkaa jopa kiusaamaan pienempäänsä pönkittääkseen egoaan?

Paljon ajatuksia, mutta olis kiva, jos muut jakais omia mielipiteitään tästä asiasta.

sändi kirjoitti:

Voiko se asemanvaihto tapahtua suht kivuttomasti, jos ensimmäinen koira on oikeesti noin alistuva?

Uskoisin, että voi. Alistuva koirahan voi ihan mielellään luopua siitä asemastaan ja tyytyä alemman rooliin? Olenkin lukenut, ettei sitä vanhempaa koiraa pitäisi ihmisen toimesta suosia, esim. antamalla ruoka ensin jne, koska koirat itse selvittävät hierarkkiansa. Tästä kuulisin mielelläni itsekin lisää, etenkin kokemuksia!

Meillähän tuo narttu on satavarmasti se korkeammalla oleva, jo nyt näyttää sellasia sähäkkyyden merkkejä että oksat pois. Mutta uskon, että Frodolle on ihan luonnollista sitten olla se alempi.

Mä en ole puuttunut koirien väleihin sen enempää, paitsi ettei tappeluita tai rähinöitä sallita, eikä silloin mennä härkkimään kun toinen syö (siis esim. toinen jo syönyt kuppinsa tyhjäksi kun toisella vielä ruokaa jäljellä). Omaa ruokaansa saa puolustaa murisemalla kuitenkin, mutta pyrin ehkäisemään tätäkin ihan kieltämällä, jos näyttää siltä, että toinen menee liian lähelle. Ruoan saavat samaan aikaan, puruluut yms. satunnaisessa järjestyksessä. Mulle sillä ei ole väliä, mikä koirien keskinäinen arvojärjestys on, olkoot mikä on, minä olen kuitenkin kummankin pomo, ja minä määrään säännöt. Hyvin on mennyt oppi perille.

Muutenhan nuo tulevat erinomaisesti toimeen, enkä usko, että niille tulisi syytä tapella muusta kuin ruoasta. Lähinnä Tomo puolustaa ruokiaan toisinaan vähän turhan ärhäkkäästi, ja siihen olen joutunut pari kertaa puuttumaan, kuin myös siihen, että Tomo on koettanut joskus viedä Kaedelta herkut nenän edestä.

Musta tuntuu, että meillä vanhempi koira tulee olemaan arvoasteikolla alempana. Micky on liian kiltti löllykkä, ettei saa Toveen mitään kuria. Toisaalta, yritän silti pitää Mickyä 'ykkösenä.'
Joudun kyllä puuttumaan jatkuvasti näiden touhuihin, koska ipana kiusaa vanhempaa minkä kerkeää. Sheltti/doggi taisteluissa on selvää, että kiltti pikkusheltti jää kakkoseksi, kun doggi ipana rökittää.
Mickyn kanssa uroskin olis voinu tulla kyseeseen, koska Micky tulee toimeen kaikkien kanssa ilman ongelmia. Nartun kanssa uskon asioiden sujuvan todella hyvin, juoksujen ajaksi Micky menee hoitoon, ettei tarvi turhaan stressailla.

Jännitti toisen koiran ottaminen, lähinnä rodun vuoksi ja hieman senkin puolesta, että miten sitä pentuaikaa taas jaksaa. Mickyn puolesta tiesin heti, että se ei ole ongelmaksi pennulle, mutta pentu taas stressaa Mickyä... En tiedä voiko sitä sanoa katumiseksi, mutta välillä, kun pentu on ihan mahdoton, tulee manailtua. pentuarki ei ole tosiaan kokoaikaa mitään herkkua.

^ Ja samalla kaverit ihastelee, että voi ku ne pysyis aina tämmösinä (pentuina) Sit muiden pilvilinnat pitää romuttaa avautumalla pennunomistajan arjesta No, onhan ne söpöjä..

Me otettiin meidän ensimmäinen koira viime vuonna kesäkuussa (hän oli n.5-6kk vanha meille tullessaan) ja toinen tuli taloon jo syyskuussa (ikää silloin 2,5kk). Kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin! Ovat molemmat tyttöjä, ja ensimmäisellä, Tiiulla, oli juoksut jo ennen joulua. Nyt pienempi, Uni, on tullut myös "kypsään" ikään ja eilen alkoivat hänellä juoksut..

Ennen juoksujen alkamista Tiiu aloitti Unen selkään kiipeilemisen ja nyhkyttämisen (aivan kuin olisi uros koira), eli yritti alistaa häntä. Aiemmin tämmöistä ei ollut tapahtunut. Uni antaa Tiun tehdä niin kuin tykkää, ei ole huomaavinaankaan. Minun kysymykseni onkin, täytyykö koirien antaa tehdä tätä nyhkyttämistä, vai olisiko tähän parempi puuttua? Me ollaan tähän saakka (tätä on jatkunut nyt viikon verran), annettu Tiiun tehdä niin kuin haluaa, ajatellen, että ehkäpä tämä on tärkeä vaihe arvojärjestyksen vakiintumisessa. Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta kun minulla on kaksi koiraa, joten olisi kiva kuulla, mitä mieltä te muut olette!

sändi kirjoitti:

Ja samalla kaverit ihastelee, että voi ku ne pysyis aina tämmösinä (pentuina) Sit muiden pilvilinnat pitää romuttaa avautumalla pennunomistajan arjesta No, onhan ne söpöjä..

Tuo on niin totta! Monet tutut ja kaverit (ne jotka itse eivät omista koiraa) huokailevat: ''Voi kun olisi itsellänikin tuommoinen, paijaisin sitä vain sylissä ja silittelisin ym...'' Huoh, todellisuus on eri, siihen kuuluu välillä hieman muitakin juttuja kuin silittely!

Jännitti kyllä, mutta ei kaduttanut!
Meillähän tuo 3v seropi on varsinainen hermokimppu, nostaa helposti kierroksia ihan pienistä jutuista ja muutenkin sellainen ailahteleva luonteeltaan Kuitenkin on aina huomattavasti rauhallisempi kun on koirakaveri mukana, ja selviää painostavista tilanteista huomattavasti paremmin. Tässä oli yksi suuri syy miksi alunperin mietittiin toista koiraa, sekä myös se että avokki halusi koiran jonka hermot kestää monen päivän metsästysreissuja vieraiden ihmisten kanssa.
Me kyllä mietitittiin pitkään toista rotua, itse olisin halunnut kiharakarvaisen noutajan, mutta kun niillä on taipumusta varautuneisuuteen niin riski olisi ollut suuri että pentu olisi katsonut liikaa mallia tuosta vanhemmasta, ja olisi vahvistanut vahtiviettiä ja varautuneisuutta. Pitkän mietinnän jälkeen meille tuli sitten labbis, rotu on niin vahvahermoinen ja melkeinpä ylisosiaalinen, että katsottiin että riski siihen että pentu kopioisi ongelmakäyttäytymistä vanhemmalta olevan todella pieni. Pentu valttiin vielä rauhallisista vanhemmista, joilla on hermorakenne takuuvarmasti kunnossa.
Ja todella hyvin on tähän asti sujunut. Tyttö ei välitä yhtään jos toinen hyörii ja pyörii ja stressaa vieressä esim. julkisissa, ja nuo olivat kuin paita ja peppu heti alusta asti. Koska kyseessä on uros- ja narttuyhdistelmä, on selvästi huomattavissa että uros antaa helpommin periksi nartulle urokselle ei-niin-tärkeissä asioissa. En ole juurikaan puuttunut noiden väleihin, välillä komennan jompaakumpaa jos käy härkkimässä toista jos toinen on esim. levolla, tai yrittää ottaa toiselta luun/lelun yms.
Nyt kun on kolmas koira mietinnässä niin mietin myös paljon sitä, että joudunko katumaan jos otan kolmannen tähän laumaan mukaan? Noilla kun toimii niin hyvin tuo yhteiselämä, ja jos se kolmas ei sittenkään sopeudu? Ajattelin kuitenkin odottaa ainakin vuoden ennen kuin kolmas koira tähän huusholliin tulee, silloin seropi on hieman yli 4v ja labbis on hieman päälle 2v. Jos jaksan niin odotan kunnes vanhempi on 5-6v, silloin ei pitäis tulla ongelmia laumadynamiikan kanssa.

Jännitti toisen koiran ottaminen. Ei kaduttanut. Kolmannen ottaminen ei sit enää edes jännittänyt. Paljon musta vaikuttaa omistaja; oma asenne ja näkemys koiran pidosta; koirien luonteet, iät ja rodut. Jotenkin ketjun alkupäätä lukiessa tuli semmoinen fiilis että ei kai nyt yhdenkään koiran pito noin vaikeaa ole... Mutta sit totesin että meillä on toisaalta tavallaan helppoja koiria ja mä olen koittanut suhtautua valtaosaan asioista maalaisjärjellä eli en oo kauheasti miettinyt minkään teorian kannalta asioita vaan me on vaan eletty.

En mä koe sitä pentuvaihettakaan mitenkään älyttömän työlääksi tai että kaikki aika menis pennun koulutukseen. Toki siihen menee aikaa jos asennoituu niin että kaikki aika on koulutusaikaa ja tavallaan onkin. Mutta musta se on enempi sitä pennun kanssa elämistä ja se pentu oppii siinä samalla. Ja tää ei nyt tarkota sitä etteikö meillä olis koulutettu kaikkia pentuja erikseen vaan ihan sitä etten mä ole kokenut sitä niiden opettamista perustavoille mitenkään erityisen työlääksi kun musta monet asiat tulee siinä arjessa itsekseen (eli en koe kouluttavani koiraa vaikka haenkin sen pois pureskelemasta huonekasvia samalla kun teen ruokaa... vaikka koulutustahan se toki pennun kanssa on).

Enkä mä koe kovin työlääksi tätä kolmen koiran kanssa elämistäkään. Joskus olisi helpompaa jos niitä olisi vaan yksi (pukeminen, julkiset kulkuneuvot ja hoitopaikkojen etsintä) mutta toisaalta valintakysymyksiä. Aikaa menee enemmän kuin yhteen ihan varmasti, mutta tuskin triplaten (sainhan mä välillä lahjakkaasti kaiken ajan tuhlattua siihen yhteenkin eikä mulla ole vuorokaudessa sen enempää tunteja nyt). Ja silti kaikki saa sen oman aikansa. Ja kaikilla on omat jutut ja omat treenit ja aika usein niitä lenkitelläänkin yksikseen (enkä mä koe huonoa omatuntoa vaikka toiset odottaa oven takana omaa vuoroaan päästä harjoittelemaan, tai autossa tms). Välillä on menty kuukausia niin että kaikki kolme on käytetty lenkillä erikseen. Silloin olen sitten vaan pyrkinyt järjestämään aktivoinnit ja koulutukset lenkkien yhteyteen koska määrättömästi ei ole arki-illassa aikaa.

Laumajärjestysasiatkin on meillä ratkenneet aika lailla itsestään. Lieneekö syynä koirasosiaaliset koirat vai niiden selkeät luonne-erot vai mikä lienee niin vallan vaihdos tapahtui koirien välillä ihan kitkattomasti jo aika varhaisessa vaiheessa. Vanhempi antoi mielellään vallan nuoremmalle jolle se paremmin sopiikin. Ja oikeasti se pahnan pohjimmaisena oleminen sopii sille pahnan pohjimmaiselle. Se relaa ihan eri tavalla kuin yksin ollessaan. Toisaalta se vallan pitäjä on sen verran itsevarma ettei sen tarvi asemaansa mitenkään turhan päiten korostella ja se antaa välillä muidenkin päteä. Näin siis nytkin kun talossa on murkkuikäinen samaa sukupuolta oleva äitiään 3 vuotta nuorempi junnu. Sitä en osaa sanoa keikauttavatko nartut valta-asemansa jossain välissä mutta jos keikauttavat niin siitä vaan ihan vapaasti kunhan se tapahtuu asiallisesti (niin kuin uskon sen tällä kokoonpanolla tapahtuvan jos on tapahtuakseen).

Yksin ollessaan nää tyypit enimmäkseen nukkuu. Joko kimpassa tai sit erikseen.

Tigrun viestiin liittyen tuli sellanen kysymys mieleen, että kun taloon jossa on jo kaksi urosta ,tulee vielä kolmas uros (mahdollisesti, vaikea sanoa kun pennut eivät ole vielä syntyneet, että mitä tulee) niin tuleekohan ongelmia? Nykyset ei liiemmin tappele, Vili on vaan hieman "ilta äreä" että murisee jos toinen tulee lähelle. Yoshi taas on ihan oma tapauksensa, ei pidä lenkeillä liian innokkaasti lähestyvistä koirista, mutta tutut ja muuten rauhalliset/alistuvat koirat menee.
Pelkäänkin että pentu on sitten liian innokas ja kun rotukin tulee sitten olemaan nykyisiä isompi ja haasteellisempi (Pitbull). Itse osaan kyllä ottaa johtajan paikan, mutta koirien keskeistä yhteiseloa jännitän.
Onko kenelläkään kokemusta kolmen uroksen yhteiselosta?

Tuohon Tigrun kirjoitukseen totean, että näin on!

Toisen koiran tuleminen jännitti siinä mielessä valtavasti, että olin odottanut sitä niin paljon ja jännitin, että pidänkö siitä niin paljoa kuin ensimmäisestä. Kaikki sujui kuitenkin vallan kitkattomasti: myös kolmannen koiran talouteen tulo. Siihen jo suhtauduinkin niin, että siinähän tulee. Missään vaiheessa en ole edes miettinyt, että pärjäisinkö vaiko en. Aika itsevarmasti mietin, että kaikki vain tulee menemään hyvin. En myöskään itse repinyt stressiä kouluttamisesta. Tavallisten arjen askareiden keskellä siinä sivussa meni. Minusta jouduin eniten näkemään vaivaa ensimmäisen koiran kohdalla. Toiset ovat jotenkin helpottaneet tilannetta. Olleet avuksi purkamassa pennun energiaa :D

Nyt täytyy sanoa että jännittää... Otin heinäkuussa ensimmäisen koirani joka täytti nyt joulukuussa 4v. Siru neiti oli edellisessä kodissaan tottunut eläinseuraan ja sitä ei ole täällä ollut niin neidistä on tullut vähän läheisriippuvainen ja siksi ajattelin että seuralaisen hankkiminen olisi hyvästä. Neidillä on kuitenkin energiaa vaikka muille jakaa niin olis siitäkin syystä kiva kun olis kaveri. Tänään sitten otin yhteyttä pennusta ja näillä näkymin saadaan uusi perheenjäsen tuossa huhti-toukokuun vaihteessa.

Jännittää... Pelottaa... Eihän se voi olla niin kamalaa? En nyt ihan kaikkia viestejä tästä ketjusta lukenut, mutta en ainakaan nähnyt sellaista missä toinen olis revitty riekaleiksi. Mitään näitä pelkotiloja ei ollut siinä vaiheessa kun vielä itsekseni pohdiskelin että kyllähän kaksi menee siinä missä yksikin, mutta nyt ovat perheenjäsenet saaneet peloteltua niin että ei mitään rajaa...

Siis tietty pennun ottaminen on ihan eri asia kuin aikuisen koiran ottaminen, mutta jos huolehtii molempien terveydestä, kurista ja ylipäätään hyvinvoinnista niin eihän siinä voi kovin pahasti mennä vikaan? Eihän?

Rauhoitu EKKS.

Hyvin se varmasti menee. Tietysti kaikki on aina mahdollista, mutta pääsääntöisesti jos mietin koiramäärän lisääntymiseen liittyviä tarinoita, niin ei muistu mieleen kuin muutamia tapauksia, joissa ei ole onnistunut. Kyllähän se nyt aluksi sekoittaa pakkaa, kun tulee kummankin koiran elämään muutos, mutta jos sinä olet johdonmukainen omistaja, ja koiratkin tietävät, että sinä määräät, niin hyvin se menee! Et sinä etukäteen murehtimalla asia voi auttaa :)

No mua jännittää tällä hetkellä ainakin sanotaanko vaikka että tajuttomasti! :D
Huomenna olen siis menossa pentua katsomaan.
Koko homma on menny jotenkin niin nopeesti eteenpäin, että vähemmästäkin jännittää. Olen siis ottamassa koiraa, jonka takia kasvattajaan täytyy olla tiiviissä yhteistyössä (ns. jalostusoikeuskoira). Mulla ei ole ollut muutakun omistuskoira ennen, joten kyllä vähäsen kutkuttaa mahassa, että kuinka se tulee toimimaan. :) Mitä olen koiran kasvattajiin saanut nyt tutustua, niin tuntuu kyllä ettei juuri parempia löydy! Siis että hlökemiat synkkaa.. Ja sehän on tärkeetä.

Muttaniin, eli kyllähän se jännittää. Mä voin tänne tulla sitten kertomaan jos/kun pentu on tullut kotiin, että kaduttaako. :D

Tigru kirjoitti:

Jotenkin ketjun alkupäätä lukiessa tuli semmoinen fiilis että ei kai nyt yhdenkään koiran pito noin vaikeaa ole...

Ihan samaa mieltä muutenki tousta Tigrun jutusta. Meille on tulossa syksyllä (mikäli astutukset sujuu) saman rotunen narttu tuon 3-vuotiaan uroksen kaveriksi, eikä oikeastaan ole ees käyny mielessä, etteikö aika tai rahkeet riittäis kahelle koiralle (ollu vain tämä "siinähän se kaks menee ku ykski"-ajatus). Mutta toisaalta, en olis ottanu ensimmäistäkään jos mulla ei olis miestä jonka kans voi yhessä hommailla koiran/koirien kans.

Lähinnä vain jännittää, että mitä sitte jos se toinen ei olekkaan yhtä nopeasti oppiva ku tuo vanhempi. Tai jos siitä ei tulekkaan nuin kilttiä ja rauhallista sitte "isona"....

Mutta on mulla ihan oikea kysmyski. Tuo uros on tarkotus kastroida (sillä on myös piilokives), ja olisko se parempi kastroida ennen toisen koiran tuloa (vaikka onki kesä, ymmärtääkseni talvi olis parmepi aika) vai vasta sitte ens talvena? Kuinka paljon pentu häirittee toipumista kastraatiosta?

Meillä on kääpiöpinseri, jolle jossain vaiheessa haluisimme kaveriksi ison koiran. Meidän kääkkäpoika on todella arka, ollut jo ihan syntymästään asti. Oli tietenkin pienin uros ja pelkäsi sekä koiria että ihmisiä. Nykyään on koirapelko jo melkein kokonaan kadonnut, enää pelkää (näyttää hampaitaan ja inisee :D ) vain isompia koiria jotka käyvät innokkaasti päälle esim. koirapuistossa. Pelkää kai jäävänsä alle. Mutta sekin pelko on kokoajan häviämässä. Ihmisiinkin tottunut entistä enemmän, mutta vaatii muutaman tapaamiskerran ennen kuin luottaa ihmiseen.

Onko kellään tullut ensin pieni koira, isohaukku myöhemmin? Onko vaaratilanteita tiedossa? Ison koiran rotukaan ei ole vielä päätetty kun hankkiminen tulee olemaan vuosien päässä, mutta koska vielä on pienen pojan kasvatus kesken, haluisin tietää voiko isoon pentuun varautua jotenkin etukäteen?

Onko tälläisen pojan seuraksi ensinnäkään järkevää ottaa isompaa koiraa? Ja pitäisikö toisen koiran olla narttu, ettei valtataistelu pääty pennun voittoon?

Mielipiteitä ja kokemuksia haluisin kuulla jos jollain on :)