Koirat.com

Jep, kyllähän noitakin aina välillä näkee joilla kuonopanta on jatkuvassa käytössä eikä sen kummemmin yritetä kouluttaa vaan luotetaan siihen pantaan Meillä oli jonkun aikaa käytössä toi, pystyin sitten rentoutumaan kunnolla eikä tarvinnut jännittää ja ruveta sitä hihnaa punomaan käteen ja mennä jäykkänä ohi, vaan lepposasti ohittaa ja pantakin on nykyisin pölyttymässä jossain kaapissa. Ei toki 100% vieläkään mennä kaikkien ohi, mutta ero entiseen on huomattava.

^^^Mä en nyt osaa löytää oikeita sanoja.. En siis varsinaisesti tarkoita nykäisyä, vaan koiran huomion ohjaamista pois toisesta koirasta vetämällä sen päätä tiettyyn suuntaan, mutta koska miehellä ei ole Kiraan perushallintaa ja -kontaktia, se ei tule toimimaan millään tavalla.

^^Niin tehdään. Minä siis laittaisin sen hihnan niin, että se on pannassa kiinni ja lenkki heti etujalkojen taakse. Ja kyllä nuo valjaat tuon linkin takana on sellaiset, että ne kiristyy koiran vetäessä. Joten en nyt ymmärtänyt pointtia.

Ei se viritys pysy siinä etujalkojen takana sellaisenaan, kun sen olisi kuitenkin tarkoitus muuten olla löysä ja koiran tulisi saada tuntumaa vain vetäessään. Se vaan valuu siitä pakosti sinne vyötärölle, jossa takajalat toimii sitten "stopparina" ellei ole jotain erityistä viritystä. Verrattuna taas sitten noihin valjaisiin, jotka luonnollisesti pysyy siinä missä pitääkin kun ovat siihen kohtaan tarkoitettukin. (Mä en kyllä käyttäis vedonestovaljaitakaan kuin hyvin herkkiksillä koirilla, jotka sitten tosiaan välittömästi reagoi niihin. Liian paljon kuulen työssäni tarinoita kun koiralla on kainalot ruvella vedonestovaljaiden takia, silloin ne ei toimi jos sellaista aiheuttavat!)

Eikä sillä, vaikkakin kylkiluut tietenkin antaa sitä suojaa niin en mä kyllä siihenkään kohtaan laittaisi koiralle kiristyvää hihnaa, varsinkin pienimmillä koirilla on sitten varmaankin riski kylkiluun murtumista. Mä siis nimenomaan puhun nyt sellaisista koirista, jotka reagoi tosiaan voimakkaasti ja voimalla ärsykkeeseen.

Kun niitä turvallisempiakin keinoja on tarjolla.

^Nyt ymmärsin pointin.
Munhan ajatus olisi, että koira kävelle rinnalla (mitä tuo ei tee...), jolloin se naru kiristyisi samantien, kun koira lähtee "oikealta" paikaltaan, jolloin kiristyskin tulee nopeammin eikä se naru valahtaisi sinne taakse. Mutta koska en ole käytännössä kokeillut enkä luultavasti käytännössä kokeilekaan, niin en tiedä, toimiiko se ihan sillä tavalla.

Jos mä joskus jollain koiralla käyttäisin vedonestovaljaita, niin käyttäisin niitä, joissa kiinnitys tulee sinne eteen ja idea on, että koiraa käännetään. Kiristymiseen kuitenkin voi turtua todella nopeasti, kun taas en usko, että kääntämiseen voi samalla tavalla turtua. Kiristymisen voi kuitenkin myös jättää helposti huomiotta, kun taas kääntäessä koir aon pakotettu ottamaan huomio pois siitä, mitä se on tekemässä.

Maiza kirjoitti:

Ja mua mietityttää että tälläkin palstalla on ollut paljon niitä jotka ovat vastaan sitä kauheaa kolinapurkkia, ilmanpainetta,niskanappasua ja sitten täällä kuitenkin sidotaan hihnaa vyörätön ympäri että koira saadaan hiljaiseksi.. Mielenkiintoista :D Ja tää ei ollut sit mikään provo. Ihmetyttää vaan että minne se positiivisuus koulutuksessa hävissä tässä kohtaa :o

Yhtälailla tuo hihna koiran vyötärönympärillä tai kainaloiden alla menevät vedonestovaljaat perustuvat rangaistuksen käyttöön kuin ne kolinapurkitkin, että itse ainakin olen yhtä mieltä kanssasi. Josta taas tullaan siihen, että rangaistuksien käyttö kertoo koiralle ainoastaan sen, mitä sen ei kannata tehdä, mutta ei sitä, että mitä sen oikeasti haluttaisiin tekevän.

Mitä pantoihin tulee, niin puolikuristava panta ei mun mielestä saisi kuristaa koiraa, edes tiukummillaan, jos se on oikean kokoinen. Toki jonkin verran riippuu koiran kaulan mallistakin.

Ihan mielenkiinnosta kysyn niiltä, jotka eivät ehdi lainkaan pentua erikseen lenkittää, että miksi ylipäätään olette pennun hankkineet, jos teillä ei ole sille aikaa?

Minä mietin sellaista vedonestopantaa, josta remmi tulee turvan ympärille. Oletuksena on tietenkin se, että koira ei vedä ollenkaan ja sitä tietenkin vaadin nyt tavallisellakin pannalla. Ohittaessa se olisi vain helpompi kun pystyy kääntämään tavallaan sen pään muualle kuin koiraan ja suuntaamaan koiran mielenkiinnon paremmin muualle kuin siihen ohitettavaan koiraan.

Ja vuorisumu kyseli tuossa lopussa tuosta ajankäytöstä pentuun, niin itse en ainakaan tarkoittanut sitä, etteikö minulla olisi aikaa pentuun jos en kahta koiraa voi erikseen lenkittää. Tottahan se alkuun lenkitetään erikseen, eihän se pentu edes jaksaisi niin pitkiä lenkkejä kuin mitä tuo snautserini vaatii. Ja kyllähän alkuun kerkeää helpostikin lenkittää aikuinen koira aikuisten lenkin ja pennun lenkin sen kunnon mukaan. Aikaa on siis kyllä pennullekin asti varmasti aivan riittämiin. Mutta sitten kun on käsissä kaksi aikuista, liikuntaa vaativaa koiraa niin minullahan menisi koko päivä pelkkään ulkoiluun. Tämä nyt ei tietenkään ole vielä tämän ajan murhe, mutta tottahan ne joskus pitää opettaa kaksinkin kulkemaan. Uskoisin, että suosin enemmän näitä yksi koira kerrallaan -lenkkejä (kokemusta on kahden koiran lenkittämisestä ja kaaoshan se olisi), mutta ei minulla kerta kaikkiaan ole aikaa lenkittää kahta koiraa kun lasketaan yhteen työt + opiskelu + muut harrastukset + sosiaalinen elämäkin.

Mulla ei tosta remmi vyötärön ympäri -menetelmästä ole henk. koht. kokemusta (enkä myöskään vastusta kolinapurkkia tai oikealla hetkellä niskasta nappaamista). Oma koira ei vedä remmissä eikä rähjää, toi tuli vaan mieleen,kun siitä vasta oli toisessa ketjussa puhuttu.

^^ Entä jos tuleekin sellainen tilanne, että joskus myöhemmässä vaiheessa aikuinen ja tuleva pentu eivät voikaan lenkkeillä yhdessä esimerkiksi siksi etteivät tule ollenkaan toimeen?

Salttura Tarkoitin kysymykseni niille, jotka jo ihan periaatteellisesti sanovat, etteivät ehdi pentua juuri lainkaan ulkoiluttaa erikseen (tai muuten puuhata sen kanssa).
Itse lenkkeilytin aikoinani pentua kaikki lähes kaikki ulkoilut pissatukset mukaanlukien noin puolivuotiaaksi saakka sekä välttääkseni sen, ettei pentu opi vanhemman pahoja tapoja vaan oppii omat tapansa ja luodakseni pentuu paremman suhteen.

Vastailen minäkin tänne; kahden koiran omistajana, joista vanhempi on remmirähjä.

Tuo vanhempi, porokoira, tuli meille nelivuotiaana kodinvaihtajana. Sitä ei oltu kovinkaan hyvin sosialistettu, oli epävarma, arka, luotto heikkoa sekä ihmisiin että koiriin.
Pikkuhiljaa saatiin siihen luottoa rakennettua, mutta useamman päällekarkaus-tapauksen johdosta epävarmuus-tuhahtelu muuttui järkyttäväksi pelko-aggre-rähinäksi

Ja vaikka rähinä-ongelma ei ole edelleenkään kokonaan korjaantunut (vaikka edistystä onkin tapahtunut huimasti); päätin silti ottaa toisen koiran.

Vaikkakin tuo porkkis olisi ollut ihan tyytyväinen yksinkin, itsekkäistä syistä halusin harrastekaverin.
Rotuja pohdittiin, kamala halu olisi ollut ottaa joku rescue, mutta Moonan historialla en uskaltanut ottaa riskiä. Pentujen kanssa sillä ei ole ikinä ollut mitään ongelmaa, joten lapinkoira Vilma saapui meille helmikuun lopussa sijoitukseen. Moona oli silloin viisivuotias.

Vilma oli jo melkein puolivuotias meille tullessaan, ja luulen siitä olleen apua, kun se oli jo iso pentu ja reipas ja itsevarma kuin mikä !
Ensimmäisenä iltana kun toin sen kotiin, meni Moonan taljalle , haali kaikki lelut ja luut, ja päivysti siinä omistajan elkein. Murisi, tuijotti haastavasti Moonaa.
Moonalla meni vähän pasmat sekaisin, oli ekat päivät vähän parka, vältteli pentua, katsoi muualle, haki meiltä hirveästi turvaa.
Ulkona kirmasivat alusta asti ihan täysillä yhdessä; tosin Moona yritti paimentaa Vilmaa pois meidän luota, vissiinkin yritti ajaa pois laumasta. Siitä kun komennettiin, niin loppui ennenpitkää.

Ja kun pidettiin huoli, että ruokailut, omat pedit jne pysyvät selvillä, niin jossakin vaiheessa Moonalle selvisi, että on ok komentaa pentua. Ja pentu kyllä uskoi, ja uskoo edelleen mitä vanhempi sanoo.
Niiden välit muuttuivat selvästi läheisemäksi, kun Vilmalla oli maha kuralla ja oli aika parkana yöllä.
Silloin oli Moona päästänyt sen viereensä nukkumaan.
Nykyäänkin nukkuvat välilä aika lähekkäin, tai makoilevat pää toisen pepun päällä.

Lenkkejä tehdään yhdessä ja erikseen, välillä menee paremmin, välillä huonommin.
Vilmalla on hihnakäytös ihan huippua, kun mennään ihan kahdestaan. Jos on Moona tai joku muu koirakaveri mukana, saattaa käytös unohtua.

Moonalla on rähinät ja monet pelot (esim ell.) helpottaneet kun on itsevarma Vilma mukana. Tosin Vilma tuntuu huomaavan, että Moonaa pelottaa, ja saattaa haukkua.

Niiden keskinäisestä valtasuhteesta; tällä hetkellä Moona määrää, mutta jotenkin sellainen kutina, että osat saattavat kääntyä vielä toisinpäin. Vilma on paljon kovempi, ja Moona tuntuu monessa asiassa jo väistävän.
Voipa olla, että pehmeän, ikääntyvän, aran koiran on helpompi olla kun toinen ottaa "homman haltuun".

Toivottavasti tästä pitkänpiiitkästä sepustuksesta oli jollekin vastaavassa tilanteessa olevalle hyötyä. Ainakin itse jos olisin odottanut, että saan tuon vanhemman ensin "kuntoon", niin
olisin saanut odottaa varmaan hamaan tulevaisuuteen.
Itseasiassa Vilma on saanut Moonaa nopeammin kuntoutettua kuin minä ikinä.

Mitä ootte mieltä, pystyykö 34 neliön yksiössä pitämään kahta koiraa? Tämä yksi on kyl pärjännyt mainiosti, ja pikkupentuaikojen jälkeen ei mitään ole tuhonnutkaan, kun liikutus on ilmeisesti sopivaa. Ei mitään jättirotuisia vaan tuommosia keskeikokoisia, 25-30kg koiria. Tämä eka on seropi ja ehkä toista seropia suunnittelen ekalle kaveriksi ja itsellekki iloksi.

^ Olen kuullut, että joku on onnistunut!
Mutta... oma kokemukseni on vähän toisenlainen ja liittyy kerrostalokaksioissa asumiseen.

Aikoinaan itselläni oli siis staffinarttu, joka oli 2-vuotias, kun taloon tuli spk-urospentu. Alku sujui ihan mukavasti, mutta kun pentu kasvoi ja koirien leikit muuttuivat rajuiksi, olin välillä hätää kärsimässä. Työpäivän aikana kaatui mm. pieni kirjahylly... Ja siinä koitettiin sitten rajata asunnosta omia alueita koirille, jolloin kärsivät ovet ja seinät ja sängyt ym ym ym...

Tietysti kysessä oli kaksi aika roisia koirarotua turhan pienellä ikäerolla, mutta tuli vain mieleen, että jos kyseessä olisi ollut yksiö, en tiedä mitä olisin tehnyt. Ja sitten miettisin pennun turvallisuutta siinä kohden, jos vanhempi koira ei aluksi hyväksy tulokasta ja olet itse päivät töissä? Toki jos vanhempi koirasi on rauhallinen aikuinen, niin mikäs siinä.
(Kunhan tässä heti aloin miettimään pahinta mahdollista skenaariota )

Jep, en mäkään ehkä yksiöön ois hankkinut toista, ei tilan takia vaan ihan sen takia että jos pitää eristää kummallekin omat tila niin miten sen siellä tekee. Mä otin nyt vasta pennun kun asun kaksiossa, tähän asti oon asunu yksiöissä. Ja sitä eristystä on tarvittu, koiraportti on kova sana meillä kun kumpikin tarttee omaa rauhaa. Pentu härnää vanhempaa jatkuvasti ja mun mielestä vanhemman ei tartte loputtomiin kestääkään, se saa oman rauhan kun kummallakin on oma tila missä olla. Myös vanhempi nylkyttää välillä pentua joten näin pentukin saa omaa tilaa. Työpäivät ja yöt ovat erillään, ainakin toistaiseksi kunnes pentu kasvaa. Varmaan sit yhdessä kun pentu osaa rauhoittua myös vanhemman seurassa eikä oo koko ajan kimpussa. Yhdessä saavat olla aina kun mä oon kotona, paitsi ne yöt.

Mä oon kiikuttanut pentua alusta asti erikseen ulkona, enkä voiskaan samaan aikaan viedä kun ei pentu lenkkeile vaan sen tahti on ihan eri, joten vanhemman koiran on pakko päästä erikseen pitkille lenkeille. Halusin myös että pentu leimautuu muhun eikä tuohon toiseen koiraan sekä just että ei oppis toisen huonoja tapoja hihnassa vaan saisin opetettua sille omat tavat jotka sit ehkä pysyis jatkossakin. Yhdessä aletaan käymään sit kun pentu kävelee kunnolla. Muutaman kerran ollaan lyhyt pissalenkki käyty yhdessä ja se on sitä että pentu jumittuu, isompi haluaa mennä eteenpäin, minä huudan toiselle tule ja toiselle odota ja pentu puree toisen hihnaa ja hyppii ja pyörii ja venkoilee.. juu ei kiitos vielä niitä yhteislenkkejä meillä

Hihhih, oon kanssa miettinyt tuota kauhuskenaariota pennun ja vanhemman koiran kanssa..... :D
Mutta kirjoitanpa oman juttuni myös tähän keskusteluun. Elikkäs meillä kanssa alkaa olla ajankohtaista toisen koiran hankkiminen. Lähinnä itseni takia, koska haluan harrastuskoiran, mutta myös toisen koiran seuraksi. Olen huomannut, että piristyy toisten koirien seurassa huomattavasti. :)

Sitä olen tässä nyt miettinyt, että tosiaan olemme nyt päättäneet hankkia valkoisenpaimenkoiran, urospennun(jos nyt suunnitelmat onnistuu). Kuitenkin vanha bernimme on 1v8kk uros. Jännittää kun ihmiset puhuvat, että ongelmia tulee varmasti kun ottaa toisen uroksen noin pienellä ikäerolla.
Leevi on rauhallinen, kiltti, ei välitä leluista juurikaan, ei vahdi ruokaa eikä luita jne. Nuoren ikänsä takia se on hirveä hormooniheikki, mutta toisten koirien kanssa pääasiallisesti käyttäytyy hyvin. Uroskontakteja pitäisi nyt kyllä enemmän harjoitella... Vastaa kyllä haukulla jos joku rähjää hänelle lenkillä, mutta ei jatka siitä. Yhden saman ikäisen kaverikoirauroksen kanssa on nyt mennyt sukset ristiin, kun isottelevat toisilleen. Pentujen kanssa on aina leikkinyt hirmu nätisti. :) Mitäs mieltä olette??!
Luotan itseeni sen verran, että uskon pitäväni porukan järjestyksessä kotosalla. Jos tosiaan ottaisimme pentueesta sen tyylisen pennun, joka ei vaikuta hirmuisen dominoivalta?

^Mitä mä juttelin eri kasvattajien kanssa niin suurin osa sanoi että yleensä urokset tulee toimeen keskenään jos toinen tulee pentuna. Mullakin tuo vanhempi ei voi sietää vieraita aikuisia uroksia, silti otin urospennun, koska se on parasta kaveria urosten kanssa jotka on tuntenut pennusta asti. Kaikki kasvattajat kenen kanssa juttelin sanoi että ei oo tullu korviin nyhtäkään tapausta jossa ois koirat riitaantuneet jos on uros-uros jos siis on ottanut aikuisen uroksen seuraksi pennun.
Meillä onnistuu remmilenkit hyvin urostenkin kanssa, koira tottuu nopeesti kunhan se toinen uros ei härki tai hypi selkään. Mutta esim. koirapuistoon ei voi viedä jos siellä on uroksia, tappelu tulee, vähintäänkin pullistelua ja kyräilyä ja sellaista jäykistelyä mikä voi johtaa tappeluun. Mä en väkisin yritä totuttaa uroksiin, sietää jos sietää, ei oo mikään pakko. Me pystytään elämään ilmankin uroskontakteja ja riittää ne tutut urokset.

Mullahan tuo vanhempi labbis on myös aika lapanen, ei siis puolusta mitään, ei ruokakuppia vaikka ahne onkin, ei kotia eikä leluja, joten tiesin että pennultakaan se ei puolusta mitään. Hermo sillä välillä menee pentuun, mutta se on normaalia ja todella pitkäpinnainen on ollutkin sen kanssa. Ongelmia ei ole ollut vaikka vanhempi on jo 6v nyt kun pentu tuli. Eka viikko meni siihen että vanhempi ei noteerannut pentua mitenkään, lähti aina pois paikalta kun pentu tuli lähelle. Tokalla viikolla kävi jo itse haistelemassa että ai tää rääpäle jäikin tänne ja kolmantena jo paini pennun kanssa pitkään lattialla. Nykyään leikkivät välillä samoilla leluilla vetoleikkejä, vanhempi vie nuoremmalle lelua ja oikein odottaa että pentu lähtee perään että itse pääsee karkuun. Sellaiset välit ei vielä ole että nukkuisivat vierekkäin, mutta nuo muutenkin hakeutuu kummatkin viileeseen paikkaan nukkumaan.

Nnora
Meillä myös tämä 2-3-vuotiaana, mun ensimmäiseksi "omaksi" koiraksi saapunut rescue Turo on pelkoaggressiivinen räyhääjä, ja todella toivotaan että itsevarma pentu helpottaisi Turon epävarmuutta. Tähän mennessä ei juuri ole näkynyt siitä merkkejä, Turo on kuitenkin kotioloissa suht "normaali", ja pentu on vielä niin pieni ettei ole pahemmin julkisilla paikoilla lenkitelty nuita yhdessä, ettei ota vanhemmasta mallia.
Metsässä Turo ei ainakaan lähde niin kauas liitelemään nyt, kun on kai vähän mustis Raulista tai sitten kokee lopultakin meidät ihan omaksi laumakseen eikä vain halua mennä näköetäisyyttä kauemmas.
Kovasti toivotaan, että kun Rauli tästä kasvaa, oppis Turo hältä ettei vieraisiin ole syytä kiinnittää mitään huomiota.

Kotioloissa nuo pärjäävät hienosti, makoilevat välillä vierekkäin ja ruokintaa pitää valvoa koska saattavat vaihtaa kuppia kesken syönnin :D Rauli viettää ihmisten poissaoloajan ja yöt kuitenkin pentuhuoneessa, ettei liikaa kiusi Toivoa/Turoa ja jotta suurimmilta tuhoilta vältyttäisiin :)

TOsta kuonopannasta oli aiemmin keskustelua.. mä käytän tolla vanhemmalla kuonopantaa välillä ihan jatkuvassa käytössä, etenkin talvella. Ihan rähinöiden takia. Mä pystyn hallitsemaan ja estämään rähinät paljon paremmin kuonopannalla ja olemaan itsekin rento. Mä en koe että koira siitä kärsii, se on tottunut kuonopantaan. Koulutin ensin sen avulla rähinät pois ja nyt käytän sitä enemmänkin siihen että muistutan sillä miten käyttäydytään hihnassa ohituksissa. Tavallisessa pannassa tai valjaissa se jostain syystä ei reagoi ennakointiin eli hihnasta nyppäsyyn, koska se ei tunnu samalla tavalla herkästi kuin kuonopannassa joten siinä ohitukset onnistuu. Koira on kyllä koulutettu eli kuonopanta ei ole käytössä sitä varten että en olisi asioille tehnyt mitään, vaan se toimii nykyään lähinnä helpotuksena lenkkeihin jotta kummatkin ollaan rentoja ja meillä on kivaa. Kenelläkään ei ole kivaa jos tuo rähisee joka toiselle vastaantulijalle ja sellaiset lenkit on rennosta kaukana.

Onko teillä kokemuksia pennun hankkimisesta vanhemman ja kipeän koiran kanssa yhtä aikaa?

Meillä on muuten puitteet ihan ok, omakotitalo, aidattu piha yms. ja mun tekisi mieli itselleni harrastuskoiraa. Kävisin näyttelyissä, tokoilisin, hakuilisin ja kenties vois jälkeäkin kokeilla.
Bella raasu alkaa olla siinä kunnossa, että hakuilutkin jouduttiin jättämään sen selän takia (ei saa olla liian epätasaisia maastoja eikä liian vauhdikkaita toimintoja...) ja se kun rakasti sitä. Jälkeä mennään kokeilemaan seuraavaksi, koska jotain toimintaa pitää mammallakin olla
Näyttelyissä en ole Bellan kanssa käynyt kuin muutamia kertoja, koska siitä ei ole koskaan ollut pentujen tekemiseen...Seuraavalla koiralla haluaisin teettää pennut.
Kipujensa vuoksi Bellan remmirähjäys on vaihdellut vähän kuin tuulen suuntien mukaan, joskus hyvinä päivinä räyhäävä koira saa mennä aivan ongelmitta ohi ja joskus sitten itse uristaan ja öristään vähäisestäkin uhasta. Eli varmuuden vuoksi joutuisin käyttämään koiria erikseen lenkillä, ettei Bellan epäluulot toisia koiria kohtaan tarttuisi pentuun...

Mutta mitä mieltä olette? Piristääkö pieni pentu vanhempaa koiraa vai meneekö se pian vain huonompaan suuntaan?
Eilen meillä kävi 12 viikon ikäinen pentu kylässä ja pennun omistajakin tokaisi ettei ole koskaan nähnyt Bellaa niin iloisena (se heilutti häntäänsä ja meinasi jopa vähän leikkiä), mutta olisi aivan eri juttu jos pentu jäisikin meille. Jaksaisiko Bella? Joutuisiko se pinnistelemään, jotta näyttäisi paremmalta kuin onkaan toisen koiran silmissä?

Itse en hankkisi pentua kipuilevan koiran "seuraksi" tai muutenkaan samaan talouteen. En ainakaan ellei niitä saisi eristettyä joka kerta yöksi ja yksinolojen ajaksi. Tiedän useampia tapauksia, joissa koiran kipu on näkynyt vain toisen koiran päälle käymisensä. Kipeä koira on siis ihan yllättäen saattanut käydä käynyt kaverinsa kimppuun pahastikin.

Mulla on sairas koira pennun kanssa. Sairas se ei jatkuvasti ole, mutta sairastelee jatkuvasti ja sairastaa esim. kroonista furunkuloosia joka tekee kipua. Oireilee välillä. Mutta meillä on pentu ja tuo aikuinen eri tiloissa yksin ollessaan sekä yöllä. Mun läsnäollessa saavat olla yhdessä. Huomaan kyllä koirasta onneksi milloin se on kipee ja milloin ei, joten itse nään tilanteet ja toimin sen mukaan myös pennun kanssa. Tokikaan en usko että tuo tutulle koiralle pahasti ärähtää edes kipeenä, vieraille on kyllä sitä tehnyt. Mutta ihan muidenkin syiden takia saavat olla vielä jonkun aikaa erillään yksin olot.
Tuo vanhempi oli kipee kun pentu tuli, sai antibioottikuurin just niihin aikoihin, ei mitenkään kipua kohdistanut pentuun. Tassuja arastelee pennun kanssa eli jos pentu nuolee niitä niin vanhempi lähtee tilanteesta pois. Ne kun jatkuvasti jollain tavalla auki. Mutta vielä ei ainakaan suurempia ongelmia ole ollu kivun takia. Päinvastoin, vanhempi on piristynyt pennun kanssa ollessa ja innostuu välillä ihan kunnolla leikkimään mitä ei oo aikoihin tehnyt edes koirapuistossa kun makoilee vaan tai huitelee omia teitään.